IRC-Galleria

"TATATATATATATATTATATATATAT! BLAMMO! BLAMMO! GIVE 'EM HELL, PIKE! TATATATATATATATATATATATATA AAARGH!"

Vaikka olenkin varsin leppoisa ja easy goin' veikkonen näin siviilissä, tykkään kuitenkin katsella leffoja joissa on runsaasti ampuma-asesplatteria, tuhansia savuavia hylsyjä ja elottomana lojuvia rikkiammuttuja ihmisen kuoria. Väkivalta ei kuitenkaan saa yleensä olla itseisarvo, varsin kauhulla olen usein katsonut Chuck Norriksen & Steven Seagalin läpirynnimiä, torajyvän älykkyysosamäärällä varustettujen Hollywood-kässäröitsijöiden ripunmakuisissa voimatripeissä vääntämiä Pro-Patrioottisia idiotismin & katkaistujen käsivarsien ylistyksiä. Tosin välillä on kiva rentoutua esim Sonny Chiban tähdittämän "Street Fighter"-leffan tai jonkin muun eksploitatiivisen violenssimätön parissa ja vain ihastella roskan ja campin kultaamaa töryn estetiikkaa.

Kaksi hienointa näkemääni leffaa, joissa tuo punainen neste roiskuu kaaressa ja Beretta 92F tai Colt M1911 laulaa makaaberia aariaansa kuolevasta lihasta, ovat ehdottomasti Sam Peckinpahin "The Wild Bunch" ja John Woon "A Better Tomorrow".

"The Wild Bunch" on neljän vanhan rikollisen viimeinen, alakuloinen ja paahtava tour dé force aikaa ja muuttuvaa länttä vastaan. Modernisaatio ja ennen niin villiin länteen saapuva sivistys ovat ajamassa ohi näistä vanhan ajan lännen raffeista rikollisista. Elokuvan alussa tapahtuva pankkiryöstö pienessä Teksasilaiskaupungissa muuttuu silmittömäksi verilöylyksi armoitettua joukkoamme jahtaavan rautatiefirman palkkaaman palkkasoturijoukkion avatessa tulen keskellä kaupunkia. Seuraava kohtaus muutti koko western-genren luonteen Italialaisten ns. spaghettiwesternien ohella: kiihkeä leikkaus kuvaa kiväärien luotien repivän viattomien siviilien lihaa veriseksi massaksi näyttävissä hidastuksissa, pakokauhu ja kaaos on käsinkosketeltava. Epäonnistuneen ryöstön jälkeen henkiinjäänyt anti-sankarijoukkiomme päättää siirtyä sisällissotaa käyvään Meksikoon suorittamaan viimeisen keikkansa, ryöstämään Yhdysvaltain Ratsuväen asekuljetuksen meksikolaiskenraali Mapachen laskuun. Erinäisten juonenkäänteiden ja meksikolaiskapinallisten symppistelyn jälkeen joukkio päättää pelastaa ryhmänsä meksikolaisjäsenensä Angelin kenraali Mapachen kynsistä, joka joukkoineen on epäinhimillisesti kiduttanut tämän raukkaparan henkihieveriin. Mapachen suorittama kotikutoinen nielurisaleikkaus (ns. Throatcuttin') Angelille laukaisee Hurjan Joukkomme viimeisen amokin maailmaa ja moraalista vääryyttä vastaan: häikäisevässä kahdeksan minuuttisessa Joukkiomme teurastaa kirjaimellisesti satoja meksikolaissotilaita, siviilejä ja luultavasti kulkukoiria ja kissojakin, saaden itse verisesti surmansa: alussa annettu lupaus on siis vihdoinkin lunastettu.

Kyllä, edellinen selostus on naiivi ja hätäisesti kirjoitettu antaen "The Wild Bunch"-pätkästä kuvan jonkinlaisena sekoituksena Chuck Norris-maista äpyilyä ja Disney-leffaa, mutta "The Wild Bunch", eli suomeksi "Hurja Joukko" on ennen kaikkea kuvaus toveruudesta, ystävyydestä, kunniasta varkaiden kesken ja ajasta, jolloin rautaiset miehet ajettiin pois rautaisten laivojen tieltä. "The Wild Bunch" kertoo tarinan miehistä, joiden ainoa tapa kommunikoida on väkivalta, miehistä jotka olivat katoamassa vanhan lännen myötä. Huuliharppukostajaa lainaten ja referoiden: "The Wild Bunch" on elokuva katoavasta rodusta, Miehestä.

Lattapäisimmille äpyleille, jotka hakevat elokuvistaan vain lihaksia ja luoteja, mainittakoon että sama jättää tämä mestariteos katsomatta, se saattaa nimittäin vaikuttaa elämäänne ja elokuvamakuunne positiivisesti. "A Better Tomorrow"-rainan käsittelen myöhemmin, siihen asti: pitäkää huolta.

Pike Bishop: [talking about the railroad] There was a man named Harrigan. Used to have a way of doin' things. I made him change his ways. A hell of a lot of people, Dutch, just can't stand to be wrong.
Dutch Engstrom: Pride.
Pike Bishop: And they can't forget it... that pride... being wrong. Or learn by it
Dutch Engstrom: How 'bout us, Pike? You reckon we learned - bein' wrong, today?
Pike Bishop: I sure hope to God we did.

-"The Wild Bunch", 1969. Directed by Sam Peckinpah

Kuuntelin tänään jo ties monettako kertaa Dinosaur Jr:n "Beyond"-levyn lävitse ja edelleen se onnistuu häikäisemään intensiivisellä inhimillisyydellään, harvoista yhtyeistä todellakaan paistaa enää näinä päivinä "ihmisyys" ja soittajien persoona lävitse yhtä lämpimällä tavalla. Dinosaur Jr.n kerroksittaiset ja sydämeen käyvät säröiset kitaravallit, punkin dynamiikalla siunattu rytmisektio ja J. Mascisin epävarmat ja arat vokaalit vetävät mukaansa omaan maailmaansa, emootiot vaihtuvat epävarmuudesta rakastumiseen siitä itseinhoon, melankoliaan ja ikävään. Levyn jälkeen jää autuas, hivenen surumielinen katharsis. Tällaisia levyjä ei todellakaan tehdä liikaa, levyjä joita kuunnellessa tuntuu kuin omaa rintalastaa revittäisiin auki ja sydän jätettäisiin sykkimään paljaaksi ulkomaailmalle. Todella piristävää ja ilahduttavaa, poseerausvapaata rock-musiikkia. Kun tietää kuka on, niin ei tarvi esittää mitään. Jos arvioisin plattoja esim. Soundiin tai Rumbaan niin nakkaisin suoraan ja epäilemättä täydet 5 tähteä.

Tässä kirjoittaessa kuuntelen The Wildheartsin uusinta, bändin itsensä mukaan nimettyä räiskälettä ja on todettava että näin 2 biisin perusteella on The Wildhearts lunastanut paikkansa vuoden 2007 kovimpien levyjen Top viitosessa. Jos The Wildhearts pitäisi jotenkin kuvailla jengille niin päätyisin jotenkin seuraavaan: 80-lukuinen Speed/Thrashmetal riffittely yhdistettynä upeisiin Cheap Trick ja Raspberries-vaikutteisiin maailmoja syleileviin melodioihin ja kertseihin, sekaan nakataan aimo annos 77' punkrockin särinää ja dynamiikkaa. Massan päälle ripotellaan toivoa, elämää, turhautumista, rakkautta ja loistavaa biisinkirjoitustaitoa. Eeppistä mutta hyvän tuulista Punkrockia koko rahan edestä, todella maukasta. Suosittelen lämpöisästi, itseasiassa jokaiselle rock-musiikin ystävälle täysin essentialia kuunneltavaa.

... DINOSAUR JR. - BEYOND (FAT POSSUM)

Rakastuin totaalisesti kuunnellessani levyn myspacesta, tuosta Amerikan IRC-Galleriasta, kokonaisuudessaan. Mä oon todella liikuttuneessa tilassa, uskomaton levy. Harvoin tulee kyyniselle rock-opportunistille tällainen fiilis näinä nopeutuvina ja imperialistisina päivinä, päivinä jolloin musiikillista laatua kovempia kriteerejä musiikin teossa ovat pillifarkkujen lahkeen kapeus, shemaghin väri sekä coolein Fender Telecaster Thinline '72. Dinosaur Jr. yhdistää kirpeät pop-melodiat, rouheat särökitarat, introvertin ilmaisun, melankolian ja Neil Young-sooloilun tavalla johon ei juurikaan kukaan pysty. Luoja mikä levy, mä olen myyty.

Ironista on että vuonna 2007, 20 vuotta "You're Living All Over Me" platan julkaisun jälkeen, Dinosaur Jr:n keski-ikäiset ukot tulevat ja tunkevat luuta kurkkuun nuoremmille, "innovatiivisimmille" ja "dynaamisille" alternative-bändeille pelkästään jo asenteellaan. Biisithän ovat tällä levyllä ihan ylivertaisia osoituksia Lou Barlowin ja J.Mascisin taidosta puristaa pieniä hetkiä elämästä kauniiden pop-kappaleiden muottiin.

Tee itsellesi palvelus ja osta Dinosaur Jr:n "Beyond", et tule pettymään. Minäkin nimittäin ostan.

http://www.myspace.com/dinosaurjr

- OH NOES IT'S A DOOM METAL CAT INVASION DUNT HURT MAH BAHBIEEZ PLLZ MR DOOM METAL CAT OH NOES NOT WITH DAT KNIFE OH NO NO NONONONO DON'T OH NO I DUNNO WHAT SHOULD I DO WITH DIS SITUATION OH NOES MR CATMANDOO OH NOES


- OH SORRY MR, I WAZ ZUST ASSKIN' WHERE'S DA NEAREST DISCOTEQUE I WAHNA DANZ WITH MAH BAHBEE ALL NIGHT MR.

- AH SO, IT'Z ZAST AROUND DA CORNER MR DOOM METAL CATMAN

- DANKS, NAH I'M GOHNA GO JAHMIN WITH MAH BAHBEEGIRL

- HAVE FUN MR CATMAN

- AH WILL, DANKS

Vittu krokotiili jammaa iha vitusti c'mon

Jouni soitti mulle puhelimella, vaan kertoakseen että en oo yksin.

Jumalauta Bjorkin Brantti toimii, idiot jammin' supreme groove machine.

- Hey, monkey boy! Why aren't you employed?

- 'Coz i'm jammin!

-Hey, monkey boy! Why aren't you employed?

-'Coz man, i'm, i'm jammin!

DEATH METAL FVCKKER

Kävimme sporttaamassa opistomme 2 kuunnelmaa ja 7 dokumenttia Tornion radiofestivaaleilla, mutta ikäväkseni joudun toteamaan että voittoa tahi kunniakirjoja ei meidän opistollemme sadellut, damn. Mutta taso oli kova, sitä en mä kiellä. Kuitenkin olimme henkisiä voittajia, eroituimme aiheiltamme huomattavasti muista opistoista, mainittakoon niistä esim HEO, ToKem AMK ja TTVO. Jotenkin tämän vuotisia dokkareita vaivasi jonkinlainen vakavuus ja ehkä omaan makuuni liian taiteellinen ja pateettinen toteutus, mutta huikeuksista mainittakoon voittajatyö "Nuuskamuikkunen", joka kuvasi briljantisti ihmisen ikuista yksinäisyyden tunnetta ja kaipuuta jonnekkin kauas, todella kouraiseva työ. Oulun AMK:n kätilötrilogia oli myös mainio, joskaan yksittäisten töiden kanto oli ehkä hivenen heikonlainen.

Oma dokkarini "1UP! Kansa pelasi - Pojat kertovat" herätti hilpeyttä ja nostalgisia purkauksia joissain osanottajissa ja tuomariston jäsenissä, mutta kuten osasin arvata, jengi jakaantui aikalailla kahtia: joko siitä pidettiin tai sitä vihattiin. Ymmärettävästi dokumenttini kohdeyleisö oli rajattu tarkkaan: se luultavasti upposi juuri siihen jengiin joka on viettänyt nuoruutensa hakatessa NESiä, SNESiä, Megadriveä sekä klassisimpiä tietokonepeli-eepoksia, kuten Red Alertia.

Aihe jää ymmärrettävästi ulkopuoliseksi henkilöille, jotka eivät ole ikinä hakanneet Mega Man 2:sta silmät punaisena myöhään yöhön tai ohjanneet Neuvostoliiton panssariarmeijoita tosiaikaisesti läksyjen teon kustannuksella. Myönteistä palautetta tuli etenkin haastateltavien innostuksesta, joka tarttui ja välittyi myös yleisöön. Dokkarin hektisyys oli myös ehdottomasti aiheensa näköinen. Henkilökohtaisesti liikutuin festareiden tuottajan/tuomarin Hannu Kariston, jonka olen tavannut jo aikaisemmin, komentti dokkarista: "Tämän jälkeen ymmärtää sinua paremmin.", viinan polttamien aivosolujeni takia kommentti ei ole sanan tarkka mutta kuitenkin sinne päin. Kaunista, meitsi diggas.

Suosikkini dokkareista oli ehdottomasti opistomme Riikan korkokengistä tekemä dokkari "Koron Nousu", joka oli kepeydessään mutta myös analyyttisyydessään todella fantastinen. Useat naurut ja kehut kerännyt dokkari ei kuitenkaan kirvoittanut edes kunniamainintaa, josta olen hyvin pettynyt. Hyi hyi. Mutta ensi vuoteen siis, katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Vittu mää vihhaan heviä, kristus. Metallimusiikin tiettyjä genrejä meikä sporttaa (Doom, Death, Black, Avantgarde) mutta Classic Heavy Metal nostaa mun selekäkarvat pystyyn, hyi vitun vittu. Joka vitun asia on nykään heviä ku se vitamiininsa unohtanut Lahtelainen ripuliranne kiikas ittensä keskinkertaisesti keskikertaisen laulukilpailun voittoon ja Lordi voitti euroviisut. Hyi vittu, hevi on paskimmillaankin parasta.












HYI.