IRC-Galleria

Illalla Johan lähti, vaikka pyysin häntä jäämään. Hän kuulemma keksisi jonkun paikan, minne mennä yöpymään joksikin aikaan. Minua jäi vaivaamaan näkisinkö häntä enää tämän jälkeen. Tahdoin hänen jääväni. Hän oli muuttanut käsitykseni hänestä. Tunsin nyt aivan muun Johanin, millaiseksi isoäiti hänet oli kuvannut tarinoissaan.
Menin käymään suihkussa ja puhelin pirisi vaativasti.
Â’Tuulian Ottava.Â’
’Mikko täällä. Saisinko tulla käymään?’
’Tule vain. Voit jäädä yöksi, onhan sentään jo ilta. Ja minulla on kerrottavaa.’
’Hyvä niin. Näemme kohta.’
Â’Hei, hei.Â’
Kävin pukemassa päälleni college housut ja topin. Ei tarvitse Mikon takia pynttäytyä. Onhan hän minut nähnyt arkivaatteissa. Ovi kello soi juuri sopivasti, kun menin olohuoneeseen. Kävin avaamassa Mikolle oven.
’Hei. Miten päiväsi on mennyt?
’Hei.’ Painauduin Mikon syliin. Halusin olla siinä hetken puhumatta mitään. Halusin kerätä ajatukseni, ennen kuin kertoisin hänelle isästäni. ’Eilen en siksi voinut paljoa puhua ja kertoa, koska minulle tuli yllättävä vieras. Isäni murtautui asuntooni, luullen etten olisi ollut paikalla. Hän oli se, joka oli soittanut minulle, eikä puhunut mitään. Keskustelimme sinä iltana hiukan, hän jäi yöksi ja tänään me vain juttelimme kaikesta mahdollisesta. Johan on ollut huumeitten takia katkaisussa. Ei hän ollutkaan sellainen, minkälaiseksi isoäiti hänet kuvaili. Ja hän olisi jäänyt, ellei isoäiti olisi lahjonut häntä lähtemään. Surullista, ja jotenkin säälin Johania. Hän rakasti äitiäni paljon, mutta kun huumeet voitti ja vei mennessään. Raha on ainoa ongelma narkkareilla, mutta nyt Johan on ollut katkaisussa, eikä ole käyttänyt vähään aikaa. Enhän minä voinut soittaa poliiseja, vaikka hän murtautuikin tänne omin luvin. Johan on sentään isäni. Ja hän haluaa tutustua minuun. Haluaa kuulua elämääni, ja Johan haluaa myös korvata menetetyn ajan.’ Nostin päätäni nähdäkseni Mikon ilmeen. Mikko oli hetken vaiti ja näytti mietteliäältä.
’Vai on isäsi palannut. Sehän on mukavaa. Eikö?’
’On. Vihdoinkin pääsen tutustumaan häneen. Vaikka en joskus tahtonut tavata häntä, mutta kun hän tänään lähti, mietin näenkö häntä enää koskaan.’ Painauduin tiiviimmin Mikkoa vasten ja kiedoin käteni hänen ympärilleen. Mikko kietoi omat kätensä ympärilleni ja laski leukansa vasten päälakeani. Seisoimme siinä hetken vaiti. Kummatkin olivat vaipuneita mietteisiinsä. Kohotin katsettani jälleen. Mikko katseli kaukaisuuteen.
’Mitä mietit?’
’En paljoa. Sopivaan aikaan isäsi vain sattui ilmestymään paikalle. Isoäiti poissa kuvioista, sinä olet aikuinen nuori nainen. Hän saattaa olla rahojen perässä.’
’En usko, että Johan olisi sellainen. Ihmiset muuttuvat. Ja minä olen aika hyvä ihmistuntija. Hän oli aivan vilpitön puhuessaan. Olisit vain nähnyt hänet!’
’Älä nyt Tuulian suutu. Mietin vain vaihtoehtoja. En minä ala syyttelemää tuntemattomia. Saisinko joskus nähdä isäsi?’
’En oikein tiedä. Ei ollut puhetta, milloin tapaisimme taas.’ Mikko katsoi minua silmiin ja hymyili. Vastasin hänen hymyyn. Vaikea minun on olla hänelle vihainen, kun hän katsoo minua noin.
’Jääthän yöksi?’
’Jos vain niin tahdot.’ Se ei ollut kysymys, vaan toteamus. Tiesin nyt, että tämä mies ei pakottaisi minua mihinkään. Hän olisi kanssani kumpienkin ehdoilla. Ei painosta, ei vaadi. Isoäiti taisi olla oikeassa. Kohdalleni on vihdoinkin tullut mies, jonka haluan. Emme enää puhuneet paljoakaan. Kello tikitti hiljaa taustalla, kun menimme lopulta nukkumaan. Painauduin Mikon paljasta rintaa vasten. Nukahdin melkein heti, vaikka pieni jännitys olikin vallannut kehoni.
Uniini piirtyi jälleen isoäidin talo. Tällä kertaa olin alakerrassa olohuoneessa. Katselin televisiota, kun yhtäkkiä aloin kuulla askelia yläkerrasta. Hiljainen hyräily kantautui jälleen korviini ja nousin sohvalta varovasti. (Kiinnitin huomiota vatsaani. Tajusin olevani raskaana.) Hiljalleen hiivin kohti yläkertaa vieviä rappusia. Varovasti astuin askelmia koko ajan ylöspäin kulkien. Yläkerrassa ovi narahti auetessaan hiljalleen, lattia lankut pitivät pientä vaikerrusta niille astuttaessa. Kun olin vihdoin selvinnyt rappusten yläpäähän, huomasin tumman hahmon isoäidin huoneen ovella. Aloin kiljumaan, jolloin hahmo kääntyi nopeasti minua kohti. Seuraavassa hetkessä huomasinkin putoavani rappusia ryminällä alas.
Hätkähtäen heräsin unestani. Sydämeni löi kiivaasti ja minulla oli outo tunne. Mikko kuorsasi tajuttomana vieressäni, eikä ollut huomannut heräämistäni. Hänen kätensä oli lantiolleni kietoutuneena. Yritin kohottautua ylös istumaan.
Aloin miettimään unen tarkoitusta, jolloin minulle tuli tunne, että minun olisi päästävä äkkiä isoäidin talolle. Mitä pikimmiten, sen parempi. Aloin herättelemään Mikkoa, joka mutisi unissaan. Mutta lopulta hän havahtui hereille.
’Mitä.. Mitä nyt? Onko jokin hätänä?’
’Minulle tuli tunne, että minun on käytävä isoäidin talolla ja nyt heti.’ Mikko katsoi minua kummissaan, otsa hieman kurtussa. Aloitin selittämään Mikolle untani, ja lopulta hän tajusi hätäni. Vaikka ei ihan ymmärtänyt, miksi asia ei voisi odottaa aamuun asti. Pukeuduimme ja lähdimme Mikon autolla isoäidin talolle päin. (Mikolla siis on auto, vaikka hän ei sitä paljoa lyhyitten matkojen takia käytä.)
Isoäidin talon pihassa ei näkynyt merkkiäkään mistään omituisesta, mutta se ei välttämättä paljastaisi muutenkaan mitään. Kävelimme kohti ulko-ovea. Se oli hiukan raollaan, mutta siinä ei näkynyt jälkeäkään murtautumisesta. Aukaisin oven kokonaan auki ja hiivin sisälle Mikko perässäni. Eteisessä pysähdyin ja jäin kuuntelemaan. Mikko melkein törmäsi minuun, kun tuli aivan takanani. Kuulin yhtäkkiä kovan kolauksen yläkerrasta ja me kummatkin hätkähdimme. Mikko oli ollut aikeissa halata minua takaa päin, mutta kolaus muutti suunnitelmia. Vilkaisimme toisiamme ja suuntasimme askeleemme kohti yläkertaa. Mitään ei hetkeen kuulunut, mutta kun olimme saapuneet portaiden yläpäähän, huomasimme valonkajastusta käytävän päässä olevan oven alta. Oli pelottavan hiljaista, ja aivan yhtäkkiä alkoi kantautua korviimme hyräilyä, mutta nyt siitä alkoi erottamaan sanojakin. ’Pimeässä metsän reunalla hän istuu. Odottaa rakkaintaan saapuvaksi. Mutta hän ei tule. Istuu hän hiljaa metsän reunassa kivellä. Kyyneleet kastelevat posket…’