IRC-Galleria

Vuosi on nyt täynnä. Surua ei pysty käsittämään kukaan. En edes minä itse. En saa siitä kiinni. En tiedä mistä alkaisin vyyhtiä selvittämään...
Ajatukset pysyy päässä päivän. Huomisesta en tiedä, eilistä ei minulle ole. On vain musta tyhjyys.

Ei valoa, ei muistoja, pelkkää pimeää. Auttajia olisi vaan ei keinoja :(

Kauanko ihminen pystyy elämään näin, tai onko tämä edes mitään elämää?

Jimi vei mennessään osan sydämestäni, ja juuri siinä palassa taisi olla kyky tuntea jotain. Tuntemattomat ihmiset eivät voi millään muotoa ymmärtää kuinka suuren aukon Jimi jätti jälkeensä... Kuinka kukaan voi ymmärtää miten paljon sattuu sellainen tuska jota ei voi sanoin kuvata, jolle ei löydy vertauskohdetta... Miten voi selittää sellaisen kivun, joka estää itkemisen? Pelkään romahdusta niin paljon etten pysty sitä itse edes tiedostamaan. Romahdusta seuraisi kuolema, no, helpotus mulle, mutta lisää surua muille. Vaihtoehdot on aivan nollassa, en osaa enää jatkaa eteenpäin. Tiedän olevani vielä hengissä, mutta sekin vain siksi että hengitän... Ruumiini tai paremminkin kehoni elää, sieluni on tainnut jo siirtyä muille maille vierahille, missä sen on hyvä olla. Sydän tekee hiljaista kuolemaa, päivä päivältä olen lähempänä sitä minne haluan päästä. Kunpa tulisi joku joka armahtaisi mut tästä tuskasta, antaisi mun vaan mennä, mennä sinne missä odotetaan...

Mitä järkeä on sanoa ihmisille, että nyt mä en jaksa.. hengittääkö ne mun puolesta??
Pelkkä ajatus siitä et pitää elää, sattuu, ahdistaa niin helvetisti... En jaksa tehdä mitään, mut en jaksa olla tekemättäkään. En halua nukkua, en valvoa. En halua olla yksin, mut en kestä ketään ihmistä vieressäkään. Ei ole sellaista tilannetta missä olis tällä hetkellä hyvä olla...

Ei näin voi jatkua. On hirveää tuntea se raivo sisällä. Tiedän ja tunnen sen olemassaolon joka hetki. Ei auta vaikka yritän sanoa sen ääneen... En kestä hiljaisuutta, en meteliä...

Kaikkien hyvien neuvojen mukaan puhuminen pitäis auttaa, vaan ei... Silloin harvoin jos satun jollekki mainitsemaan asiasta on vastauksia vain ne kaksi: "haluaisin auttaa vaan en osaa" tai "aika parantaa haavat" Kummastakaan ei ole antamaan mulle voimaa jaksaa huomiseen. Ja toisaalta, kuinka joku muu osais mua auttaa kun en osaa sitä itsekään....

Neljä päivää vielä... Silloin on kulunut tasan vuosi siitä kun näin Jimin viimeisen kerran. Annoin pojalle viimeisen suudelman... Vuosi siitä kun Jimi siunattiin maan syliin. Nalle ja auto mukanaan hän lähti ikuiselle matkalle, auringon paistaessa saatoimme hänet sinne mistä paluuta ei enää ole. Muistoina vain valokuvat.....

Mä en ihan oikeesti ymmärrä enää itseäni....... ei vaan jaksa, edes hengittää..........

Tein sen, olen jälleen voittaja, juhannuksesta selvitty hengissä =)

Elämä nöyrryn edessäsi.
Rukoilen koko sydämestäni.
Anna minun pitää lapseni.
Rakastan häntä koko sielustani.
Lupaan tehdä kaikkeni.

Ei vastaa huutooni elämä.
Otti pois poikani.
Nyt hukun tuskaani.
Julma on vihani.
Tappava on syyllisyyteni.

En ymmärrä tätä,
miksi antaa meille näin suuri hätä?
Koko maailmamme suistui radaltaan.
Siihen surun mustaan maailmaan.
Kuka uskaltautuu enää rakastamaan?
Kaiken voi menettää koska vaan.

Elämä jatkuu, antaa lahjojaan.
Ottaa pois, saa meidät kasvamaan.
Suru ja tuska toivat lahjanaan,
kyvyn tässä ja nyt ehdottomasti vain rakastaa.
Opetti jokaista hetkeä arvostamaan.
Antoi oivaltaa kaikesta, kaikesta joudun luopumaan.

Rakkaus jää, kasvaa.
Elät siis lapseni minussa nyt.
Kuulut vain siihen maailmaan,
jota en voi käsin koskettaa...

Taas yksi merkkipäivä tulossa, olo on niin paha kuin vain ihmisellä millään voi olla..
Aurinko paistaa ulkona, kaikki muistuttaa vuosi sitten olleesta juhannusaaton aatosta, linnut laulaa, lämpöä riittää, ihmiset hymyilevät, suunnittelevat kaikki jonkinlaisia juhlia, ympärillä jokainen puhuu minne on menossa ja kenen kanssa...
Istun yksin ja mietin, miten hyvin kaikki voisi olla, mitä kaikkea vielä vuosi sitten minäkin suunnittelin hymyssä suin, pari päivää töitä ja sitten lomalle koko perheen voimin, vihdoinkin meillä olisi aikaa toisillemme, voisimme unohtaa arjen kiireet ja vain nauttia olosta....

Yksi kaunis aamu muutti sen kaiken, loma toki tuli, mutta sairasloma, elämä ei ole enää entisensä! Vihaan tätä pelkoa, miksi ihminen on näin voimaton, tunteeton, kylmä....

Vielä kuusi päivää ennenkuin pahin päivä koittaa, jos siihen aamuun herään ja illalla vielä hengissä menen nukkumaan, voin ehkä ajatella voittaneeni jotain. Olen selvinnyt silloin elämäni pahimmasta vuodesta, parasta jään odottamaan ja pahinta pelkäämään...

Kun olisin saanut pitää edes yhden ihmisen joka lohduttaisi tässä surussa, joka ymmärtäisi sanomatta miten pahalta voi tuntua, olisi edes yksi ihminen joka muistaisi kysyä, ja kysymyksen jälkeen vielä kuunnella vastauksenkin, mutta ei, maailma on julma, se jättää yksin!!!

Tuska raastaa sisintäni. Itku nousee kurkkuun, happi loppuu, kyyneleet valuvat vuolaina poskillani... Mitä elämää tää on??

Vuoden ihanin aika pitäis olla käsillä, ja mä vain itken, päivästä toiseen...
Pian on taas äitienpäivä, niin paljon erilainen kuin vuosi sitten, ei aamuherätystä, ei mitään.... Pelkkää tyhjää ja yksinäisyyttä :(
Voi kunpa tulisit luokseni yöllä, ottaisit kädestä kiinni, toivottaisit hyvää äitienpäivää.. Antaisit minun vielä kerran tuntea sinut sylissäni. Antaisit voimaa kohdata tulevaa...
Sanoit, että kaikki on hyvin, miksi en silti osaa olla siitä lohdullinen? Tuntuu ettei mikään riitä..

Liian aikaisin lähdit luotamme pois, jätit jälkeesi vain tyhjän sylin, ainaisen ikävän, tuskan jota muut eivät ymmärrä, äidin tuska, kuinka raastavaa se voikaan olla.. Päivisin olen vahva, vakuutan kaikille pärjääväni, mutta uskonko siihen edes itse...

En, siksi en päästä ketään enää lähelleni, en lupaa selvitä tästä kesästä, haluan suojella muita ihmisiä tältä tuskalta sulkemalla heidät ulos elämästäni....

..... yö on synkkä ja mä yksin oon, ehkä tahtoisin takas sun kainaloon.......

Mä tarvin oikeesti elämän, ihan sellasen tavallisen... En kaipaa juhlintaa vaan sitä arkea jonka voisi jakaa jonkun ihanan, ymmärtäväisen, sinut itsensä kanssa olevan ihmisen kanssa... Kuinka tyhjältä tuntuukaan tulla kotiin kun kauppakassissa on vain yhden ihmisen eväät, pöytään katetaan vain yksi lautanen, kaikkea on vain yksi. Menen yksin nukkumaan, herään aamuisin yksin, ketä kiinnostaa elää näin?? Ei mua ainakaan...

Tuttuja on paljon, kavereitakin... Ja niitä jotka haluaisivat enemmän... siis ehkä sitte joskus..... oon kyllästyny tähän ihmissuhdepeliin, koska ihmiset uskaltais elää tätä päivää eikä aina vaan sitä tulevaisuutta, joka tulee sitten joskus kun niille sattuu sopimaan, tai JOS tulee......???

Kuinka ihanaa ois tietää, että töissä ollessa joku kaipaa... odottaa mua kotiin... tai että mä saisin odottaa jotain ihmistä mun viereen.. kuunnella koska avain kääntyy lukossa... Aamuisin herätä tietäen ettei kahvia tartte keittää vain yhdelle... Tai edes tietää että aamuisin ois joku syy miksi nousta sängystä ennen iltaa.....

Mutta ei... nykyään ihmiset vain haluaa elää, vapaasti, ilman rajoituksia, ilman mitään velvollisuuksia... Ketään ei kiinnosta vapaapäivinä käpertyä sohvan nurkkaan vain nauttimaan toisen läheisyydestä, tietäen, että omalla olemassaolollaan antaa toiselle ihmiselle voimaa, ja sen hyvänolon minkä vain juuri hän voi tehdä, tekemättä kuitenkaan yhtään mitään...

Lapset, se elämänsuola.... ja sokeri.... kuinka kaipaankaan aamuisin omaa höpönassua kutittamaan mua... vienolla äänellä pyytämään aamupalaa.. ehkä ulos leikkimään, piirtelemään, tekemään ihan mitä vain....... koti on tyhjä, mä oon tyhjä ilman teitä, mun elämällä ei oo pohjaa eikä tarkoitusta... Tekisin melkein mitä vain että saisin kuulla päivittäin sanat ÄITI, MÄ HALUUN... Miks tän piti mennä näin???? Mulla oli kaikki, nyt ei enää mitään.....

ETTÄ MÄ VIHAAN TÄTÄ ELÄMÄÄ, ainakin tänään... huomisestahan ei koskaan tiedä...

Jonnelle, Tonille, Julialle ja Jimi-enkelille pusuja ja halauksia lähettää

kaipaamaan jäävä äiti

Aika senku kuluu eteenpäin päivä kerrallaan... Jimin poismenosta on jo yhdeksän kuukautta.. Pitkä aika ja silti kuitenkin niin lyhyt. tunteet on jääny siihen kesäiseen päivään. Mikään ei tunnu enää miltään, olen vain kuori joka kulkee ihmismassassa sulautuen joukkoon hiljaisena... Kun edes osaisi itkeä, tai kunpa olisi joku jonka olkapäähän nojata niinä kaameina öinä kun pahaolo iskee voimalla päälle :) elämä on niin julmaa...

Ihmisten kommentit alkaa jo pikkuhiljaa ampua yli... ei jaksais aina kuunnella kuinka hyvin selvinneeltä mä näytän.... niin varmaan näytänki, se on mun keino suojautua pahaa maailmaa vastaan, jospa ihmiset joskus kysyisivät että kuinka sä oikeasti voit, ja haluaisivat vielä kuunnella vastauksetkin... Voin näyttää hyvältä päällepäin, mutta kuka uskaltaisi katsoa miten rikki mun sydän on???? Nyt pitäisi iloita vanhenpien lasten syntymäpäivistä.... kuinka mä jaksan? Pitäisi, pitäisi ja vielä kerran pitäisi, vaan enpä osaa..... mihin on kadonnut se oikea minä joka pystyi kaikkeen, jolle mikään ei ollut mahdotonta, jolla riitti voimat kaikkeen.... sitä ihmistä ei enää ole! joku osa minusta on ihan selvästi mennyt Jimin mukana hautaan, eikä sitä saa sieltä pois...

Se mikä musta on jäljellä on hillitön halu.... halu kokea mahdollisimman paljon, ettei mitään vaan jää tekemättä, ei tule tunnetta etten ole yrittänyt tarpeeksi... halu näyttää ihmisille, että mä elän, olla paras kaikessa, olla voimakas... sitähän mä haluan... mutta, kukapa saisi kaiken mitä haluaa?

elämä on taas antanut mulle pienen toivon, näytti kuinka hyvin asiat voisi olla jos vaan uskaltaisi päästää toisen lähelle... tosin sitäkään en voi saada vaikka haluan...en vain uskalla... entä jos petyn taas? Kuka sitten auttaa...

mut hei oikeesti, mä tarvin ne kädet kantamaan mut elämän karikoista yli.. ne kädet vaan ei haluis tehdä niin.. miks? En tiedä, mut välillä tuntuu ihan oikeesti et joku piruilee ja pahasti mun elämän kans.... Antaa ymmärtää, mut ei ymmärrä antaa... Sä et tiedä kuinka hyvä mun oli olla siinä lähellä... niin turvallista ja yht'äkkiä kaikki oli taas pois ja mä jäin yksin.. eihän muhun satu, ei tietenkään! Kuka nyt sellaista vois väittää, mähän oon vaan ihminen....


Ja sit vielä pieni biisilainaus, mikä on soinu koko yön........

UNTA POLTTAVAA

Kesken aamuyötä, mä hetkeks havahdun
Sä tulet meidän väliin nukkumaan
Otat kädestäni kiinni, ja hengitykses sun
olkapääni ihoon puhaltaa
Ja mä tiedän koko ajan, että unta katkeraa
kaikki on ja pelkkää muistelmaa
Läpi unen rajan kuulen katon yllä taas
tuuli vaativana tuivertaa

Ei kysy lupaa tulva kun se iskee painollaan
Ei aallot kun ne tuulentupaa käyvät murtamaan
Kun surun synkät vedet saarroksiin mut saalistaa
mun lohtuni on ikävöidä vaan
ja nähdä susta unta polttavaa

Kello kutsuu vuokrahuoneen aamuhämärään
Takana taas liian lyhyt yö
Raahaa pitkät illat sanatonta ikävää
Päivät pelastaa vain päivän työ
Te ootte vielä siellä minne kodin rakensin
Mä sillä tavoin silloin rakastin
Mut voimieni hiipuessa kaiken luovutin
Nyt tiedän liian paljon menetin


*ikävä jää sydämeen* :'''(

Ja paljon muutakin uutta, mutta riittäkö se kuitenkaan... Antaako se mulle sen mitä tarvitsen? No ainaki on helpompi elää ja olla ku ei tartte koko ajan ahdistua selkään puukottavista ihmisistä.. Silti ne seuraa perässä, yrittää hallita mun elämää. Antaisitte jo olla, eläkää omaa elämää ja pohtikaa omia ongelmiia.

täällä mä taas olen.
Istun ja katselen mustaa, kylmää ja pelottavaa merta.
Monet eivät ymmärrä , miksi istun yksin rannalla ja tuijotan tyhjyyteen.
Kaipuu on suuri
tuo valtava vesimäärä on aiheuttanut paljon surua ja tuskaa.
Se on vienyt mun rakkainpani.
silti se on mun ainoa lohtu tässä kurjassa maailmassa.
Nyt mun on mentävä pois.
Annan viimeisen katseeni maalle ja kävelen kohti mustaa tyhjyyttä,
kunnes vesi peittää minut.
nyt mun on hyvä olla!

Luulin, että minulla on oma enkeli. Sellainen joka suojelee kaikelta pahalta, auttaa jaksamaan huomiseen, kantaa vaikeiden aikojen yli...
Olinko väärässä kuitenkin?
En,
mutta en koskaan tullut ajatelleeksi sitä, että oma enkelini on yhtä haavoittunut kuin minäkin, repaleiset siivet selässään se seuraa perässäni laahustavin askelin...

Tunnen kuumat kyyneleet poskilla kun yhdessä matkaamme kohti mustaa pitkää tunnelia, jonka lävitse on kuljettava päästäkseen takaisin kiinni elämään.
Mukanamme on vain pieni valo, jonka loiste ei riitä valaisemaan koko matkaa...
Enkelini on liian pieni jaksaakseen nostaa minut syliinsä vauhdittaakseen matkantekoa...
Päivä päivältä valo himmenee, koittaa aika jolloin se sammuu kokonaan...

Missä olet silloin, oma, iso, suojelusenkelini??

Uusien kuvien myötä.. Palataan nykyiseen karuun todellisuuteen, lumi tuli ja pakkanen.. harmi vain, ettei maan valkoisuus tuonut mukanaan valoa elämään.. pakkanen kyllä pitää huolen siitä että sydämessä asuu talvi.. se nakertaa päivittäin paloja sisimmästäni, luullen, että jonain päivänä voittaa minut...

Ei voi ymmärtää miksi ihmeessä toisilla on niin kova hinku saada joku poljettua maan alle, antaisivat asioiden olla, nauttisivat, vallantunne on kiva, mutta jos ei sitä osaa käyttää niin... arvata voi lopputuloksen.

Kevät tulee kuitenkin, aikanaan, ja silloin minäkin nousen voittajana tästä elämäni suosta, oman rakkaani kanssa. Yhdessä..
Silloin luonto kasvattaa uutta elämää.. toivottavasti mekin...