IRC-Galleria

Mikko katsoi nauhan läpi kahteen kertaan, mutta hänkään ei saanut selville, kuka vierailija oli. Mietimme asiaa yhdessä pitkään, juoden teetä samalla. Kävimme sukulaisiani lävitse, mutta kukaan ei muistuttanut mielestäni vierasta. Kunnes lopulta parahdin, tajutessani kuka oli sormuksen vienyt. ’ Ei, ei se voinut olla mahdollista.’ Pohdin kiivaasti mielessäni.
’Ei.. Ei se voi olla mahdollista.’ Voihkaisin ääneenkin. Mikko katsoi minua kummissaan.
’Mitä nyt Tuulian? Tiedätkö nyt, kuka on tämän jutun takana?’
’Ainakin luulen niin. Minulla on epäilyni, mutta ei se voi olla hän. Varas muistuttaa eleiltään enoani, Tuomasta.’ Katsoin Mikkoa totisena kasvoihin. Mikko kurkotti pöydän ylitse käteni käteensä. Hän silitteli sitä hajamielisesti. Lopulta Mikko puhui jälleen.
’Oletko nyt aivan varma? Eikö ole muita vaihtoehtoja?’
’Alan olemaan erittäin varma asiasta. Isoäiti sanoi unessani, että en sotkisi poliiseja tähän, ellen halua jollekulle läheiselleni rikosrekisteriä. Tuomas on ainoa todella läheinen sukulaiseni. Ja hänestä olisin uskonut viimeisimpänä, että hän olisi tämän takana.’ Katsoin Mikkoa surullisena silmiin. Sitten siirsin katseeni ikkunaan, mutta en nähnyt mitään.
’Pakko se on kai tästä lähteä kyselemään asiasta.’ Nousin, mutta Mikko piti tiukasti kädestäni kiinni.
’Mitä jos harkitsisit vielä asiaa? Miten aioit saada edes selville, onko Tuomas vienyt sormuksen?’ Katsoin Mikkoa epäuskoisena. ’Mitä hän oikein meinaa?’ Irrottauduin Mikon otteesta ja menin eteiseen. Puin takin päälleni ja kengät jalkaani. Kotoani ei ollut Tuomaksen talolle pitkää matkaa. Vain vartti tunnin kävelymatka. Soitin ovikelloa ja jouduin odottamaan hetken, ennen kuin Tuomas tuli avaamaan oven.
’’Hei. Saisinko tulla hetkiseksi sisään?’ Tuomas vain nyökkäsi tutkiva katse silmissään.
’Tämäpä yllättävä hetki käynnillesi. Mikä suo minulle tämän kunnian tavata lempisisareni tytärtä?’
’Jos tarkoitat lempisisarellasi Tainaa, niin saanen korjata. Taina on vain tätini ja sijaisäitini, ei muuta. Ja syy tulooni on yksinkertainen. Saatat jopa arvata. Asiani liittyy isoäidin timanttiseen sormukseen, joka katosi jokin aika sitten pankista tallelokerosta.’ Tarkkailin Tuomaksen ilmeitä puhuessani. Tuomas vilkuili ympärilleen ja järkytys häivähti hänen silmissään. ’Mistä sormuksesta sinä oikein puhut? Ja miten se minuun liittyy? En tiedä mistään isoäidin kihlasormuksesta mitään.’ Tuomas huudahti.
’Voi Tuomas eno. Taisit juuri paljastaa itsesi. Puhuin vain timanttisormuksesta. En mitään kihlasormuksesta. Ja jos et tietäisi mistä sormuksesta olisi kyse, et olisi sanonut noin.’ Tuomas punastui korvista. Hänen katseensa pälyili kokoajan seiniä. Lopulta Tuomaksen pokka ei enää pitänyt ja hän alkoi änkyttäen selitellä tapahtumia.
’Minulla ei ollut muuta mah.. Mahdollisuutta. Isoäiti jätti hyvin vähän perintöä. Ja kaikki rahat meni velkoihin.. Olen vanhin sisaruksista sentään. Ja sain saman verran, kuin muutkin. Minun olisi kuulunut periä talo ja se kolme miljoonaa. Minä! Minä olisin tarvinnut niitä rahoja!’ Tuomas huusi minulle.
’Minä en voinut tietää koko asiasta. Isoäiti ei koskaan vihjannut minulle siitä perinnöstä. Jos haluat jollekulle raivota, niin mene hautausmaalle isoäidin haudalle. Mutta se ei muuta testamenttia miksikään. Minä en halunnut niitä rahoja, enkä taloa. Mutta testamentti on pitävä, eikä siihen ole valitus oikeutta. Isoäiti oli järjissään sitä kirjoittaessa.’ Vastasin Tuomakselle rauhallisesti. En halua riidellä jostakin testamentista. Tarkkailin Tuomaksen ilmeitä ja eleitä. Hän oli aivan hätääntyneen näköinen.
’Tuomas eno. Jos sovitaan kuitenkin nyt niin, että sinä palautat sormuksen minulle ja me unohdamme tämän välikohtauksen. Kerrot minulle paljon sinulla on velkaa, ja minä voin maksaa velkasi pois. Tuskin sinä niin pahoissa vaikeuksissa voit olla, ettenkö voisi maksaa perintörahoillani ne pois.’ Tuomas tuijotti minua epäuskoisena. Hän oli tovin aikaa hiljaa, eikä sanonut sanaakaan pitkään aikaan. Lopulta hän henkäisi tuskaisena.
’Velkaa on kertynyt paljon. Ja sormuksen joudut hakemaan takaisin itsellesi kanista. Sain siitä tonnin, mutta velkaa on vielä ¼ miljoonan verran.Pelivelkoja ja muita velkoja. En halua apua keltään. En tarvitse kenenkään apua. Pärjään omillani.’ Tuomas puhui melkein, kuin yksinään puhuen. Katselin häntä ja lähdin pois. Lähdin kohti kaupungin kania, ja menin sisälle. Myyjä oli viekkaan oloinen ja katsoi minua mittaillen.
’Tänne on tuotu jokin aika sitten timanttinen sormus? Sellainen rahantarpeinen mies toi sen pantiksi tänne.’
’Aivan, aivan. Tässähän se on.’ Myyjä otti sormuksen tiskin takaa pöydälle. Olin ottamassa sormusta käteeni, mutta myyjä nappasi sen takaisin haltuunsa.
’Se maksaa 5000€. Siihen ei kosketa ennen, kuin olette maksaneet.’ Myyjä luuli olevansa ovelakin, mutta minä tiesin paremmin. Tuollaiset ihmiset eivät tahdo poliiseja taloonsa.
’Jos ette anna sitä minulle, joudun pyytämään poliisit tänne. Tuo sormus on anastettu minulta, ja poliisit etsivät sitä. Se on perintökalleus. Arvokas rahallisesti ja tunnearvoltaan. Voin tietenkin maksaa sen alhaisen hinnan teille takaisin, minkä annoitte mies raukalle tuosta sormuksesta panttina.’ Katsoin miestä suoraan silmiin, joka alkoi pälyillä ympärilleen. ’Älkää kutsuko poliiseja tänne.’ Hän sihisi hampaittensa välistä. Mies tutkaili minua, mutta lopulta suostui luopumaan sormuksesta ja ojensi sen minulle. Kirjoitin tuhannen euron shekin ja heitin sen miehelle. Poistuin sormus mukanani kanista ja lähdin pankkiin. Vein sormuksen takaisin tallelokeroon, jonne se kuului. Sitten menin poliisiasemalle perumaan rikosilmoituksen. En haluisi enolleni rikosrekisteriä.