IRC-Galleria

Elän särkylääkkeiden voimin. En saisi nauraa, enkä hymyillä. Se on kamalaa. Minua ei ole tehty olemaan vakavana. Ja kun sanon ihmisille, ettei minua saa naurattaa, he vain naurattavat lisää. "Tiina hei, arvaa mitä Kaisa sano torstaina?.. Että se menee aikaisin nukkumaan". Mutta oikeasti ei harmita. Haavan umpeutuminen ehkä kestää kauemmin, ja pitää syödä pidempään vain kasvissosesoppaa, mutta onneksi on ystävälliset keittiötädit.

Lauantaina ajelin Tulejärvelle. Meri ja Lauri siellä raivasivat curling-rataa jäälle. Pikkuhiljaa kaikki muutkin tulivat. Laskettiin mäkeä, pelattiin Henkka-curlingia ja pidettiin säännöllisesti ruokataukoja. En päässyt saunaan, koska olin unohtanut uikkarit kotiin, mutta sain jutella Suskin kanssa kaikessa rauhassa sisällä ja nauttia rauhasta. Jani sanoi, että on tyhmää, että lähden. Kyllä minunkin tulee heitä ikävä. Mutta silti heidät on "helppo" jättää. Tiedän, ettei mikään kaadu vuoteen, ei heidän kanssaan. Asiat saattavat muuttua, paljonkin, mutta aito ystävyys/kaveruus ei katoa vaikkei vuoteen näkisikään. Ja heidän kohdallaan se on jo testattu.

Eilen matkustin bussilla takaisin tänne Ryttylän. Yksi Raamattulinjalainen sanoi pihassa, että "ihana päästä kotiin, omaan huoneeseen". Niin minustakin. Muistan kuinka vieraaksi tunsin täällä aluksi itseni. Ja mietin, mahdanko koskaan tuntea tänne kuuluvani. Tunnen nyt sitten kuitenkin.. Oleskeluhuoneessa odotteli Kerttuli. Tunsin itseni taas tervetulleeksi takaisin. Myöhemmin juotiin teetä ja kuiskailtiin.

Ihmiset täällä ovat kovin ystävällisiä. En jaksa lopettaa sen ihmettelyä. Niin paljon saa pyytämättäkin, ja jos pyytää, saa enemmän kuin pyysi.

Ulkona paistaa aurinko ja minä taidan lähteä kauppaan.