IRC-Galleria

Kirjoitin lukion ylioppilaskirjoituksissa äidinkielen aineen, jossa arvostelin sitä, etteivät nykynuoret enää mieti, mikä on syntiä. Loppuun laitoin kuitenkin Jeesuksen ajatuksia siitä, että synnitön heittäkööt ensimmäiset kivet syntiä tehneen naisen kivittämiseksi.. Yhtään kiveä ei lentänyt. Ja minäkään en siis aineessa väittänyt olevani parempi kuin muut. Miten minä sitten unohdan tämän aika ajoin, tai ehkä aivan liian usein? Päässä on muutenkin pyörinyt viimeisen vuorokauden aikana erilaisia kohtia Raamatusta.

Usein tekisi hyvää katsoa ensin peiliin, ja arvostella vasta sitten muita. Ja kun katsoisi ensin oikein oikein tarkkaan siihen peiliin, varmasti jättäisi muiden arvostelun kokonaan.

Viime yönä nukuin Mikon sängyssä. En halunnut olla yksin vintissä. En muista, koska oisin nukkunut ovi auki alakerrassa. Nyt se oli ihan auki. Yöllä äiti ruokki kissaa ja kysyi, pärjäänkö yhdellä peitolla vai hakeeko hän vintistä mulle toisen peiton. Yleensä en jaksaisi kaikenlaista hössöttämistä ja sellaista, mutta yöllä olo oli kuin pienellä lapsella ja mitään muuta en halunnutkaan kuulla kuin sen, että äiti hakee kyllä toisen peiton, jos vain tarvitsen. Aamulla kävin vähien yöunien jälkeen pitämässä päivänavauksen entisessä lukiossani ja sitten palasin kotiin. Nukuin taas. Äiti keitti kahvia ja laittoi ruuan lämpenemään. Puhuin sille asioista. Teki hyvää.

Ansaitsematon rakkaus minun osakseni... tällaisina päivinä sitä on vaan niin vaikea käsittää. Että kuinka joku voi minusta tällaisenakin välittää, kaiken jälkeen. Vaikeinta on aina antaa anteeksi itselleen. Ihmeellinen on meidän Taivaallinen Isämme, joka antaa anteeksi kaiken. Ymmärrys ei riitä.