IRC-Galleria

Så himla trött.

Taika

Kaikkee sitä sitä sitä sitä

Jag har ingen lust att åldras. Men vem har väll det?

Jag har lust att få Tuuli. Men vem kan bestämma sånt?

Den där finska mannen. Som jag skulle ha. Ha barn med. Ett liv med. Älska. Bli älskad av. Men kan väll bestämma sånt?

Äiti pääsenkö takaisin syliisi sun? Pörröttäisitkö isä taas hiuksia mun?

Tämä biisi ja nämä kysymykset. Niin tutut. Ymmärrän sen tunteen. 45 vuotias mies. Haluaa takaisin äitinsä syliin. Emmekös me kaikki halua?

Se mua pelottaa. Se siis mitä mulle tapaahtuu. Ei kukaan kertonut. Ei kukaan varoittanut. Ja onneks ei. Oisin voinut joutua tähän aikaisemmin.

Onnex sain sen ajan minkä sain. Olla lapsi ja kävellä lapsen teitä. Nähdä maailma lapsen silmin. Tuntea Jumalan varjeleva katse.

Ja olla ilman vastauksia noihin kysymyksiin. Se oli aika ennen kysymyksiä. Se aika oli kullan kallis. Kiitos siitä Jumala.

Tämä lapsi haluaa kai aina kävellä lapsen teitä. Lapsen kengissä. Aina vaan saduissa. Mutta ei saa.

Haluaisin myös kasvaa aikuiseksi. Ihan oikeasti. Myös sisältä. Mutta en osaa.

Ei kai siitäkään sitten tullut mitään.

Kadehdin niitä jotka pystyvä tuntemaan sen. Aikuisen olon. Olla siinä aikuinen. Vastuullinen. Lapsien huoltaja. Ja olla siitä roolista kiitollinen ja iloinen. Elää sitä joka hetki. Olla se mamma. Ja olla enemmänkin kuin tyytyväinen siihen.

Kasvaa vanhemmaksi sen miehen kassa. Mies rinnallasi.

Kaikki ei edes tapahdu noin nopeasti. Sitä mä en enää ymmärrä. En ole huomenna 40. 10 vuotta se on aikaa ja aika paljonkin aikaa. Ok kyllähän sekin aika menee umpeen mutta se mitä en käsitä on kuinka paljon aikaa elämään mahtuu. Jos siis saa elää. Minä tunnen taakkaa siitä vanhenemisesta. Siitä että kohta ollaan akkoja. Hahah´. Mummi. Haulaisin akkana olla sellainen kuin mummi. Huoleton, rehti, reipas, huumorintajuinen ja Ihana kuin mummi.
Ja kohta sanat ei riitä. Ajatukset lentää niin kovaa. En jaksa pysyä perässä. Silti niiden painavat askeleet jättävät minuun jälkensä.

Minun on kirjoitettava. Näistä susista jotka satuttavat minua . Ohikiitäen puraissen.

Deep inside of me.

Tässä on pieni kuva siitä. Mitä sisälläni liikkuu. Riskinä on että tästä tulee vaan valtava kasa sanapuuroa. Puuroa jot aon vaikea lukea.




Vitsi että mä tartteen apuu.


Tarvitsen metsän, taian. Rauhan. Suomalaisen ihmisen joka ymmärtää ja jota mä rakastan. Haluaisin niin rakastaa fssää mutta ongelma on siinä etten rakasta. Siinä kai se ongelma on. Kaikki on niin ihanaa mutta se on ajan haaskaa ja siksi sydämeni on surullinen.

Jätski siwasta. Kaikki nämä muistot. Tulvii päähäni. Tulvii vaan.

Joku vika, joku diagnoosi kiitos. Joku tabletti joka pysäyttää tämän kaaoksen. Tällaista se on. Melkein joka päivä.

Päästä pois karusellista. Anna mun rakastaa vaan noita ihmisiä mun ympärillä. Anna mun tuntea koti tunne. Anna mun rakastaa tätä hetkeä ja huomista. Ja mun tytärtä tai poikaa ja itseäni. Kiitos Aamen.

Tai päästä mut vapaaksi jos mä en voi näiden ihmisten keskelle asettua lopulta kumminkaan, päästä vapaaksi. Ei pahalla tavalla. Älä riko toisten järkiä.



Jag känner att livslusten försvinner ur mig varje dag. Jag vill ha en diagnos, jag vill att någon tittar på mig, lyssnar på mig.

Jag vill leva

Jag mår så dåligt visa stunder att tårarna bryter fram fast jag sitter och jobbar.

Mitt huve tänker så gott som konstant på annat fast jag sitter och jobbar.

Jag försöker bara överleva. Jag försöker bara skaka av mig det och tänka att det går över. Att jag kommer snart att känna så där som man alltid känt förut. Leva, stunden, bra. Ok. Vad finns bakom nästa hörn? Lugnet o nyfikenheten. Så där som det ska kännas.

Jag vet att det är mycket personliga skäl o frÃ¥gor som fÃ¥r mig och mÃ¥ sÃ¥ här. Men det är lÃ¥ngt ifrÃ¥n normalt som man kan lappa ihop bara med lite samtal. Som att erbjuda mig sjukvÃ¥rd vore överflödigt…?