porin keskussairaalan päivystyksen vierellä nousivat majesteettiset männyt vasten taivasta, ja
mäntyjen latvoissa mustavarikset raakkuivat elinehtojaan vailla tyhjänpäiväisiä, itserakkaita ja
narrimaisia sanoja, vain kutsumushuutoja, ja puhdasta, aitoa elämäniloaan.
kuinka käsittämätöntä oli kävellessäni kohti tuota sairastelevien seurakuntaa kuulla
vastaantulevien suusta halveksivia ulosteita ’järkyttävästä’ metelistä kyseisiä mustasiipisiä
lintuja kohtaan, samalla kun autoliikenne ’häiritsemättä’ raakkui ääntä ja pakokaasua
siinä ihan vieressä.
jos jotain ikävöin tuosta kaupungista, niin mustavariksia.