IRC-Galleria

On se pakko myöntää.

Mä haluun miehen. Ja lapsen. Ja oman pienen perheen.

Haluun rakastaa oman miehen kanssa. Olla yhtä.

Siitä on vaan tehty niin hemmetin vaikeeta!

Mulla on niin paljon rakkautta annettavana. Aaaaaaaaaaarh halaan kohta sohvatki kappaleiks...ja revin tyynyt ja peitot ja vaatteet riekaleiks ku kädet haluu pitää kiinni....

Raajat haluu kietoutua rakastavaan syliin. Sydän rinnassa huutaa. Ei. Ei se huuda. Se vain hehkuu. Odottaen..kutsuen...tulvilleen latautuneena lyö hehkuva rumpu...kultaista tulta hehkuva rumpu.. Aaaaarh....se haluaa olla yhtä toisen kanssa....

Mutta pelkkä suitsien näkeminenkin saa villivarsan vauhkoontumaan...rempomaan irti...

Pelkään vapauteni menetystä. Vaikka eihän sitä voi multa kukaan viedä.

Pelkään sattumista. Vaikka ei kolhut ja mustelmat missään tunnukaan. Antaa vaan lisäpotkua... Mutta kun sydämeen sattuu sitäkin kipeemmin. Ja sieluun.

Älä pelkää rakas sydämeni....jonain päivänä...jonain päivänä...

Tiedätkö, se hetki kun kevättalvella kinosten keskellä tuntee ensi kertaa auringon lämmön.. ja vesi tippuu hiljaa sulavilta oksilta, rapsahtelee kimaltavalle hangen jäiselle kuorelle.. ja tuntee uuden elämän tömistelevän kevään kynnyksellä.. toivoa täynnä... hmm... uutta elämänvoimaa uhkuen.... puut napsuvat heräillen...ja joka askel jonka hankeen upotat, jokainen askel jonka otat eteenpäin... jokainen murtaa jääkuoresta palasen...