IRC-Galleria

Aamulla päätä särki ja juoksin vessaan oksentamaan. En uskaltanut vilkaista peiliin, vaan pesin naamastani rähmät ja varmaan suurimman osan valuneista meikeistäni. Kun palasin vessasta eteiseeni, huomasin siellä ylimääräiset kengät. Kaisun ne eivät ollut, ja olohuoneessa ei näkynyt merkkiäkään yövieraasta. Hiippailin makuuhuoneeseeni, jossa näin alastoman lihaksikkaan yläruumiin. Silmät laajenneina peräännyin ovelta keittiöön, ja muistelin illan tapahtumia. Oli mennyt ilmeisesti vähän yli, koska en muista raahanneeni miestä asuntooni. Söin niukan aamupalan. Onneksi tänään lähden Varpaisjärveä kohden, niin saan kunnon ruokaakin. Hiivin makuuhuoneeseeni ja poimin vaatekaapista vaatteita ylleni. Sängyltä kuului hiljaista kuorsauksen ääntä ja jätin sen äänen taakseni. Poistuin asunnostani paukauttaen oven perässäni. Yövieras takuulla heräsi ja tajuaa poistua paikalta, ennen kuin saavun töistä hakemaan matkalaukkuni.

Työt eteni samaa kaavaansa. Pomo oli aamusta tuonut nipun mapitettavia papereita, muutaman sopimuksen puhtaaksi kirjoitettavaksi, jne… Vilkaisin kelloa helpottuneena. Enää puoli tuntia, ja saisin poistua paikalta. Sammutin tietokoneeni ja laitoin pöydältäni viimeiset paperit laatikoihinsa. Pakkasin laukkuni ja kävin viemässä pomolleni puhtaaksi kirjoitetut sopimukset ja toivotin viikonloput.
Poistuin ovesta pihalle ja menin autolleni. Pyyhkijän alle oli ilmestynyt tulipunainen ruusu ja kirje. Kulmat kurtussa katsoin ympärilleni ja otin ruusun kirjeineen käteeni. Istuin autoon ja kääntelin kirjettä kädessäni. Ketään ei näkynyt missään, kun katselin vielä parkkipaikalla ympärilleni. Ei jälkeäkään ruusun jättäjästä. Avasin kirjeen, josta ei myöskään selvinnyt mitään. Siinä oli vain pieni runo, joka muistutti minua jostain, mutta en saanut sitä vain päähäni. En jaksanut ajatella asiaa sen kummemmin vaan käynnistin autoni ja poistuin parkkipaikalta asunnolleni.

Yövieraastani ei näkynyt jälkeäkään, ei edes viestiä. Mutta en sitä edes ollut odottanutkaan. Huokasin helpotuksesta ja otin matkalaukkuni. Palasin autolleni ja suuntasin kulkuni kohti Varpaisjärveä.
Matkaan tuhraantui aikaa neljä tuntia ja olin aivan poikki. Äiti otti minut avosylin vastaan ja ohjasti päivällispöytään. Äidin tapojen mukaisesti pöydässä oli monta eri ruokalajia, ja syöjiä vain oma perhe. Mutta tällä kertaa syömässä olimme vain minä, isä ja äiti. Joten ruokaa jäisi paljon yli. Pikkusiskoni tulisi huomenna käymään poikansa kanssa ja kuulin myös isoveljeni tulevan käymään tervehtimässä. Hän oli onnellisesti kolmen pienen riiviön isä. Mutta vain viikonloppu isänä hän toimii nyt. Heidi jätti hänet muutamia vuosia sitten toisen miehen takia. Voi Jukka parka.
Äiti uteli kauheasti kuulumisiani, mutta en jaksanut kertoa paljon mitään tänä iltana. Joten menin entiseen huoneeseeni nukkumaan suihkun jälkeen aikaisin. Huomenna olisi paremmin aikaa keskustella, mutta ymmärsikö äiti. Ei varmaankaan, mutta hän laski minut silti nukkumaan.

Seuraavana aamuna heräsin keittiöstä kuuluvaan kolinaan. Venyttelin ja makasin vielä hetken sängyllä liikkumatta. Äiti ei pitäisi siitä, jos saapuisin aamupalalle alakertaan. Hän piti omasta tavastaan tuoda aina käydessäni kotona ruoka minulle omaan huoneeseeni. Ei hän enää kovin nuori ole, mutta silti hän haluaa aamuisin tehdä kaiken itse ja tuoda aamupalan minulle yläkertaan huoneeseeni. Ei me olla mitään rikkaita. Mutta äiti haluaa pitää minua prinsessanaan. Hemmotella nyt aikuista lastaan, vain sen takia kun ei ole miestä hemmottelemassa. Tuhahdin ja suljin silmäni vielä hetkeksi, aamupalaa odottaessani.

Kun sitten olin syönyt aamupalani, kävin vessassa ja harjasin hiukseni. Äiti pyysi minua käymään kaupassa, ostamassa sitä ja tätä päivällistä varten. Kun olisi koko perhe koossa, niin kuin jouluisinkin.
Huokaisin tuskaisena ja laitoin itseni valmiiksi. Otin laukkuni ja autoni avaimet. Lähdin kohti pienen kylämme kauppaa, jossa törmäisi liiankin moneen tuttavaan, joitten kanssa pitäisi jäädä vaihtamaan kuulumisia ja rupatella turhanpäiväisyyksiä.
Mutta tällä kertaa ei tutut kerinnytkään jäädä juttelemaan. Olikohan Mikon äidillä tämän asian kanssa jotakin tekemistä? Siitä on jo kymmenen vuotta ja se akka vainoaa minua vieläkin. Hänen kulta pojustaan tuli lääkäri ja menestyvä sellainen, kuten olen kuullut. Mutta silti Sari jaksaa puhua minusta kauheuksia ympäri pitäjää. En minä edelleenkään hänen poikaansa vienyt ja pyytänyt opiskelemaan jotakin tavallista työtä. Se oli Mikon päätös, jonka hän toteutti, kun sai toisen tukea asialleen. Mutta kun poistuin, hän ei ollut ilmeisesti tarpeeksi vahva torjuakseen äitinsä tuputukset. Etsiskelin kaupasta tavaroita ja, kun käännyin mennäkseni toiselle hyllylle törmäsin johonkuhun. Löysin itseni kaupan lattialta istumassa ja katsoin hölmistyneenä eteeni. Nostin katseeni varovaisesti ylös ja kohtasin totiset jäänsiniset silmät. ’Mikko.’ Henkäisin.
Mikko ojensi kätensä minulle ja auttoi ylös.
’Nea. Edelleenkin jalkasi pettävät tavatessamme.’ Mikko katsoi minuun huvittuneena.
’Taitaa tunto aistisi reistailla pahasti, jos et huomannut, että törmäsimme.’ Tuhahdin ja puistelin takistani liat pois. Kaupan lattiat ei ole kovin puhtaita.
’Kyllä minä sen huomasin. Minne on huumorin tajusi kadonnut kultaseni?’
’Mikko, siitä on aikaa, kun sait käyttää hellittelynimeä jutellessasi minulle.’ Mulkaisin Mikkoa alta kulmain ja kyyristyin keräämään lattialta tiputtamani ostokset. Mikko kyyristyi kanssa auttaakseen, mutta huitaisin hänen kätensä pois. Nousin ylös ja aioin jatkaa matkaani, mutta Mikko tarrasi kädestäni kiinni.
’Nea, eikö voitaisi edes jutella? Vanhojen aikojen kunniaksi. Mentäisiin käymään vaikka kahvilla?’ Mikko kysyi katsoen minua anovasti silmiin. Tuota katsetta en ole koskaan pystynyt torjumaan, ja lopulta nyökkäsin.
’Anna minun kuitenkin tehdä ostokseni ensiksi rauhassa loppuun. Sitten voimme mennä käymään Teukan kahvilassa.’ Mikko jäi katsomaan jälkeeni, kun käännyin toiselle hyllylle, minne olin ollut matkalla, ennen välikohtausta.

Kun olin tehnyt ostokseni ja maksanut ne, menin autolleni. Meinasin lähteä paikanpäältä, menemättä kahville Mikon kanssa. En haluisi jutella hänen kanssaan, vaikka lupasin. Mutta Mikko oli kai aavistanut aikeeni. Hän oli yhtäkkiä takanani, kun olin kääntymässä kohti kuskinovea.
’Menemmekö sinne kahville?’ Hätkähdin ja käännyin katsomaan kohti Mikkoa.
’Joo, mennään vain. Mikäs siinä? Vaikka tuskin meillä on kovin paljoa puhuttavaa, edes kahvi tuokion ajaksi.’ Mikko seurasi perässäni, aivan kuin estääkseen karkaamiseni. Tilasimme kahvit ja menimme istumaan vakio paikallemme. Yli kymmenen vuotta sitten, kun seurustelimme, vietimme paljon aikaan täällä kavereiden kanssa. Ja yleisemmin kahdestaan, koska meillä ei ollut oikein muuta paikkaa. Kunnes lopulta muutimme yhteen asumaan, mutta sitäkään iloa ei kestänyt kauan. Vuoden päivät asuimme yksissä, mutta lopulta lähdin. Ja sydämessäni tähän päivään asti on pysynyt ne ihanat vuodet, mitkä Mikon kanssa vietimme. Olimme olleet yhdessä melkein kolme vuotta, ja suunnittelimme kihloihinkin menoa. Mutta kaikki vain meni toisin. En jaksanut kuunnella Sarin syytöksiä. En silloin ollut tarpeeksi varma asiasta, jotta olisin jaksanut kuunnella puheita lauantai-illasta toiseen.