IRC-Galleria

Alice näkee karvaisia miehiä

Ajoin reistailevalla, huonokuntoisella, vanhalla, hitaalla ja muutenkin kauhean huonolla autonrämälläni kohti Kullinien taloa. Edward oli kutsunut minut heidän taloonsa, sillä Alice oli kuulemma jälleen nähnyt pelottavan näyn tulevaisuudesta. Olin hyvin hermostunut ja kärsin auton hitauden ja kaiken muunkin mahdollisen takia niin paljon, että melkein murhasin itseni matkan aikana.
Lopulta pysäytin autoni Kullinien talon pihaan. Samassa Edward ryntäsi talosta alastomana ja huudahti huojentuneena: "Rakas Bellani! Hienoa että tulit!"
Hän juoksi halaamaan minua, kun astuin ulos vanhasta ja kärsineestä ja kauheasta autostani. Kun hänen jääkylmä vartalonsa kosketti omaani, sanoin järkyttyneenä: "Edward. Sinun vaginasi näkyy. Ja tuntuu."
"Tiedän, rakas hupsu ihmistyttönen. Sinun ei tarvitse aina huomauttaa siitä", Edward sanoi enkelinäänellään. Hän hymyili vinoa hymyään, jonka vinous johtui siitä, että hän oli synnynnäisesti epämuodostunut. "Meidän vämppyyreiden elämä on niin hurjan rankkaa ja kauheaa, että joskus vagina vilahtaa."
Katsoin hänen kullanruskeita silmiään, joissa oli piilolinssit. Hetkeksi unohdin, miten hengitetään. Unohdukseni johtui alkavasta Alzheimerista ja ylipainon aiheuttamista hengitysvaikeuksistani. Painoinhan melkein 30 kiloa.
"Mutta Edward", tajusin yhtäkkiä ja aloin taas kitua sisimmässäni. "Nythän paistaa aurinko! Sinä et kimaltele!"
"Aijaa, ohops, sori", Edward sanoi ja painoi pakarassaan olevaan DISKOVALOT ON-OFF -nappia. Hän alkoi loistaa sateenkaaren väreissä ja hänen anuksestaan alkoi kuulua 80-luvun diskomusiikkia.
"Edward", henkäisin. "Oletko sinä homoseksuelli?"
"En", Edward sanoi ja sitten lensimme hänen helikopterillaan Kullinien talon sisään. Siellä minimaalinen emo-Alice istui lattialla nurkassa järkyttynyt ja kauhistunut ilme kasvoillaan. Siellä täällä lojui tyhjiä viinapulloja.
"Alice järjesti eilen riehakkaat juhlat pornoystäviensä kanssa", Edward selitti. "Hänhän rakastaa juhlien järjestämistä!"
"Vau", henkäisin. Olin sanaton vanhojen viinapullojen vaikuttavuuden ja hienouden edessä.
"Alice, kerro mitä näit", Edward sanoi vakavalla äänellään.
"Näin karvaisia miehiä raiskaamassa itseäni", Alice sanoi surullisena. "He tulevat huomenna. He tulevat huomenna peräreikääni."
"Mutta Alice!" naurahdin helpottuneena. Helpotus johtui sekä havainnostani että siitä, että olin vääntänyt keskustelun aikana kuumat helpotuspaskat pikkuhousuihini. "Sehän on sinun työtäsi! Ei siis hätää!"
"Ai niin, niinpäs onkin!" Alice sanoi innostuneena ja antoi sen kunniaksi minulle tuhat kaksisataa lahjaa ja järjesti suuret kekkerit, joissa kärsin aivan hirveästi ja joissa Emmett

Jacob esittäytyy

[Huom: Tämä tarina oli liian kauhistuttava ja sivistymätön Demi.fihin, ja niinpä se poistettiin kahdesti suorastaan järkyttävän sisällön takia. Kirjoittaja ei tämän raa'an hylkäyksen jälkeen pystynyt jatkamaan elämäänsä normaalisti vaan ajautui masennuksen kouriin. Onneksi hän selvisi murheistaan Edwardin rakkauden avulla. Nyt hän voi hyvin, ei hätää.]
Kuorin perunoita keittiössä. Charlie tulisi pian kotiin poliisiasemalta, joten halusin saada läskisoosin valmiiksi ajoissa. Yleensä kokkasin hänelle raakaa lihaa tai keitin Jeesus-lapsen, mutta tänään halusin lepytellä häntä hyvällä ruoalla; Edward olisi tulossa illalla meille eikä Charlie tunnetusti pitänyt hänestä. Oli paras käyttäytyä mahdollisimman moitteettomasti. Pelkäsin että lihava Charlie joskus vielä tappaisi minut, sillä hän oli hurjan traumatisoitunut ja itsesäälissä kieriskelevä, sillä äitini Räkä oli kerran jättänyt hänet.
Katselin hajamielisesti ikkunasta ulos samalla kun jatkoin perunoiden pilkkomista. Hätkähdin ja melkein sohaisin itseäni kuorimaveitsellä, kun huomasin ulkona varjoissa chihuahuan. Jacob! Jacob oli taas tullut luokseni chihuahuan muodossa.
Samassa hän olikin jo takanani. Säikähdin hänen valtavaa olemustaan. Hän nauroi haukahtelevaa nauruaan ja väänsi koiranpaskat keskelle lattiaa.
"Jacob!" huudahdin järkyttyneenä. "Yrittäisit käyttäytyä!"
Samassa Jacob muuttui ihmismuotoonsa.
"Anteeksi", hän sanoi. "Meidän ihmischihuahuoiden elämä on niin rankkaa, kun kuulemme koko ajan toistemme ajatukset ja kärsimme muutenkin hirveästi, joten joskus tulee kakkahätä."
"Jacob", henkäisin kärsien ja naamani muuttui punaiseksi, koska punastun suunnilleen joka toinen sekunti, koska olen uskomattoman herkkä ja tuskainen. "Sinun vaginasi näkyy!"
"Ups", Jacob nauroi. "Unohdin laittaa housut jalkaan muuttuessani takaisin ihmiseksi. Anteeksi Bella! Älä hylkää minua! Olen paras ystäväsi, et voi jättää minua! Olen leimautunut sinuun! Tai ainakin leimannut sinuun hienon tiikerikuvion tatskakoneellani."
"Jacob, Edward palaa kohta takaisin tänne", sanoin säikähtäneenä. "Hän oli pitkällä metsästysretkellä McDonaldsissa. Te chihuahuat ja vämppyyrit ette tunnetustikaan siedä toisianne! Voitte vielä tappaa toisenne! En kestäisi sitä! Haluan tappaa itseni, koska kärsin kauheasti."
Tuska painoi rintakehässäni, joten minun oli pakko lyyhistyä lattialle ja käpertyä tuskaiseksi palloksi. Olisin viilellyt itseäni kuorintaveitsellä, mutta pelkäsin vertakin hurjasti. Tyydyin siis kyhjöttämään pallona lattialla.
"Bells, mitä sinä teet?!" Jacob huudahti kauhistuneena käheällä intiaaniäänellään. "Minä..." aloitin kärsien. "Minä nuolen itseäni sieltä", tunnustin. Yhtäkkiä Edward ilmestyi huoneeseen.
"Mitä sinä olet tehnyt hänelle, senkin hauva?!" hän huudahti raivoissaan Jacobille. Minä tunsin suurta tuskaa lattialla lojuessani, sillä Edward kutsui Jacobia niin kauhean loukkaavalla nimellä. Mikseivät he vain voineet olla ystävyxiä?
"En mitään, munanimijä!" Jacob ärähti. Hänen paljas rintakehänsä ja pörröiset hiuksensa olivat vihaisen näköisiä.
"En usko sinua", Edward sanoi ilme synkkänä ja vihaisena. Hänen rinnastaan kuului matalaa murinaa ja hänen toinen rintansa sanoi miau.
"Jacob, mikroaaltouuni on rikki", sanoin ja nousin lattialta, koska unohdin että minun piti kärsiä. "Vartalosihan on niin hurjan lämmin, että voisit varmaan lämmittää läskisoosin sen avulla."
"Toki", Jacob sanoi ja veti läskisoosipadan kiinni vatsaansa. "Hihhihhii, kutittaa."
"Kidi näist weli", sanoin ja huokaisin helpottuneena. Ehkä Charlie ei murhaisikaan minua.
"Oletpas sinä hupsu, sinä rakas Bellaseni, elämäni valo, suurin rakkauteni, ihana höpönassu jii än ee", Edward sanoi enkelinäänellään selvästi huvittuneena. Näin, kuinka hänen suupielensä nyki.
"Edward, meidän on tehtävä jotakin tuolle sinun Touretten syndroomallesi", henkäisin ja Edwardin suu lakkasi nykimästä.
Sitten Edward ja Jacob tappoivat minut ja söivät läskisoosin kera. Charlie toi kaljaa kyytipojaksi, ja sitten he pitivät hauskaa ja maistuin kuulemma hyvältä.

Aamu jona kaikki alkoi

Heräsin kirkkaaseen päivänvaloon. Avasin silmäni unisena ja näin ikkunasta virtaavan valon tulevan lännestä. Silmäni rävähtivät auki; olinko nukkunut koko päivän?
"Edward?" kuiskasin ja tavoittelin kädelläni selkäni takaa. Sormeni kohtasivat jääkylmän, kivenkovan rintakehän. Huokaisin helpotuksesta.
"Nukuitko hyvin?" Edward kysyi samettisella enkelinäänellään.
Henkeni salpautui hetkeksi, kun kuulin hänen sulattavan hurmaavan äänensä. Hetkeksi unohdin, miten hengitetään. Lopulta sain kakistettua suustani epävarmat sanat:
"Edward... Minä..."
"Niin, elämäni suuri rakkauspakkaus ihana pikku hupsu Bellaseni... Mitä sinulla on asiaa, ihana Bells?" Edward kysyi ja silitti vagin... kättäni hellästi.
"Rakastatko sinä minua? En ole arvoisesi. Haluan tappaa itseni", henkäisin ja suljin silmäni tuntien uskomatonta tuskaa, jota tunsin 24/7, koska rakastin itsesäälissä kieriskelyä.
"Mitä sinä puhut, rakas Bellaseni?!" Edward huudahti ja hänen rintakehästään kuului hiljaista murinaa, ja hänen vartalonsa äännähteli muutenkin kakkahätään viitaten. "Miksi haluat... tappaa itsesi?!?!?!?!????++11++1+1+1++1 (c) En voi elää ilman sinua!!"
"Koska olen tällainen hupsu pikku peikkoprinsessa, joka kompastelee eikä ole sinun arvoisesi! Lisäksi minua ahdistaa suuresti olla tässä ahdistavassa välikädessä susien ja vämppyyrien välissä! Ah kuinka ahdistaa, raqas! Ahdistaa niin kovin! Pure minua ja tapa minut, Edward! Iix!" parahdin murheellisena.
"Ok", Edward sanoi ja haukkasi minusta palaisen ja sanoi: olen iloinen.

BTW jos jotakuta kiinnostaa, niin alan kirjoittaa foorumi.fi sivulle tieteellistä (yrittävää) artikkelia David Bohmin esittämästä tulkinnasta kvanttimekaniikkaan. David Bohm kumoaa teoksessaan "Wholeness and the Implicate Order" monia nykyfysiikan lainalaisuuksia (joita kouluissakin opetetaan "totuutena"), kuten kausaliteetin ja asettaa kyseenalaiseksi klassisen fysiikan arvostamat käsitteet "ajan" ja "paikan" (jotka toi keskiöön Einsteinin suhteellisuusteoria (neljä ulottuvuutta. Kolme paikkaan liittyvää (kolmiulotteisuus)ja yksi aikaan liittyvä). Moderni kvanttifysiikkaan perustuva fysiikka on löytänyt tapauksia, joissa newtonilaiseen klassiseen mekaniikkaan liitetyt käsitteet, kuten juuri kausaliteetti eivät olekaan tarpeeksi kokonaisvaltainen selitys.

Valehtelin. Tietenkin. Akuuttipäivystyksen lääkäri kysyi peruskysymyksiä, kuten: "Onko kotonasi välineitä, joita voisit käyttää itsemurhayrityksessä ja oletko harkinnut niiden käyttämistä tähän tarkoitukseen." "Ei, en. Tämä oli aivan väärinkäsitys. Paha olo meni jo ohi. En ole koskaan tehnyt mitään itsetuhoista tosissani [Yeah right! Mitä nyt vähän työntänyt radion antennia pistokkeeseen ja rakentanut verhoista ja nyrkkeilysäkin rautakoukusta hirttoköyttä. En siis vain harkinnut vaan aktiivisesti käyttänyt. Ja vieläpä addiktoitunut nautintoon itsekidutuksesta]." Valehteleminen oli ehkä tyhmää, eihän minua voitu auttaa, jos en kertonut ongelmistani totuudenmukaisesti. Mutta pelkäsin, enkä halunnut osastolle. Nyt palaan takaisin peruskertomukseen. Eli siihen, jossa jo olin osastolla. Huonetovereitani oli kaksi. Aasialaisen näköinen nuori nainen (josta minulle tuli heti mieleen, että hän ei ehkä edes tiennyt olevansa mielisairaalassa. Ehkä hänet oltiin löydetty itkemästä Helsinki-Vantaan lentokentältä, tuotu tänne, kun maahanmuuttovirasto ei osannut käsitellä itkevää naista ja kun hän ei suomeakaan osannut niin ei voinut kertoa, mikä on hätänä ja pumpattu täyteen rauhottavia, vaikka ongelma olisi ollut ratkaistavissa tai ei olisi mitenkään viitannut itsetuhoisuuteen. Itse asiassa palaan samanlaiseen teemaan myöhemmin erään vanhan naisen kohdalla, tuolla naisella ei nimittäin välttämättä ollut "mielisairautena" kuin hämmennys ja hankala elämä. (Olikohan minullakaan), toinen huonetoverini oli pitkähiuksinen, hoikka ehkä kolmikymppinen nainen, joka näytti tutulta. Myöhemmin keksin, miksi. lähdin ulos huoneestani. Etsin sopivan kokoisia kenkiä (sillä nämä olivat valtavat) ja lisää sukkia (oli helmikuu. Sairaaloissa on kylmä). Parempia kenkiä ei ollut tarjolla, mutta lisää sukkia sain. Laahustin valtavissa kengissäni olohuoneeseen, jossa muut potilaat katsoivat televisiota. Television takana oli ikkunasyvennys, jossa oli kaktuksia ja muita kasveja ja siitä näki bussipysäkeille ja ulkona (vapaudessa, onnekkaina) käveleviä ihmisiä ja erään lastentarhan pihalle. Syvennys oli viihtyisä ja siinä oli kaksi tuolia. Istuin toiselle. Mustahiuksinen poika istui viereeni, katsoi minua ensin varovasti ja sitten selkeämmin. Taukoamatta, laajoin pupillein ja aloitti jutustelun. Puhuimme kaikesta mahdollisesta (hänen elämästään esimerkiksi, ja siitä, miksi hän oli osastolla mutten kerro siitä nyt mitään, koska tämä on tosi kertomus ja hän tuskin haluaisi minun kertovan omista asioistaan tässä). Hän kertoi minulle kaikenlaista (että eräässä toisessa osastossa, jossa hän oli ollut (p7) oli ikkunat pleksilasia ja jos niihin heitti tuolin, se kimposi takaisin. Minusta se oli viihdyttävää ja piristävää). Hän vei minut oleskeluhuoneeseen ja pyysi kuuntelemaan ja katsomaan läpi eräästä sumeasta lasimaisesta ikkunasta. Näin hahmoja ja kysyin, mitä ne olivat. Hahmot tulivat välillä lähemmäs seinää ja kolahtivat siihen, välillä pysyivät kaukana. "Toi on p3, siel o iha hulluu. Noi on niin lääkkeis siel. Ne vaan kävelee zombeina päin seiniä. Siel on myös lepositeet. Mä olin sellasis p7:lla." Kysyin mitkä lepositeet ovat ja hän vastasi niiden olevan se sängynnäköinen, johon leffoissa näkee joskus rimpuilevan "hullun" tulevan sidotuksi. Niissä on jaloissa ja käsissä kiinnitysremmit ja remmi rintakehän yli, ettei voi rimpuilla. Poika ihmetteli, etten ollut koskaan nähnyt livenä lepositeitä. Olin järkyttynyt. Hyi saatana. Sairasta. Ja samaan aikaan niin uutta, eksoottista ja kiinnostavaa. Menimme takaisin syvennykselle. "Noist kaktuksist puutuu. Anna käsi!" annoin käteni ja poika pisti sitä yhden kaktuksen piikillä. Se ei sattunut vaan tuntui mukavalta. Kuin huumaavalta. "Siistii!" Revin itsekin pari piikkiä. Kello oli 22:20. Hoitajat katsoivat meitä lämpimästi. Mutta nyt heidän oli pakotettava meidät nukkumaan (nukkumaan menoaika oli kymmeneltä). Ihmettelin, miksi kaikki asettuivat jonoon hoitajien kopin eteen "Nyt jaetaan iltalääkkeet", poika selitti. Sain kaksi valkoista pilleriä ja poika sai omansa. Kysyin hänen pillereidensä nimiä ja vaikutusta ja ne osoittautuivat vahvoiksi lääkkeiksi. Varmaan 20 kertaa vahvemmiksi kuin omani. Minun vuoroni tultua hoitajat neuvoivat, että ekana yönä kannattaa ottaa pilleri nukahtamiseen (vaikutus kestää 3h, sitten nukkuu omillaan). Suostuin. "Mene suoraan sänkyyn. Lääke vaikuttaa heti. Sen vaikutus on aika vahva", hoitaja vihjaisi. Olin kuitenkin ensikertamaisen naiivi ja ajattelin pystyväni käymään vessassa,jonne sitten nukahdin. Tulin ulos hieman nolona "Nukahditko?". Onneksi olin saanut pillerin nukahtamiseen. Aasialaisen näköinen nainen itki hiljaista itkua koko yön ja olisin halunnut pystyä auttamaan tai edes rohkaistua kysymään, mikä häntä satutti.

Eli lue runo ennen tätä kohtaa. Tää on tuoreempi merkintä niin lukee ennen tota runoa, mut tarkotus ois lukea runo ensin... Ennen tätä: Runo kertoo kuolemansairaasta pojasta, joka ratsastaa isänsä kanssa kohti kotia. Poika kuvittelee houreissaan keijujen kuninkaan yrittävän houkutella häntä mukaansa ja huutaa isäänsä apuun. Isä yrittää tyynnytellä poikaa ja vakuuttaa, että keijujen kuningas on vain kuvitelmaa. Lopussa kuitenkin paljastuu pojan kauhea kohtalo: Kun he viimein saavuttavat kotinsa, poika on kuollut. Keijujen kuningas on runossa kuoleman vertauskuva. (Ja hyvä onkin). Perustulkinta ja runo löytyvät googlaamalla "Keijujen kuningas sanat". Poika siis kuolemanhoureissaan pyytää isäänsä apuun, mutta tämä ei osaa nähdä tilannetta ja sanoo(2. Säkeistö suomeksi): Pääs peität - mi laps, sua peljättää? -Isä, keijujen kuningas - etkö nää? Sa kruunun ja laahuksen nääthän tuon? -Se on, laps kulta, vain sumua suon.

Olen löytänyt tästä alunperin saksankielisestä Goethen runosta vain sen verran huonoja suomennoksia, että kirjoitan erään englanninkielisen käännöksen. Loppuun liitin myös erään yleisen tulkinnan runosta. THE ELFKING 1. Who rides so late through the windy night? The father holding his young son so tight. The boy is cradled safe in his arm, He holds him sure an he holds him warm. 2. Why is your face so frightened my son? The king of elves, father, see him yon? The Elfin king with his tail and crown? It is the fog, my son, streaming down. 3. Yes, you my dear child, come go with me! The games I play, you'll like them, come see. The shore is coloured with flow'rs in bloom, My mother's gold gowns, you will see soon. 4. Oh father, father, can you not hear what the elfking promises? I fear! Be calm, stay quiet my dearest son, the wind blows the dry leaves of autumn. 5. My darling boy, won't you come with me? I have daughters in whose care you'll be. My daughters dance round the fairy ring. Each night they'll cradle you, dance and sing. 6. Father, dear father, can you not see The elf king's daughter staring at me? My son, my son, I see it so well: Gray meadows on which the moonlight fell. 7. I love you for your beauty of course, if free you'll not come, I will use force. Father, dear father, he's touching me. Of elf king's hurt, father please, free me. 8. Dread grips the father, he spurs the roan, in loving arms he feels the boy moan. At last the courtyard, with fear and dread, He looks at the child; the boy is dead.

Ambulanssimiehet jättivät minut aulaan ja lähtivät, he olivat työnsä tehneet. Eivät kai he nyt ylimääräistä tekisi ja kertoisi, mitä minä nyt teen (ainoa ratkaisu mikä ei ollut vieras, olisi että olisin lähtenyt pois, mutten minä sitä voinut tehdä, minuthan oli tuotu tänne väkisin). Onneksi yksi ambulanssimiehistä, nainen, joka oli kaikenlisäksi vasta harjoittelija, sanoi että minut on tuotu akuuttipäivystykseen ja että voin istua odottamaan, että minut kutsutaan sisään. Odottaminen oli uhkaavaa. Muutkaan eivät voineet psyykkisesti hyvin ja eräs nainen oli tipassa. Joku mies huusi. Odottaminen kesti kaksi tuntia. Sitten psykologi kutsui minut sisään selvittääkseen olinko akuutisti itsetuhoinen

Kun seisoin siinä tietämättä ollenkaan, mitä minulta odotettiin ja miten reagoida tai mitä tehdä seuraavaksi, tuli mieleeni eräs toinen tilanne, jossa oli käynyt samoin. Olin sinä aamuna lähettänyt tekstiviestin psykologilleni, jossa sanoin, että siskoni saa kaiken mitä omistan. Parin tunnin päästä sain soiton, että sihteeri oli nähnyt viestini ja että heillä oli ollut asiasta hätäkokous. Sanoin, että kuolemanhimo oli kadonnut (tuolloin mielentilani vaihtelivat äkisti) ja että olin ok. Puhelu loppui ja menin yläkertaan lukemaan. Kuudelta illalla ovea pakotettiin auki. Menin alakertaan katsomaan ja siellä oli kaksi oranssiin pukeutunutta miestä. Sanoin etten tarvitse ambulanssia ja että olin juuri lukemassa pääsykokeisiin. Juuri silloin siskoni tuli sisään ja hänet pakotettiin mukaani pukeutumaan. Siskoni joutui käsittelemään ambulanssimiehien mielipiteen, että ilman siskoani vieressä, olisin viiltänyt ranteet ja hän olisi menettänyt minut.

Ironista sinänsä, että jouduin osastolle juuri karkauspäivänä. Paitsi siksi, että olisi tosiaan tehnyt mieli karata, myös siksi että karkauspäivää ei ole joka vuosi. Tuntui, että jos tämä olisi sattunut jonain toisena vuonna, koko tapahtuma olisi pyyhkiytynyt pois. Hoitaja tuli minua, äitiä (joka oli tullut mukaan henkiseksi tueksi) ja minut sisään kirjoittanutta lääkäriä vastaan, ja valkoinen, kalterinen ovi sulkeutui takanamme. Hoitaja vei minut ensin kierrokselle. Keittiössä oli keski-ikäinen nainen keittämässä kahvia mielisairaalamaisessa aamutakissa. Nainen näytti uupuneelta elamäänsä, kuin hän tietäisi ettei koskaan pääse ulos. Sitten menimme olohuoneeseen, jossa istuivat kaikki ne, jotka eivät surreet yksin huoneissaan. Huomasin nuoren pojan, jolla oli mustat pitkät hiukset, mutten ajatellut asiaa sen enempää. Hoitaja vei minut huoneeseeni ja otti minulta pois kaikki omat tavarani. Se oli yleinen käytäntö, meillä ei saanut olla mitään millä voi satuttaa itseään. Kaikki tavarat luokiteltiin tällaisiksi. Huonetoverini (2) lähtivat ulos huoneestamme, jotta hoitaja saisi selittää käytäntöjä rauhassa. Tavarani merkittiin omaisuudekseni ja sain aamutakin, pyjaman ja tossut (omat vaatteeni luokiteltiin vaarallisiksi, sillä minihameessani kulkee pitsien välillä satiininauha, jolla voisi kuristautua)... Jatkuu...