IRC-Galleria

Kuljen eteenpäin, maisemat vilahtavat ohitseni. Matkani määränpää on avoin.
Ei ole kotia mihin kaivata, siksi lähteminen ei satuta.
Tasainen humina saa silmäni painumaan kiinni. Mun on hyvä olla vain näin, ilman mitään velvoitteita. Vailla vastuuta.
Jään pois, istun asemalla missä ei ole ketään. Ympärillä vain metsää.
Nyt kaipaan sua. Ajaisit tähän pihaan ja sanoisit ; "istu autoon enkeli, meidän yhteinen matkamme alkaa nyt"...
Tiedän ettet tule. Taivas itkee kanssani.
Pisarat putoilevat maahan, sade on ainoa seuralaiseni täällä.
Hiljaisuus huutaa yksinäisyyttään, mietin itsekseni miten ihanalta se kuulostaakaan.
Mä haluaisin olla oikea enkeli. Istua taivaassa vailla huolia.
Päätin etten enää itke. Halusin sateenkin loppuvan. Kaikkeen en voi kuitenkaan vaikuttaa.
Sade loppui, mä ehkä vielä itken joskus.

Hiljaisuuden rikkoo yhtä yksinäinen tavarajuna, joka kiitää ohitse.
Sen kuljettaja vilkuttaa, kaksi yksinäistä olivat parin sekunnin ajan yhtä!

Maailmalle et ollut kukaan, minulle tulet olemaan aina,
olet haave, jonka toteutumisen julma maailma esti.
Ennen niin nautinnollinen kipu oli tällä kertaa pelkkää tuskaa,
sillä tiesin sen tuovan sinua kohti kuolemaa,
ilman hautajaisia.

Kun makasit kädelläni, pienenä, hauraana, vahingoittuneena,
vihasin itseäni, vihasin kaikkea tätä. Halusin paikallesi,
haluan vieläkin, en vain pääse.

Nyt, tukena on ihminen, jonka olisin toivonut tapaavani jo
paljon aikaisemmin, ehkä silloin olisin saanut kokea haaveeni
täydellisenä.
Olisin saanut meidät kaikki, yhdessä, onnellisena...

Elämäni jatkuu, tulet aina olemaan osa sitä, muistoissani...

Sydämessäni sinua ikuisesti kaipaan ja itseäni syytän

*kaipauksella*

Jätä nyt helvetissä se kusipää. Etkö sinä tyttö hyvä tajua, että se vain käyttää sua hyväkseen.
Luottaa tuohon sun yliempaattisuuteesi ja ainaiseen ymmärtäväisyyteesi.
Jos jatkat sen kanssa, se vetää sinut omaan paskaansa ja ennemmin tai myöhemmin, tavalla tai toisella, se saa sut hengiltä.....

J a M i n ä h ä n E n T a j u a!!!!!!!!!!!!!

Jaksa, sydän, jaksa!
Anna mulle mahdollisuus.
Mä en haluaisi vielä mennä,
niin paljon jää kesken.

Auta, ystäväni, auta.
Nyt olen heikko.
Kykenemätön hengittämään,
elämään.

Nukke, joka pystyi kaikkeen
on poistunut minusta.
Jäljelle jäi rauniot,
ihmisrauniot.

Sinä tiedät, että niiden sisälllä
on ihminen,
minä en sitä jaksa nähdä,
en tuntea.

Olen eksyksissä omassa ruumiissani.
En löydä tietä ahdistuksesta ulos.

Ulkona paistaa aurinko,
minä näen vain mustan verhon,
kuoleman, ikiunen.

Jaksa, sydän, jaksa.
Anna meille mahdollisuus!

Emme kykene seurusteluun, emme yhdenillan suhteisiin.
Keskenämme voisimme harrastaa lempeä, jos olisimme joskus molemmat tajuissamme.

Osaan kuitenkin keittää perunoita, tyydymme niihin

Jos haluat vaikean, kiukuttelevan, asenne- ja tunnevammaisen lapsen, mutta et halua synnyttää, vaikka et ole imettämistä vastaan, ota itsellesi mies.

Niitä saa mistä tahansa, eikä maksa paljon mitään

Alan taas käyttäytyä normaalisti.
Soitat toisesta kaupungista ja käsket minun kirjoittaa jääkaapin oveen lapun jossa lukee:

Vaikka Mika ei ole tällä hetkellä täällä, hän välittää minusta ja on mieheni. Älä sekoile, älä kuole, opettele elämään!

Minulle tulee hyvä mieli.
Menen bileisiin ja juon menneniä,
mutta jätän lasolin väliin =)

Tärisen, pelottaa, ahdistaa!

Keväällä elämä syntyy uudestaan
- onko minusta siihen?

Aurinko nousee, peiton sisällä ajattelen, etten jaksa.

Pimeydessä, mustien verhojen takana,
piirrän itselleni sijaa
- sijaa, joka piilotetaan maailmalta.

vihdoin voin luopua kaikesta,
olla vain minä.

Vain pieni kivi jää muistuttamaan,
kuinka paljon olin.

Hämärä valtasi hiljaa maata ja pakkanen kiristyi. Lumi sai hiljalleen vallata alaa. Putsata mudan tahrimat pellot valkoisen hohtaviksi luminiityiksi.
Minä tahdoin paleltua lumihangelle.

Minä kuulin viulun ja sellon soivan. Kirjoitin kirjettä Luojalle. Tahdoin hänen tietävän, että minun oli täällä paha olla.

Ikkunasta huomasin, kuinka kuu loisti taivaalta säteitään ja utuinen ilmapiiri ulkoa siirtyi myös sisälleni. Piirsin sanoilla kauniita lauseita. Kerroin kuolemankaipuusta, kaipuusta joka olisi minun sieluni vapauttaja...

*ja sattuu ihan saatanasti vieläki, tuskinpa tää tästä iloks enää muuttuukaan*

Muilla se elämä jatkaa kulkuaan, mä vain tallailen paikallani osaamatta päättää haluunko eteen vai taakse, vaikka samapa tuo, alaspäin taas vaihteeks kuitenki...

Kumma homma et aina ku luulee saaneensa elämään jonkin suunnan ja tarkoituksen, uskaltaa hymyillä, tulee joku joka kiskaisee maton jalkojen alta ja jälleen mä vajoan kolisten pohjalle. Kai se on väliaikaista, niinku muutamat ihmiset mulle ovat hienosti mainostaneet, ihmettelen vaan suuresti et koskahan se mahtais sit vaihtua siihen nousukauteen???

Sitä odotellessa ja Vi*****sesta kärsiessä jatkan matkaani tällä kivikkoisella polulla...