IRC-Galleria

Tervehdys sinulle kaunokainen
Neitoni luota öisen viidan
Aarnimetsän aroilta
Ikilinnan uumenista

Viisaus ikuisuuden silmissäs, hehku tähtien kaukaisten
Yön huntu hiuksissas
Ihollasi routa keskitalven
Hameesi varjo havumetsän, alla lumoavan kuun
Äänesi jäinen tuuli oksistossa hongiston

Kotimme tornit pylväinä ajan pyörteiden
Käytävät portteina ikuisuuksiin
Patsaat vartioina toisiemme
Kynttilät liekkeinä romantiikan
Kirjat voimana loitsujemme
Muurit suojana sydämmemme
Me ikuisuuden seurana toisillemme

Kiitos jätkille erittäin loistavasta keikasta!!!
Ja Ensiferumille kanssa kiitokset. Olisi katsonut pidemmänkin setin.

Katselen öistä metsää linnani tornista
jäiset hiutaleet leijuvat maahan rauhoittavan äänettömästi
Peittäen alleen kaiken... elämästä muistuttavan

Hiljaisuus on kaunis... Lumoava, julma pakkanen lämmittää ihoani, mutta kaipaus jäädyttää pahemmin kuin mikään olemassa oleva kylmyys.

Pilvien välistä loistava kuu valaisee hangen ja öisen metsän luoden kauniit varjonsa kimaltavaan hankeen

Astun linnaani, läpi kierreportaiden, sokkeloiden, ovien, huoneeseeni
SytytÄn kynttllät... viisikannan kärkien liekki palaa kauniisti, lukuisten
ristien valo rauhoittavasti kylmässä pimeässä.

Istun aloilleni katsoen liekkiä.
Ajattelen sinua, kasvojasi, kaunista hymyäsi... menneisyyttämme... jotain, mikä voi sulattaa jään ympäriltäni

Kaadan kristallilasiin viinä

-ilman sinua
-ilman sinua se on elämäää ilman tarkoitusta

Kiedin viittaani tiukemmalle ympärilleni
Juon pullon tyhjäksi, tervehdin linnan aaveita ja menen huoneeseeni nukkumaan ikävän pois

-Vain herätäkseni siihen huomenna uudelleen...

Tuli kännissä tehtyä taas riimejä, tästä tuli niin häiriintyny, että tulkoot se kaikkien tietoon:




Yön voimat kulkevat sieluissamme
täyden kuun valo hohkaa hankiin
Mustien kynttilöiden valo - lumous
Yön pimeyden kauneus - sinä
saoihtujen leimu - voima

Jäiset hiutaleet peittävät maan tuhoten kaiken elämästä muistuttavan
Musta veri virtaa verivalan luoden
Mustat kyntesi repivät selkääni siipieni välistä antautuassemme kiihkoon

synkän musiikin lumo, kauneus kiirii halki metsämaan julistaen liittoamme

Pari on syntynyt - jota pelättiin

Kynsistäni valuva veri kirkuu pelkoa
kynsistäsi valuva veri huokuu kauhua

siipesi peittävät auringon
silmäsi luovat ikuisen yön pelon, sumuisen syksyn
Minun luovat jäätävän talven

Läpi oudon usvan näemme mitättömän olennon, jota kutsuttiin ihmiskunnaksi

näiden ahneus, viha ja julmuus ovat jossain kaukana poissa, jalkojemme alla!

Tuskanhuudot, vaikeroinnit, avunpyynnöt tukahtuvat voiman edessä

nautin näystä katsellessani maailman palavan, sitä ei voi pelastaa mikään¨

Tartut kalpeaan käteeni laskeutassemme keskselle laavavirtaaa
kiusaajiemme lihattomat kädet harovat päämäärättömästi ilmaa

Hymysi lumoaa kauneudellaan, olen sinun
Maailma polvillamme
Nauramme ihmiskunnan mitättömille aseille ja olemattomalle rakkaudelle

Tyhjien, niin kauniiden silmiesi, joiden rinnalla Helvetti jäätyy, tämä ei ole mitään
Se on paljon muuta
Se on tosi rakkaus.

Dimmu Borgirin keikalla 15.10. Tuli taas nähtyä että miten voi Black Metallikin tavoittaa valtavirran. Tavallaan jees, sillä onhan musiikki tottakai pääasia, riippumatta siitä miten pukeudut tai mihin sos ryhmään kuulut ym ym. Hieno orkesteri saa enemmän faneja ym. Mutta... Metallimusiikki on enemmän kuin pelkkää musiikkia, jos joku ei ole sattunut huomaamaan.
Tottakai taviksetkin saavat kuunnella ja diggailla esim Borgiria, mutta onko se silloin aitoa? Ei tietenkään tarvitse olla aidosti fani, jos nyt välttämättä haluaa tulla keikalle ja katsastaa bändin. Tuntuu kuitenkin jotenkin epäaidolta kun näkee Black Metal -bändin keikalla ihmisiä, jotka eivät ole jaksaneet laittaa edes mustia farkkuja jalkaan.
Olen tavannut useita ihmisiä jotka ovat sanoneet minulle että haluaisivat olla kuin minä tai pukeutua samalla tavalla. Vilpitön kiitos heille arvostuksesta, mutta mikä estää? työpaikka? Ystävät? kaverit? Vaimo/tyttöystävä? Jos nämä estävät ihmistä olemaan oma itsensä, eivät hekään ole silloin aitoja. Jos kaikki ryntäävät valtavirran perään uskaltamatta olla oma itsensä, mikään ei ikinä muutu. Kaikki on pysyvästi samaa, harmaata puuroa, eikä tällöin synny mitään uutta taidetta, esim Dimmun kaltaisia Mahtavia bändejä. Metallimusiikki on Taide, asenne, kulttuuri, ulkonäkö, elämäntapa, yhteys ja monille jopa uskonto. Eikö tämän takia voisi edes hieman panostaa itseensä?

Silloin tällöin kuulee ihmisten mainitsevan sanan "normaali" tilanteessa tai toisessa. Olen itse kuullut sen myös joskus.
jostain syystä. Joku ei ole pitänyt minua kai normaalina. Jotta jotain sanaa voi käyttää, pitää ymmärtää sen merkitys. Joku saattaa sanoa esim Gootille että "Eihän tuo pukeutuminen ole normaalia".
Sanalla normaali ymmärretään jotain sellaista tapaa tai tyyliä, jota suurin osa ihmisistä noudataa, ja on näin ollen saanut yleisen hyväksynnän. Monet haluavat näyttää ja saada paikkansa yhteiskunnassa hyväksyttäväksi pukeutumalla "normaalisti." Niin on hyvä turvautua kaikkiin muihin ja kommentoimalla jonkin esim alakulttuurin edustajalle, että "tuo ei ole normaalia", tai muuten vaan kommentoida tämän pukeutumista, käyttäytymistä tms. Olen tavannut henkilöitä, jotka kysyvät minulta tyylistäni, joihin tietty yritän vastata parhaani mukaan. Mutta on ihmisiä, jotka eivät vain halua kuunnella ja toistavat että "eivät ymmörrä." No, asioista, joita ko. ihmiset eivät ymmärrä, saisi kasattua paksun kirjan.
Lisäksi, monet ihmiset tuomitsevat samantien pelkän ulkonäön perusteella huonommaksi, alemman sosiaaliryhmän edustajaksi.
Herääkin kysymys, onko normaalia lähteä kommentoimaan, arvostelemaan toista, ja tämän maailmankuvaa ymmärtämättä tätä ja varsinkin itseään ensin?
Jos on, haluan pysyä mahdollisimman kaukana "normaalista."

Aiheesta voisi tietty kirjoittaa loputtomiin, mutta olkoot tämä tässä :)

Missä olet sinä, unelmieni Goottiprinsessa
jostain utuiseta, unelmien fantasian maasta.
Sinä, jonka saappaiden alla narskuu jäinen routa ja jonka silmien väri saa talven hangen hohdon häpeämään kauneuttaan.
Ihosi kalpeus saa valkean värin kalpenemaan rinnalasi.
Mustien vaateitesi pimeys saa paholaisen katelliseiksi ja yhteinen voimamme pitää pilkkanaan maailman aseita.

Missä olet sinä, jonka kanssa voin jakaa rakkauteni liekehtivän pentagrammin loimussa, jäätävän hangen kimaltaessa kirkuvan tähtitaivaan alla?

Sinä, joka ratsastat kanssani lohokäärmeen selässä läpi elämän ja kuoleman pimeyden valtikka kädessä.

Yli ikiaikaisten metsien, jokien, kivilinnojen muurien, kauas pois, johonkin kauas menneisyyteen... mitä ei koskaan ollut....

Kun uskot johonkin sydämesi pohjasta, myötä ja vastamäkeen... Antaa se toivoa sen hetkiseen vain pudotakseen syvemmälle kuin ennen sitä. Kun toinen vaihtaa sinut kuin vaatteen, hän vie elämäsi mielen kidutukseen joka jättää syvemmät arvet kuin rakkaan kuolema. Hylättynä olo on pahempaa kuin elämä. Kuin kuolema. Se on elämää kuolleena. Kuolema on kauniimpi kuin elämä, jonka toteat valheita, onnetteomuutta, ahdistusta, pettymyksiä ja pettureita täynnä olevaksi. Kuolema on uskollinen, se hakee sinut, silloin kun on aika. Ihmisten lupaukset, usko toiseen on jonninjoutavaa valhetta.