IRC-Galleria

Alla on 51 Disneyn elokuvaa. Jos olet nähnyt 35 olet klassikko!

[1] Lumikki ja seitsemän kääpiötä
[2] Pinocchio
[3] Fantasia
[4] Dumbo
[5]Bambi
[6] Tuhkimo
[7] Liisa ihmemaassa
[8] Peter Pan
[9] Kaunotar ja Kulkuri
[10] Prinsessa Ruusunen
[11] 101 dalmatiaista
[12] Miekka kivessä
[13] Viidakkokirja
[14] Aristokatit
[15] Robin Hood
[16] Nalle Puh
[17] Pelastuspartio Bernard ja Bianca
[18] Topi ja Tessu
[19] Hiidenpata
[20] Mestarietsivä Basil Hiiri
[21] Oliver ja kumppanit
[22] Pieni merenneito
[23] Kaunotar ja Hirviö
[24] Aladdin
[25] Leijonakuningas
[26] Pocahontas
[27] Notre Damen kellonsoittaja
[28]Herkules
[29] Mulan
[30] Tarzan
[31] Fantasia 2000
[32] Keisarin uudet kuviot
[33] Atlanttis
[34] Lilo & Stitch
[35] Aarreplaneetta
[36] Karhuveljeni Koda
[37] Lehmäjengi
[ ]Pikkukananen
[ ] Aivan Villit
[38] Autot
[39] Monsterit Oy
[40] Robots
[41] Hain tarina
[42] Nemoa etsimässä
[43] Toy Story
[44] Nightmare Before Christmas
[45] Ihmeperhe
[46] Ötökän elämää
[47] Nasun suuri elokuva
[48] Tiikerin oma elokuva
[49] Antz

No voihan, kaksi jäi vajaaksi

Do you feel? Do you care about me?
Did you wait and love me all this time?

I am here, would you come and find me
does your writing guide me thru this all

Tuntuuko kenestäkään muusta koskaan siltä, että ei osaisi tuntea tietyllä tavalla, tai sanoa tiettyjä sanoja, ajatella oikein, jos ei kuule musiikkia? Silloin kun tietty sävel tavoittaa sisimmän, ja herättää syvimmätkin tunteet, on kaikki niin todellista ja herkkää. Musiikki innoittaa muistamaan, pakottaa ajattelemaan ja nostamaan esiin ne asiat, jotka on vannottu pitää sisällään. Itse on ainakin pakko aina rohkaista itseään, tai oikeastaan pakottaa, tiettyihin tilanteisiin, asioiden eteen jotka mieluummin unohtaisi ja jättäisi sanomatta kuuntelemalla mitä musiikilla on sanottavanaan. Itseään on niin helppo ohjata musiikin avulla, on täysin totta jos sanotaan, että musiikki antaa siivet. Mutta lisäksi se antaa myös sielun.

Mikä siinä sitten on, olkoon arvoitus. Se mitä musiikki elämässä merkitsee, on niin paljon muutakin kuin vain harrastus tai ajanvietettä. Se vastaa lähinnä kaikkea.

Taidetaan valloittaa Saksa elokuussa. Olen niin vitun kikseissä, ei voi ymmärtää että mennään mahdollisesti Wackeniin! Olen aina vaan miettinyt että olisi ihan sairaan hienoa mennä sinne, ja nyt se olisi mahdollista. Hienoa

Enkä taas ole kuunnellut ollenkaan Apista :D Alfapet laudalla on peräkkäin kirjaimet L ja M, ja minä fiksuna koitan saada muita ymmärtämään, että siihen saa laitettua nimen "Sipe"

Olen oikeasti niin kuollut kuin voi olla... Haluaisin vaan nukkua. Nyt kyllä nollaantui kaikki uuden vuoden suunnitelmat, en tasan ole lähdössä mihinkään :D Olen niin fiiliksissä ja väsynyt, että kuolisin varmaan jos joisin yhtään mitään. Punaviini himassa saa luvan riittää. Äitskä tekee mulle pitsaa ja osti sipsejä, lohduttaudun sillä :D

Ja kuitenkin vaan angstaisin kun en ole Mikkelissä vaan jossain Hesassa. ANGST.

Eilinen päivä oli kyllä sinänsä aika friikki, kun olin siellä jo edellis päivän takia niin väsynyt, että näin koko ajan ihan omiani. Kun yksin siinä ovilla yritin aamulla nukkua, tuntui ihan koko ajan siltä kuin se pirun tupakkasysteemi olisi muuntautunut ihmiseksi O_o Ja keikalla ihan kuin Tommyn rummut olisivat muuttuneet sellaisiksi, että lautaset olisivat olleet Markon, Henkan, Tonyn, Eliaksen ja Janin päät. Ja kun tulin kotiin bussilla siinä 2-4 välillä, yhdessä vaiheessa olin ihan varma että viereiselläpenkillä istunut papparainen oli alkanut loksuttamaan leukojaan kuin vesikauhuinen koira, ja ihan kuin se olisi hyökännyt sen kuskin kimppuun. Niin, ja jossain päin matkaa luulin että se bussi lähti lentoon.

Jos en olisi varma, luulisin että olin ihan aineissa.

Ai niin joo ps. mä en kestä It Won't Fadea livenä. Piste.

Oi, olen nyt ihan niin onnellinen kuin ihminen vaan voi olla. Kukaan joka ei itse ollut mukana matkassa ei voi käsittää kuinka uskomatonta on ollut. Sitä ei voi sanoin kuvailla.

Edelliset kaksi päivää ovat olleet elämäni onnellisimmat ja parhaat. En koskaan ole olut näin vitun onnellinen, ja se on vaan ja ainoastaan Sonatan ansiota. Lauantaina jonotusta 11 tuntia tuulessa ja sateessa, loi fiilistä taas niin huiman paljon (siis ihan oikeasti loi fiilistä). Thunderstonen aikana oltiin jo aivan liekeissä, ja Sonatan venaaminen tuntui käsittämättömän poltelevalta, ei jaksanut odottaa. Mutta kun sitten oli aika, ja intro alkoi, herran jestas! Kaapeli oli niin täynnä porukkaa, ja kaikki vaan odottivat Sonataa, se tunne oli jotenkin vain niin uskomatonta. Keikka oli ihana, Tonylle sai taas vilkuttaa, että "täällä me ollaan taas", ja kyllä herra taas kerran muisti meitit. Rakastan niitä poikia <3 Kaikki oli niin täydellistä, että ei voi kuvailla.

Loppu ilta keikan jälkeen menikin sitten vähän kuin meni. Jäätiin venaamaan keikan jälkeen jos voisi taas moikata poikia, mutta loppujen lopuksi kävi ilmi, että muut olivat lähteneet, ja Tommy, Marko ja Henkka olivat toisilla ovilla käyneet vilkaisemassa. No, eipä mitään, seuraavana päivänä sitten.

Sunnuntai aamu oli kyllä hiukan tuskaista, kaksi tuntia oli ehtinyt nukkua kun piti jo nousta ylös jos aikoi ehtiä junaan. Löysin jopa ekalla yrittämällä Tampereelle, juhuu. Tosin kun Areenan löysin, kiersin sitä vähintään kymmenen kertaa ympäri, kun ketään ei näkynyt missään. Tunnin pari sainkin venata että joku muukin saapui paikalle. Tai no joku ja joku, Kaapelitehdas tutut. Ja taas se 11 tunnin jonotus, mutta Tampereella oli kyllä tosi paljon kylmempi kuin Hesassa! Mutta selvittiin siitäkin. Ja keikka oli taas jotain ihan parasta <3 Tampereella tosin itkin enemmän keikan aikana kuin Kaapelilla, mutta ainakin osoitti kuinka tärkee juttu tää taas oli.

Ja voi elämä, keikan jälkeen kun nähtiin pojat, halusin vaan kiittää kaikkia erikseen siitä, kuinka paljon niiden työ merkitsee mulle, ja miten nämä kaksi keikkaa on pelastanut mun synkän talven. Tommya sitten ekana kiitin, sain sanottua ihan suht hyvin kaiken mitä halusinkin. Henkalle yritin sanoa samaa, mutta aloin itkeä hillittömästi, ja herra vaan nauroi ja sanoi että tuleehan niitä keikkoja vielä, ja kyllä me tässä vielä nähdään. Markoa kiittäessä itketti vielä vähän, mutta kun jäätiin hänen kanssa kahdestaan seisoskelemaan siihen nurkkaan, oli niin vaivaantunut tunnelma, kun en voinut sanoa mitään etten olisi taas alkanut itkemään, ja toisaalta en osannut sanoa mitään. Marko on aina sellainen, se on niin mysteerinen ja hiljainen, hankala saada kontaktia. No sitten siihen tuli Tony ja sain häntäkin kiitettyä, ja Tony vaan nauroi mulle, kun sanoin että harmittaa että mun osalta tää kiertue on ohitse. Pah, ilkeä mies.

Tänään heräsin 14:59, ja olen ihan liian lukossa viikonlopusta vieläkin. Ja mulla on kauhea hinku lähteä nyt Mikkeliin, mutta ensinnäkään siinä ei olisi mitään järkeä, olisin perillä vasta illalla, ja jonotus olisi jäänyt kokonaan väliin. Festareille taas nähdään ^^

Oikeasti, millään aikaisemmalla Sonatan keikalla ei ole tullut näin ihanaa fiilistä.

Tällä hetkellä taidan inhota itseäni ja tunteitani enemmän kuin koskaan olen inhonnut. Tekisi vain mieli mitätöidä kaikki mitä viime aikoina olen kokenut, nollata kaikki sanat ja teot, mielipiteet ja tuntemukset... Miksi juuri sen kerran, kun annan itselleni luvan, kyseessä onkin tilanne, jota vaan ei voi saada. Sen kerran, kun annoin taas itselleni mahdollisuuden olla heikko ja haavoittuvainen, tässä käykin näin. Inhoan numeroita. Ja itseäni ja olemista. Miksi nyt kerrankin kaikki ei olisi voinut mennä niinkuin oletin ja toivoin? Edes tämän kerran?

Koska ei niin vaan voi tapahtua.

Onko liikaa haluta kaikki? Jos ei tyydy siihen, että saa jotakin, vaan tarvitsee vielä vapauden saada lisää. Yksinkertaisesti, ei pitäisi saada mitään, jos haluaa olla haluamatta.

Jotenkin tuntuu, että jos saa jotakin, lupaa siihen samalla sitoutua. Ja kun sitoutuu, tulee houkutus päästää irti, tai sitten vain huomaa, ettei siinä loppujen lopuksi ollutkaan mitään hienoa. Eikä tossa ole mun mielestä hitustakaan järkeä! Varsinkin, kun itse yrittää kapinoida sitä suhteetonta haalimis intoa vastaan, mikä on näköjään perus luonteenpiirre ihmiselle. Ja sitten huomaakin itse olevansa ihan täysin samanlainen? WAKE UP!

Lähinnä nyt puhelen sosiaalisista suhteista ja niiden solmimisesta, mutta miksei samalla sitten materiankin omistamisesta ja saamisesta. Kun jos pitkään taistelee omien tunteidensa kanssa, yrittäen kahlita niitä, pitää kaikki kasassa, jottei tarvitsisi turhia surra sitten jälkeen päin, niin helposti sitä sitten ajattelee voivansa hallita itseään. Mutta mitä vielä...

Sitten kun luovuttaa, kun ei jaksa enää pidellä, vaan antaa sokeasti mennä vapaalla eteenpäin, voi hetkellisesti saavuttaa jotakin. Mutta entä sitten kun tulee seinä vastaan? Kun haluaakin jo jotain aivan muuta?

On oikeastaan tosi rasittavaa kirjoitella tänne omista periaatteistaan ja ajatuksistaan, kun kuitenkaan mitään järkevää ei saa kasaan, ja loppujen lopuksi itsekkin toimii ihan päin vastoin. Jos joskus edes yrittäisin oikeasti kirjoittaa jotain ihan asiaa, sellaista mikä olisi itsellekkin jopa mahdollista. Olen tainnut takertua mahdottomuuksiin.

Siskon lapset ollut täällä taas koko päivän. Kun äsken suvaitsin lopettaa dataamisen hetkeksi, menin sitten alas, tarkoituksenani tietenkin kiusata noita äänekkäitä otuksia.

Aleksi: Niina, Niina! Me piirrettiin Ainon kanssa kuva!
Minä: Ai jaa, no mitä siinä kuvassa sitten oli?
Aleksi: No siinä oli mustekala, ja se tarrasi sua jalasta, ja sitten sä yritit karata, mutta sitten se mustekala lähti karkuun, kun sulla oli niin likaset kainalot!
Minä: O.o
Aleksi: Hehehehee, joo, ne oli ihan mustat!
Aino: Niin, ihan likaset!


Thanks, mäkin tykkään niistä.