IRC-Galleria

Kerrotaan lyhyesti tarinan taustat. Eli olin lenkkeilemässä koirien kanssa (kyllä, juosten). Liukastuin. Kuului iso RUKS! Luulin, että jalka meni poikki. Raahauduin kovasti kiroillen metsästä pois. Jalka ei selvästikään ollut poikki, ei edes irti.

Vietin sitten päivän kärsien vähintäänkin kuin sodasta haavoittuneena, mutta ah niin hengissä palannut sankari. Eli sängyssä maaten, kovasti itesäni säälien ja paskaa elämää kiroten. Seuraavana päätin lähteä käymään Jorvin päivystyksessä.

No joo, ei ollut kyse mistään pienestä arvauskeskuksesta, kuten virheellisesti oletin, vaan ihan ihan isosta sairaalasta. Siinä sitten kinkkasin yhdellä jalalla päivystyksen ovesta sisään, suoritin sotilaallisen ilmoituksen läsnäolostani tarpeettoman korostetulla oulun murteella, ja kohta mun viereen tuotiin..

-pyörätuoli.

Siinä vaiheessa mää mutisin jotain epämääräistä vastalauseeksi, kasvoilla hentoinen puna, mutta ego täysin kenttään lyötynä. Ei siinä auttanut kun rojauttaa perseensä tuoliin, ja antaa hoitotätin rullata mut odotusaulaan. Mää olin odottanut kyllä keppejä, tai vaikka komeaa lanssikuskia, mutta en pyörätuolia.

Pari tuntia kuumeisten lapsien kitinää kuunneltuani mut huudettiin toimenpidehuoneeseen. Kakkosessa odotteli ihan mukiinmenevän oloinen nuori lääkärismies, mää tietysti ilahduin suuresti, etten ollut tullut sinne räjähtelevien peräpukamien takia, mutta se ilo loppui lyhyeen, kun tajusin kuin helvetin pahalle mun sukat haisee. Ehkä hivenen taas häpesin itseäni, aika monennen kerran sinä päivänä.
Jumalauta mä huusin kun kiltti lääkärisetä rusautti mun jo valmiiksi ruhjoutunutta nilkkaa vähän vasemmalle ja sitten oikeelle. Pirteesti se totesi, että "kylläpä se paukahti. Sattuko?" Mun sympatiat sitä kohtaan oli aika vähissä tässä vaiheessa. Olkoon saatana vaikka itse Richard Gere. Sihahdin hampaiden välistä ehkä hieman sarkastiseen sävyyn, että "ei ollenkaan".
Lääkäri sitten sanoi, että kuvataanpas tassu ettei vaan olisi murtumia, ja soitti röntgeniin. Kehtasi perkele tehä musta vielä pilkkaa, ja sanoi ilmeisestikin röntgenhoitajalle että "yks nilkka pitäisi kuvata. Halme kinkkaa kohta sinne aulaan." Hymyili vielä perään varsin valloittavasti, ja ilmoitti, että kävelepä sitten tänne huoneeseen kun kuva on otettu. Vastasin hymyyn ehkä hieman väkinäisesti ja poistuin vähän vähemmän kunniakkaasti paikalta.

Röntgenissä ei tapahtunu oikeastaan mitään kummallista. Hoitajatäti kyllä kysyi, että olenko minä raskaana. Vastasin naureskellen että en ole. Ei se tainnut tajuta mikä siinä kysymyksessä oli hauskaa, enkä sitten viitsinyt asiaa selittääkään. Täti (siis mua ehkä viisi vuotta vanhempi naishenkilö, ei mikään täti) sanoi, että kuva onnistui, ja voit palata aulaan odottelemaan.

Kohta tämä ihana lääkäriherra sitten huusi mut takas toimenpidehuone kakkoseen. Ennen kun ehin istua, se alkoi jo selostaa että ei, jalka ei ole murtunut, ja nivelsiteetkin on vain vähän entisestään venyneet, ja ei et tarvitse välitöntä leikkaushoitoa tai oikeastaan mitään muutakaan. Nopeesti se jatkoi tarinaansa, että voin tietysti perjantaina soittaa sinne ja pyytää radiologin mielipidettä asiaan. Juuri kun aloin tuntea pientä sympatiaa tätä varsin komeaa mieshenkilöä kohtaan, hän paukautti että: "sitten voitkin kävellä vastaanottoon, ja pyytää hoitajaa sitomaan jalan jos tuntuu tarpeelliselta". Perään tuli taas se sama leveä virne, ja ojensipa vielä kätensä. Kiitin happamasti ja lähdin "kävelemään" huoneesta pois. Kiitos saatana teillekin.

Taksimatkalla naureskelin mielessäni kuvitelmalle, jossa tälle samalle hurmaavalle lääkärille tulee joku oikein hapan vanhapiika asiakkaaksi..