IRC-Galleria

Rakkaat ystävät ja kaverit.

Anteeks ku mä oon tällänen epäsosiaalinen erakko.

Oon vaan niin jotenki..en tiiä. Tarviin vaan niin paljon yksinäisyyttä.

Niin paljon.

Teitä on ihana nähdä ja ihana tehdä kaikkea kivaa teidän kanssa. Mutta en vain jaksa kovin paljoa.

Ei se johdu teistä.

Mun päässä surraa niin paljon ajatuksia, ja kaikkea. Koko ajan työstän jotain uutta mielessäni.

En vain jaksa kovin pitkiä aikoja keskittyä työntämään kaikkia omia juttujani pois päästäni ja keskittymään juuri siihen ihmiseen jonka seurassa olen. Vaikea keskustella mistään kun päässä surraa jotain ihan muuta. Ja kun elän tällästä vähän erilaista elämää, en oikein osaisi muutenkaan mistään keskustella.

Ja mun pitää kirjoittaa niin paljon kaikkea, ja mietiskellä ja reenata ja harjotella kaikkia ihme juttuja. Ja lukea. Ja taas mietiskellä ja pohtia. Siihen menee kaikki aika.

Ja sitten siihenkin kun koitan välillä tyhjentää mieltä. Olla ajattelematta. Meditoida. Ja pään tyhjentäminen tällä päällä...heha huhhuh...heh...

Ja muutenkin meditoida. Se on mulle niin paljon. Opiskelen siten energioitani, itseäni, elämääni, parannan itseäni, seestän mieltäni ja vaikka mitä. Keskustelen korkeamman kanssa.

Ja joskus pitäis vaan nollatakin. Siis ihan silleen niinsanotusti normaalilla tavalla. Kattoa leffaa ja sen sellasta. Siihen ei meinaa olla aikaa.

Ei meinaa aika riittää kaikkeen mitä haluaisin tehdä.

Pitäisi luoda kanavia luovuuden purkuun. Niin paljon olisi tulossa kaikkea koko ajan, vaan kun ei ole oikein kanavia siihen. Tai olisi, mutta pitäisi hioa niitä niin paljon. Aikaa!! Tahdon lisää aikaa!!

Ja jokainen jolle luominen on tärkeää, varmaan tietää ettei sitä voi kahlita, ei aikatauluttaa, ei toteuttaa tunti tiistaisin ja puoltoista lauantaisin kello se ja se. Ja niitä ideoita pitää kypsyttää ja hautoa. Huokaus.

Ja se ajatuksen virta.....kun se tulee, sen on annettava virrata. Kaikki muu on voitava pysäyttää just sillä hetkellä. Ihan kaikki. Eikä mikään kulje eikä käy jos on ihmisten kanssa. Kaikki se virta on jumissa jos ei ole yksin. Ja silloin koko ihminen menee tukkoon ja väsyy.

Ja kun olen ihmisen seurassa, haluan antaa hänelle jakamattoman huomioni.

Vietän niin paljon aikaa jossain muualla kuin missä fyysisesti olen. Olen mielikuvitusmatkalla, käyn keskustelua jonkun muun kanssa, pohdin jotain ulottuvuutta tai energiaa.... toinen jalkani on koko ajan jossain muussa maailmassa...ja se on raskasta sille mieleni ja kehoni osalle joka on tässä maailmassa.

Ja kun on näitä kipuja ja särkyjä. Vaikka ei kipu satukaan, niin kyllä se joskus silti ihmisestä mehut vie. Kipua pitää kuitenkin koko ajan käsitellä. Sulkea pois, tutkia ja huomioida mitä saa ja mitä ei saa tehdä, missä asennossa voin olla ja missä en, mihin suuntaan voin kättäni tai koipeani kääntää ja mihin en. Missä kulmassa selkääni pidän. Kuinka hengittää.... Pakko levätä ja tuuditella itteään välillä.

Rakkaat ihmiset, olette mulle tärkeitä ja rakkaita. Mä nyt vaan oon tällänen.

Outo.

Heh. Ja yhä oudommaksi käyn. Heh.