IRC-Galleria

Tämän päivän harhoista ja oudoista ilmiöistä vastaavat yhdessä aikainen aamuherätys ja koko päivän kestänyt päänsärky, vaikka nekään eivät mahtaneet mitään tälle päivälle. Jeah Tiistai kicks ass!!!

Siis, Paulin syysloman alkaminen muutti rutiinejani sen verran, että nyt sillä on aikaa käydä harjoituksissa aamuin illoin, ja koska matkan kesto on 45 minuuttia ja aamuharjoitusten kesto 90 minuuttia lyhyelläkin matikalla voi päästä siihen tulokseen, ettei ole ihan fiksua ajaa kotiin välissä. Niinpä ajattelin ensin viettäväni rentouttavan aamuhetken kahvilassa Potterin kanssa. No meikäläisen suunnitelmistahan ei tunnetusti täällä paljon piitata, ja niinpä minulle ilmoitettiin että otan aamulla Luken mukaan autoon ja ajan sitten jonnekin hevosradalle ja vien sen metsään lenkille. Autoilua tuntemattomilla alueilla rakastavana ihmisenä olin tietenkin alkuun niin innoissani suunnitelmasta että mietin sitä puolille öin ja kehitin itselleni soman pikku päänsäryn, vaikka itse sanonkin. Lopulta löysin paikalle yllättävän helposti ja hetken toppauksen jälkeen ( aamu oli hyvin viileä) lähdimme Luken kanssa metsäpolulle. Aluksi velloin omissa murhanhimoisissa ajatuksissani, mutta yhtäkkiä huomasin olevani keskellä maailman kauneinta aukiota, jonne aamuauringon kirkas valo siivilöityi vihreiden lehvistöjen läpi. Metsän pohjaa valaisivat satunnaiset kirkkaat auringonsäteet, ja muratti kurotteli itseään pitkin upeita vanhoja tammia ja muita eksoottisia lehtipuita, jotka kaikki hohtivat upeina ruskan eri vaiheissa. Maisema oli henkeäsalpaava, ja muistutti suuresti omia kuvitelmiani Rivendellin ja Konnun metsistä. Melkein odotin että jostain puun takaa vilahtaisivat haltian hohtavat hiukset tai hobitin karvaiset jalat. Ja kun jatkoin matkaani kohtasin jatkuvasti uusia, vieläkin kauniimpia paikkoja, joista ehdottomasti upein oli pieni silta metsän keskellä olevalle saarekkeelle, jota ympäröi pieni lampi. Aamuaurinko selkäni takana, sateenkaaren väreissä hohtavat puut kirkkaansinistä taivasta vasten. Vesi oli niin tyyntä, että jokainen lehti heijastui yhtä selkeänä ja upeana myös alapuolellani. Kaikki haihtui mielestäni sen sileän tien ja tuijotin näkyä lumoutuneena, kunnes Luke tuli katsomaan missä viivyin. Ja illalla kotimaisemissa koin yhden elämäni upeimmista auringonlaskuista. Koko päivän olo on kuitenkin ollut ontto ja yksinäisempi kuin aikoihin, kun ei ollut ketään kenen kanssa ihailla asioita. Luke ei valitettavasti osaa oikeen arvostaa valon leikkiä puunrungoilla tai pieniä väreitä lammen pinnassa kun yksinäinen verenpunainen lehti hiljalleen leijailee koskettamaan vettä. Kun en omista edes kameraa niin ei ole edes mahdollista jälkikäteen näyttää niitä ihmeitä kenellekään, vaikka tokkopa kalleinkaan kamera olisi voinut tallentaa sitä taikaa mitä tänään koin.