Onko liikaa haluta kaikki? Jos ei tyydy siihen, että saa jotakin, vaan tarvitsee vielä vapauden saada lisää. Yksinkertaisesti, ei pitäisi saada mitään, jos haluaa olla haluamatta.
Jotenkin tuntuu, että jos saa jotakin, lupaa siihen samalla sitoutua. Ja kun sitoutuu, tulee houkutus päästää irti, tai sitten vain huomaa, ettei siinä loppujen lopuksi ollutkaan mitään hienoa. Eikä tossa ole mun mielestä hitustakaan järkeä! Varsinkin, kun itse yrittää kapinoida sitä suhteetonta haalimis intoa vastaan, mikä on näköjään perus luonteenpiirre ihmiselle. Ja sitten huomaakin itse olevansa ihan täysin samanlainen? WAKE UP!
Lähinnä nyt puhelen sosiaalisista suhteista ja niiden solmimisesta, mutta miksei samalla sitten materiankin omistamisesta ja saamisesta. Kun jos pitkään taistelee omien tunteidensa kanssa, yrittäen kahlita niitä, pitää kaikki kasassa, jottei tarvitsisi turhia surra sitten jälkeen päin, niin helposti sitä sitten ajattelee voivansa hallita itseään. Mutta mitä vielä...
Sitten kun luovuttaa, kun ei jaksa enää pidellä, vaan antaa sokeasti mennä vapaalla eteenpäin, voi hetkellisesti saavuttaa jotakin. Mutta entä sitten kun tulee seinä vastaan? Kun haluaakin jo jotain aivan muuta?
On oikeastaan tosi rasittavaa kirjoitella tänne omista periaatteistaan ja ajatuksistaan, kun kuitenkaan mitään järkevää ei saa kasaan, ja loppujen lopuksi itsekkin toimii ihan päin vastoin. Jos joskus edes yrittäisin oikeasti kirjoittaa jotain ihan asiaa, sellaista mikä olisi itsellekkin jopa mahdollista. Olen tainnut takertua mahdottomuuksiin.