Halveksun pelkääviä ihmisiä. Itsekin pelkään. Ei ole päivää, jolloin ajatus ei lennä niin, ettei tuntisi olevansa pieni. Sisällytän hienot unelmat kahteen lauseeseen ja mietin niitä yöt ja päivät. Painoarvoa unelmilla ei ole, jos niitä ei toteuta. Näen omat asiani usein niin naurettavina, että ne toimivat useimmiten vitseinä. En jaksa tehdä asioita oikein, enkä välttämättä jaksa tehdä niitä ollenkaan. Olen laiskuuden myötä ehtinyt miettiä asioita. Olen pieni. Milloin tulee se päivä, kun voin hyvällä omallatunnolla sanoa olevani vapaa menneisyyden piinaavista muistoista. Väitän olevani yli kaikesta, mutta silti, heikkoina hetkinä, olen niissä kiinni enemmän kuin koskaan. Alitajunta muistaa kullattujen hetkien kautta ajan, jolloin kaikki oli ihanaa ja elämä kukoisti.
Asvalttierämaassa oli rikkinäinen katuvalo, joka antoi varjoille suojan. Istuin puuskuttaen katukivelle ja jatkoin pohtimista nakkaillen kiviä sadevesiviemäriin. Olin jo niin lähellä kotia, että näin pöytälampun valaisevan sumealla valolla tummansinistä seinää. Joskus kauan sitten jäin tuijottamaan valoa, koska en halunnut palata sisälle. Salaa toivoin näkeväni hahmon ikkunasta, joka veisi kaikki rakastamani tavarat pois. Olisin ollut taas siinä tilassa, joka antaa oikeuden kaikille muille pitää minusta huolta. Olisin enemmän kuin pieni.