IRC-Galleria

Kaikki on tapahtunut tosi nopeasti.
Ma erosin tyopaikastani ja etsin nyt uutta. Ja samalla tietysti asuntoa. En viela oo varma, etta mihin kaupunkiin suuntaan, mutta haluaisin asua Hennan kanssa lahekkain tai sitten samassa kampassa.

Eilen sattui ja tapahtui taas auton kanssa. Se hajosi jalleen, talla kertaa Cardiffin keskustassa, liikennevaloissa. Onneksi olin Maijan kanssa liikenteessa, enka yksin.
Poliisi tuli kohta pysahdyttyamme kysymaan mika on homman nimi ja kohta paikalla oli kasa poliiseja tyontamassa meidat pois vilkkaalta paavaylalta. Ei varmaan tarvi edes kertoa, etta havetti. Mutta eihan se tietenkaan ollut meidan vika. Sitten istuimme sivukujalla kylmassa autossa ja odottelimme AA-miehia (eli siis paikallista korjausfirmaa) avuksi. Sateen takia olimme siis lapimarkia ja kylmissamme ja ainuttakaan "lahipubia" ei tietenkaan ollut nurkilla. Lopulta saimme sitten apua ja paasimme kotiin AA-rekalla, johon rakas Polommekin lastattiin. Mielestani sen olisi kylla voinut vieda suoraan romuttamolle.

Tanaan sitten olemme olleet autokaupassa ja saimme tehtya kaupat. "Uusi", eli kaytetty uusi automme on nyt sitten Renault Clio, vuosimallia -99. Ihan kiva auto ja hyvassa kunnossa.
Haemme sen luultavasti huomenna tai ylihuomenna. Siihen asti ollaan ja ootetaan...

Jep.

Kaytiin just Chrisin ja Alison kanssa direct payment (dp) kokouksessa, jonka kautta me siis saamme palkkamme. Oli kylla mielettoman tylsa kokous!!!!
Tietenkaan ma en tiennyt ihmisia joista he puhuivat ja puolet asiastakin meni ohi, mutta se minka ymmarsin oli vaan siis tappavan tylsaa. Chris tietty nukkui puolet ajasta ja ma kattelin kateellisena vieressa. Oispa mullakin oikeus tehda samoin silloin kun en jaksa kuunnella...

Alison kertoi tanaan tuttavapariskunnasta, jossa mies oli ihan yhtakkia kertonut vaimolleen, etta on onneton ja haluaa erota. Siis tama tapahtui pari viikkoa sitten 19 vuoden avioliiton jalkeen. Ja vaimolle uutinen oli jarkyttava yllatys. Pohdiskelimme sitten sita, etta miehen on taytynyt miettia asiaa ainakin vuosi. Han oli suunnitellut, etta jattaa vaimonsa sitten kun heidan lapsensa valmistuu lukiosta, mutta oli jostain syysta venyttanyt sita viela puoli vuotta. Outoa oli se, ettei vaimo ollut edes tajunnut miehen olleen onneton! Joka tarkoittaakin sita, etta joko vaimo on ollut kuuro ja sokea, tai mies on ollut olevinaan ainakin kohtuu tyytyvainen elamaansa.
Sitten mietin omaa elamaani taalla ja tulin siihen tulokseen, etta olen ihan kuin se mies. En ma usko, etta kukaan taalla tietaa mun onnettomasta olotilastani, ei ainakaan siina mittakaavassa jota se nykyaan on. Ja siina vaiheessa kun he tietavat, mina esitan jo eropyyntoni. Onkohan minun toimintani yhta epareilua kuin pariskunnan miehen? Enko ma anna edes mahdollisuutta keskustella asiasta ja miettia mika on pielessa? Toisaalta mitapa kukaan taalla voi tehda mun onneni eteen. Kyllahan kaikki parhaansa yrittaa nytkin. Mutta niin se mieskin varmaan ajatteli...

Joo-o. Pitanee menna valmistamaan ateriaa Dr. Turkille.

Jostain ihmeen syysta ma sekoitan usein g:n ja c:n. Lukihairio tai jotain. Tarkoitin siis Daniel Craig, ei Graig.
Bondina han oli ihan ihmeet hot. :)

Hairioista puheenollen naureskelen ja ihmettelen usein kyvyttomyyttani oppia vasenta ja oikeaa. Mulla on ollut taalla monia paivia, jolloin olen ollut ihan selvilla kumpi on kumpi, mutta tanaan esimerkiksi olin ihan oo (pilkut paalla) aapisella. Ihan kuin nollaisin paani aina valilla kaikesta "turhasta" tiedosta, kuten nimista. Vuosiluvut ovat ihmeen hyvin takertuneet paahan. Hmm.

Hello Darling! How are u today my love? See u soon honey!

Talla tavalla taalla, ihan tuntemattomillekin. Siltamaksua maksaessa tapaan useasti kassan takaa miehen, joka saa survottua kolmeen lauseeseen enemman hellia sanoja kuin perussuomalainen kuukaudessa. Minun suuhunikaan nuo sanat eivat vaan sovi, joten tyydyn aina vaan hymyilemaan ja ihmettelemaan mielessani: "Mita hittoa?!!" Mutta kyllahan siihenkin alkaa jo tottua.

Tanaan on taas tyopaiva ja menemme katsomaan uusinta Bondia. Toivotaan, etta leffa on katsomisen arvoinen ja jos ei, niin voi voi. Voinpa ainakin yhtya keskusteluun aiheesta. Ja pitaahan mun paasta nakemaan miten Daniel Graig istuu Bondin kenkiin.

Lindan ystava tulee tanne tanaan ja ma oon varmaan toissa aika paljon. Ei haittaa, eihan millaan ole mitaan valia. Jos ajattelee ihan jarjella, niin missaan ei ole mitaan jarkea...

Jos vain saisin jostain voimaa ja rohkeutta sanoa mita oikeasti ajattelen, niin en enaa olisi taalla. Olisinpa sellainen lorppo kuin meidan Veijo, joka ei vaan malta olla kertomatta mitaan. Mutta minut luotiin samasta muotista kuin Tapio. Ja sen asian kanssa on vaan elettava. Pitaisi vain luoda sellainen ymparisto, jossa minakin osaisin olla erilainen. Mutta nayttaa silta, etta mihin ikina menenkin, ymparisto seuraa mua. Ehkapa ma itse raahaan sita perassani ja siksi tuntuukin, etta mun matkanteko on raskasta. Ja samat ongelmat joka paikassa.

Ja Jesus Christ, kohta on taas joulu...

Ma oon viettanyt aamun soitellen ihmisille, siivoten ja stressaten. Iltapaiva onkin mennyt sairaalassa Chrisin seurana, lukien lehtea aaneen ja perustellen kerta toisensa jalkeen miksi emme voi menna viela kotiin. Tieto Chrisin huonosta kunnosta on toisaalta ollut tiedossa jo pitkaan ja toisaalta se on myos iso yllatys. Linda on itkenyt ja valvonut ja mina olen yrittanyt olla niin kuin en tietaisi mistaan mitaan. Ainakin siis Chrisin edessa. Eipa han mitaan saalia kaipaa. Mutta nyt nayttaa olevan toivo aika vahissa. Laakari lupaili, etta han voisi viela viettaa mukavan perhejoulun, mutta tarvii kipeasti leikkauksen piakkoin sen jalkeen. Se leikkaus sattuu vain olemaan tosi iso operaatio hyvakuntoisellekin. Ja Chris on sairastanut MSaa ja yli kaksikymmenta vuotta. Me toivomme nyt, etta pystymme viivyttamaan leikkausta erilaisin konstein ja pitamaan hanet siis suomeksi sanottuna hengissa. Leikkauksen selviytymisprosentti on hanen kohdallaan aika huono.

Paiva on ollut tosi raskas ja pistanyt taas miettimaan asioita. Vaikka me kinastelimme jalleen tuttuun tapaan eipas juupas -meiningilla ja mina jouduin lukemaan aaneni kaheaksi, tiedan, etta mulla tulee meidan sitkeaa tohtoria ikava. Linda kertoi mulle terveys tilanteen ennen kuin menin sairaalaan ja nahdessani hanet kaikissa letkuissa, tuli mullekin paniikki, etta alan kohta itkea. Onneksi osaan huiputtaa joskus itseanikin puhumalla niita naita, eli toisin sanottuna paskaa. Mutta meilla oli hauskaa ja me naureskelimme ja keskustelimme mita lehdesta loytyi. Sairaalassa on se etu, ettei meilla ole muuta tekemista kuin rupattelu, ja se tuntuu luistavan meilla ihan hyvin, nyt kun olen vihdoin oppinut ymmartamaan hanen heikkoa aantaan.
Mietiskelin myos tyopaikanvaihto suunnitelmiani ja tajusin, etten nyt vaan voisi tehda sita hanelle. Hanella ei valttamatta ole enaa montaa kuukautta, enka haluasi, etta han kayttaisi viimeisia hetkia uuden hoitajan kouluttamiseen ja tutustumiseen. Toisaalta hyvalla onnella han voi viela selvita kuukausia, jopa kesaankin asti. Mutta on silti eri asia irtisanoutua paikasta, jossa kaikki on kunnossa, kuin miehelta, joka tekee mahdollisesti kuolemaa.

Toivomme nyt, etta han paasisi kotiin huomenna. Saisimme viela kayda istumassa tutuissa teattereissa ja ravintoloissa. Nyt alkaa oikeasti olla sellainen olo, etta jokainen ilta voi olla hanen viimeisensa.

Muutenkin mietin taalla olevaa ahdistustani ja viime paivien halua lahtea pois. Huomasin, ettei ongelmana ole tyo, vaan vapaa-aika. Ma en kesta sita tyhjyytta, mita yksinaisyys tuo. Tyossa joudun sentaan miettimaan Chrisin etua, eika omat jutut tunnu ollenkaan oleellisilta.
Hassua, mutta toivoisin, etta saisin tehda enemman toita.

Hyvaa yota!

No voihan kakkapokale!
Linda heratti mun puol viidelta yolla ja kertoi, etta ovat viemassa Chrisin sairaalaan. Ma olin tietty ihan pellolla siihen aikaan kun heratetaan ja vahan aikaa venyteltyani tulin sitten alas kuulemaan mita taalla tapahtuu. NOh, Chris lahti sairaalaan, enka ma oo saanut nukuttua sen jalkeen. Ei sen pitais olla mitaan vakavaa, mutta jo se tieto, etta han on mennyt paljon huonompaan kuntoon viime aikoina aiheuttaa kylla unettomuutta. Saapa nyt nahda paaseeko han tanaan kotiin.
Mulla on kauhea vasy, mutta samalla myos tosi levoton olo. Pitaiskohan alkaa siivoamaan, ajankuluksi...

Ma oon miettinyt, etta lahtisin taalta pois joulun jalkeen, mutta saapa nyt nahda. Nyt ei taida ainakaan olla sopiva sauma ottaa asiaa esille. Voihan se olla, etta me ollaan kaikki tyottomia siihen mennessa.
Jeps. Siivoamaan.

Tulin just kotiin viikonlopun riennoista. Olin siis Lontoossa Hennaa moikkaamassa. Meilla oli toooosi kivaa!
Menin Lontooseen siis lauantaina paivalla ja kiertelimme hostellin loytymisen jalkeen keskustassa mm. China townissa, leicester squarella jne. Piipahdimme valilla aina juomaan ja syomaan ja lopulta sitten suuntasimme hyvassa hiprakassa Ministry of Sound klubille. Sen me loysimme oikeastaan ihan maihalla hostelliin kavellessamme ja paasimme sisaan ilman sen kummempia jonottamisia. Paikka oli yllattavan kiva ja musiikki vielakin kivempaa. Oltiin kuviteltu, etta musiikki vahintaan takais jomottavan paansaryn seuraavalle paivalle, mutta ei. Tapasimme jo mennessa jonossa ryhman italialaisia ja mina paasin treemaamaan taas ruostunutta kielitaitoani. Muutaman promillen humalassa en edes ujostellut ankyttaa. ;) Noh, tiettyyn tapaan italialaiset kysyivat kumpi on kauniimpi, Rooma vai Lontoo ja fiksuna tyttona tietysti kehuin Roomaa. En oikeastaan ymmarra miksi se on heille niin tarkeata.
Italiaanot olivat tosi ystavallisia ja auttoivat mua loytamaan siskoni kun onnistuin hukkaamaan hanet sisalla. Henna ei tietty ollut niin innostunut heista, koska ei ymmartanyt mita puhuimme, mutta kadotimme heidat jossain vaiheessa sitten ja kiersimme paikkaa kahdestaan. Ilta oli tosi onnistunut ja lukuunottamatta sita, etta meinasin jaada auton alle. Hostelliin mennessamme sain paahani, etta haluan suklaata ja lahdin ylittamaan tieta katsoen vain toiseen suuntaan... Onneksi se autoilija osasi kayttaa jarrua! Sunnuntai aamuna sitten nousimme tuskissamme yhdeksalta aamupalalle ja kirjauduimme hostellista kymmenen jalkeen. Siita sitten lahdimme Portobello Roadille kappailemaan, syomaan ja lopulta Hennan asunnolle kahville ennen kuin pitikin lahtea takaisin Walesiin. Taytyy kylla sanoa, ettei ois yhtaan huvittanut tulla takaisin toihin...
Hennan kanssa haaveiltiinkin tulevaisuudesta ja puhuttiin kumpikin suuvaahdossa. Ihanaa keskustella jonkun kanssa joka kay lapi samoja tuntemuksia ja vielapa ymmartaa muutenkin mita tarkoitan. Nyt meinaa olla aika vasy tahan Walesiin, tai ainakin tahan "kotiin" jossa olen. Pitanee alkaa miettia vaihtoehtoja...

Lontoo hammastytti edelleen paljoudellaan. Turhauttavaa siella on pitkat valimatkat ja ihmisten kylmyys. Eipa siina sinansa mitaan ihmeellista ole, kaikki suurkaupungin ihmiset on varmaan ihan samanlaisia. Mulle se on kylla ihan liian iso pala purtavaksi ja kalliskin viela. Mutta oishan tuolla nahtavaa. En oikein tieda miten paljon aikaa kaupungin koluamiseen tarvittais, rahasta puhumattakaan.

Joo. Kiva reissu. En tieda tosin antoiko se minulle yhtaan lisavoimia tai motivaatiota toihin.

Ja juttelimme porukoitten kanssa pikaisesti ja saimme kuulla, etta meidan uusi pikku koiramme on nyt sitten nimeltaan Jami. Ma yritin markkinoida nimea Lumi, mutta Veijo voitti. Noh, matsi ei ollut reilu koska veijolla oli kotikentta etu... Jami on kylla toooosi suloinen!

Ma oon joko tulossa vanhaksi tai sitten ma en vaan kayta paatani enaa mihinkaan. Oon alkanut unohtelemaan asioita. Mulla on tullut jo pariin otteeseen tilanteita, joissa en oo muistanut ihan tuttujen ihmisten nimia. Ne ei oo olleet mitaan esittelytilanteita (thank god!!!) joissa ma yleensa halvaannun muutenkin vaan ihan tavallisia tapaamisia jossain kaupungilla. Se on aivan hirveata!!! Ja oon jo pari kertaa unohtanut jotain, mita hoitajat on mulle sanoneet ja joka mun ois pitanyt sanoa eteenpain. Ma en oo edes muistanut kirjoittaa sita ylos mihinkaan. Lindan kanssa mietittiin tanaan, etta pitais ostaa jokin muistipeli tai aivojumppa juttu, ihan vaan virkistykseksi. Onhan taa kielen opettelu tietysti jotain, mutta tuntuu, etta edistyn alyttoman hitaasti. Tarkistan samoja sanoja miljoona kertaa sanakirjasta ja en siltikaan opi kayttamaan niita itse. Passiivisesti kylla ymmarran.
Ma en muista mitaan bandeja tai heidan lauluja. En tahdo edes muistaa kella hoitajalla on lapsia, kuka on naimisissa ja mita muuta heille kuuluu. Mun pitaa varmaan alkaa hokemaan asioita aaneen ja sanoa ihmisten nimi samalla kun tervehdin.
Ma oon huomannut taman joskus aikaisemminkin, mutta luultavasti sitten unohtanut koko asian...
Ja jos ma jauhan samoja juttuja taalla ircissa niin toivon, etta te huomautatte mulle asiasta!

Soitin kotiin isanpaivan kunniaksi ja sain kuulla, etta siella on sattunut ja tapahtunut kahdessa viikossa. Ensinnakin Tapio on lahtenyt pesasta ja muuttanut serkkunsa/kaverinsa Samin kanssa yhteen Oulaisissa ja opettelee oman ja itsenaisen elaman taitoja. Oli kyllakin kaynyt hakemassa vessapaperit kotoa... :) Mukava kuulla, etta han on ottanut askeleen eteenpain ja miettii mita tulevaisuudessa. Eipa sita voi jaada kotiinkaan ikuisiksi ajoiksi.
Toinen yllattava asia on se, etta porukat ovat hommaamassa koiraa! Uusi perheenjasen olisi siis luovutuskelpoinen ensi viikolla ja kaikki tama on tapahtunut niiin nopeasti. Aiti olis alunperin halunnut kissan, mutta koska Tapio on erittain allerginen (ja niin kylla olen minakin) niin han joutui luopumaan ajatuksesta vaikka Tapio lahtikin kotoa. Eihan me voitais menna edes kaymaan siella, jos ne kissankarvat sais meidat itkemaan... Noh, siita pojat saivat sitten idean, etta aiti laittais koiran, josta ihme ja kumma isakin innostui. Silla ehdolla tosin, etta han saisi vaikuttaa koirarotuun. NOh, yhteistuumin he sitten paattivat ostaa valkoisen lansiylamaanterrierin (piti ihan kayda netista hakemassa tuo koirarodun nimi...).
Ensimmaista kertaa viiteen kuukauteen mua harmittaa, etten ole kotona. Ois niiiiiiiiiiiin kiva olla katsomassa kun meidan pienokainen kasvaa. Sehan ehtii muuttua ihan hirveasti ennen kuin menen kotiin. Nimea sille eivat porukat ole viela keksineet, joten se ois nyt mietinnassa. Ideoita kuulemma otetaan vastaan. Ja koira on uros.
Ma en oo koskaan ollut koiraihminen, mutta kaippa se minakin alan pehmeta... Perhana kun sita vaan vanhenee, joka paiva! Vaikka tuohan se nakojaan hyviakin juttuja mukanaan.

Outoa tassa on nyt sekin, etta kun menen kotiin tulevaisuudessa, en voi enaa vain hiippailla sisaan. Ovella onkin vastassa koira, joka ei edes tunne mua, siskoaan. :) Asia pitaa korjata heti kun vaan menen suomeen.

Joo-o. Siinapa mun taman paivan kohokohta tais tullakin. Me on kayty tanaan Lindan ja Chrisin kanssa sunnuntailounaalla uudessa paikassa ja sitten oon kattonut leffaa ja porissut kavereiden kanssa mesessa. Valilla tuntuu, etta olen Suomessa ja siksi kai mulla ei oo ollut ikava sinne.

Juttelin tanaan Miikan kanssa tasapainoisuudesta, onnesta ja itsevarmuudesta ja tulin siihen tulokseen, etta olen tasapainoinen, mutta silti levoton. Miikan mielesta (tai ainakin nain ymmarsin) se on vahan ristiriitaista. Omalla tavallaanhan se onkin, mutta sehan riippuu ihan siita miten nuo sanat ymmarretaan. Joskus tuntuu, etta jokainen sana pitais selittaa erikseen (ja sitten viela selittaa ne selitykset), ettei ihmisten valille tulisi vaarinkasityksia. Eika sita varmaan siltikaan voisi taysin ymmartaa, mita toinen tarkoittaa. Ehkapa ongelmana ei ole kommunikointi vaan sen sen puute...
Levottomuuteni johtuu varmaan siita, etta tarvisin kiihkeasti koko ajan jotain uutta pysyakseni vireana. Ja sitten kuitenkaan en jaksa potkia itseani koko aikaa uusiin tilanteisiin. Tarvisin sellaisen tyon, jossa joutuisin vakipakolla eri paikkoihin ja eri tilanteisiin. Ehkapa ma sitten olisin tyytyvainen vapaa-ajallakin. Mutta omasta mielestani oon kuitenkin tasapainossa itseni kanssa. Tiedan yleensa ainakin mita haluan ja millainen olen, vaikka valilla purnaankin kun tuntuu, etta kaikki ahdistaa. Ja onko se, ettei ole tyytyvainen nykyiseen, tasapainottomuutta vai tervetta tasapainoilua? Eli siis tasapainon yllapitamista menemalla eteenpain. Aina ei voi olla tyytyvainen sita mita on tai mita kuvittelee olevansa, mutta eihan se tarkoita, etta kavisi jotain identiteettikriisia. Se tuntuu olevan vain muotisana, jota viljellaan joka paikassa. Eihan ennen kellaan ollut kriiseja!!!
Mitahan ma taas hopisen...

Ja sekin, etta ma haluan eri asioita eri paivina on joskus outoa. Tanaan ma oon haaveillut siita, etta saisin oman kampan. Huomenna varmaan haaveilen taas kommuunista. Mut en ma nae siinakaan mitaan ristiriitaa. Oma kamppa, jossa kaverit ois lahella tai rauhallinen ja sopusointuinen kommuuni, jossa puhalletaan yhteen hiileen. Ovatko ne oikeasti niin eri maailmoja? Riippuu varmaan siita millaisia kavereita tai asuinkavereita sattuu olemaan...
Ash. Ma meen nyt nukkuun.
Oita!

Tanaan seikkailtiin pomon kanssa Bathissa. Oltiin menossa uuteen paikkaan siella ja han vakuutteli, etta osaa reitin. Noh, ei osannut. Siella sitten pyorittiin ympyraa yli tunti ja kun lopulta loydettiin paikka, niin oltiin yli puoli tuntia myohassa ja jouduimme odottamaan valiaikaa. Tarjoilivat sentaan lohdutukseksi kahvia ja kekseja...
Mut ihmeen piristavaa kayda uusissa paikoissa ja joutua hukkaan! Takaisin tullessa oli pullea olo siita, etta lopulta ylipaansa loysin koko paikan. Se oli nimittain kiven takana. Ja olihan tuo mukava ajella kauniissa kaupungissa. Onneksi ei ollut ruuhka-aika.

Huomenna mennaan yhdessa sunnuntai lounaalle ja illalla vois vaan vollata kotona. Ei huvita tehda muuta kuin vetaa viltti niskaan ja katsoa leffoja. Kaippa tuo kylma kangistaa...

Joo. Tanaan on ollut hyva paiva ja toivottavasti huomennakin. Voikaa tekin yhta hyvin kuin mina tanaan!