wikipediasta:
"Ongelma on este, joka tekee vaikeaksi saavuttaa haluttu päämäärä, kohde tai tarkoitus. Se viittaa tilanteeseen, ehtoon tai asiaan, jota ei ole vielä ratkaistu. Laajassa merkityksessä ongelma tulee asianomaiselle henkilölle ilmeiseksi sitten kun hän huomaa merkittävän eron olemassaolevan tilanteen ja halutun tilanteen välillä.
Työelämässä ongelmasta käytetään usein kiertoilmausta haaste, koska käsite ongelma saatetaan kokea negatiiviseksi ilmaukseksi. Esimerkiksi: Yrityksellämme on loppuvuonna edessään monia haasteita tarkoittaa samaa kuin Yrityksemme kohtaa loppuvuonna monia ongelmia."
Yhdyn kokemukseen siitä, että käsitteellä "ongelma" tuntuu usein negatiivinen lataus. Kummastelen seuraavaa tulkintaa jonka mukaan "haasteita" ja "ongelmia" tarkoittaisivat täysin samaa.
Kun sanotaan "ongelma", tarkoitetaan usein "mahdoton haaste". Tämän vuoksi olen, onnistunein seurauksin, päättänyt kokeilla lähestyä kaikkia "ongelmia" "haasteina". Mahdottomat haasteet on vain kestettävä. Mahdolliset haasteet taas on vain kestettävä.
Elämä on alkanut tuntua mutkattomammalta, joskin luontevasti myös loputtoman paljon haasteellisemmalta - selkeältä mutta vaativalta vau.
Ihmisyys on kiemuraista, esimerkiksi kun sattuu. Kipu oli joskus olevinaan isokin ongelma. Ongelma syntyy pyrkimyksestä vältellä kipua, ts. vammaisesta todellisuuspakoaddiktiosta. Yritys paeta kipua maksimoi kivun paskaltatuntuvuuden. Kipu kerää kaiken huomion ja vittuperkele. Heti kun hyväksyn kivun ja alan havainnoida sitä tietoisesti, meditatiivisesti, sen olemus muuttuu. Intensiivisyys säilyy mutta paskamaisuus vähenee. Viimeksi koin tämän Frankfurtin lentokentällä ampiaisen naitua kättäni. Huusi pistokohtani: "Huomio! Huomio! Keskity, urpo!". Heti kun laskin aivoni kihelmöivän aistiärsykkeen hellään huomaan, siitä alkoi virrata perverssin nautinnollisia tuntemuksia. Aijaa, ei tää kipu ookaan absoluuttisen huono juttu, se vaan vaatii paneutumista.
Mulla on sellanen vaikutelma, että niin kauan kun kipu on tarpeeksi mietoa jotta mielellä on saumaa tehdä siitä arvioita ("Byhyy, sattuu, en tykkää", "Vittuuuu menis jo pois, haluun keskittyy salkkareihin!", "Vali vali blah blah"), käsissä on tietoinen valinta: Voin itse vaikuttaa kivun laatuun. Kivun hyväksyminen ja siitä seuraavan aistielämyksen fiilistely vähentää kivun paskamaisuutta huomattavasti. Niin, ei se välttämättä poista sitä kokonaan. Voi olla että määrä pysyy täysin samana, mutta mieluummin kilo paskaa kuin kilo mansikoita, eiku. Mutta joka tapauksessa tuntemus muuttuu. Pakkomielteisesti "Kaikki tai ei mitään"-luuppiin liimautuvat psykoosipotilaat voivat poistua vastaanotolta keksimään parempia suunnitelmia.
Joskus kivun määrä voi kasvaa sietorajan yli. Se voi tapahtua esimerkiksi luiden katkeillessa, pään särkyessä, auton keskeyttäessä liitonsa kohtaamiseen joustamattoman tiiliseinän kanssa tai vaikkapa läheisten potkaistessa tyhjää. Sietorajalla tarkoitan pistettä, jonka ylityttyä mielellä ei ole enää tilaa arvioida sanallisesti sitä onko kivaa vai kamalaa.
Kärsimys vaatii kärsivällisyyttä. Tarpeeksi sietämätön tuntemus on yllättävänkin siedettävää, koska mieli naksahtaa pois päältä kun sattuu tarpeeksi. Jäljelle jää vain minä ja ääretön kärsimys. Mitä tehdä kun nautinto menee överiksi? Nauttia. Mitä tehdä kun kärsimys menee överiksi? Kärsiä. Oliko vaihtoehtoja? No ei, siispä missä ongelma? Kun sattuu ni sit sattuu, ja se sattuu. Yksinkertaista? Yksinkertaista. Ja kaiken vaativaa.
Kun kärsimyksen määrä taas laskeutuu siedettävälle tasolle, voidaan palata tietoiseen havainnointiin, jolloin kipu paskamaisuudessaankin luultavasti saa ainakin jonkin verran mielenkiintoisia ja siten miellyttävämpiä piirteitä.
Mitä vittua siis tarkoitan sanoessani "tietoinen havainnointi"?
No, ainakin:
Hyväksymistä. "Jaaha, havaitsen tällaista."
Rehellistä toteamista. "Ahaa, tällainen tuntemus/ajatus tapahtuu minussa."
Tuomitsematonta tarkkailua. "Asiat eivät itsessään ole hyviä tai huonoja, hyvä ja huono syntyvät minussa."
Asioiden välttely venyttää niiden tuottamaa kärsimystä loputtomasti. Tunteiden kieltäminen jumiuttaa kokemuksen virran. Saattaa tuntua siltä, ettei elämä (tai tilanne) etene mihinkään. Maailma vaikuttaa staattiselta. Tietoisella havainnoinnilla tuntuu olevan taipumus päästää kokemus soljumaan. Vaikeiden asioiden välttelyn kanssa vuorovaikuttaa loputon laiskuuden ja huonojen (joskin usein varsin kekseliäiden) tekosyiden virta.
Vaikeat tunteet ovat kuin vanhempiensa huomiota huutava pieni lapsi. Huuto ei lopu ennen kuin sen lähde hyväksytään olevaksi ja reagoidaan. Lapselle voi tietysti vetää jätesäkin päähän ja yrittää keskittyä muuhun, mutta tieto huudon olemassaolosta ei yleensä sillä katoa.
On taipumusta tukahduttaa kateuden, mustasukkaisuuden ja pelon kaltaisia tuntemuksia tunteita. Joskus siksi kun ne hävettävät. Joskus kun luullaan että niitä pitäisi ymmärtää. Tai kun niille ei ole aikaa. Mutta tunteet eivät katoa väistelemällä. Pakoilu sysää tunteiden välisen tasapainon kaaokseen, kaaokseen joka ohjaa valintoja, vailla kokijansa ymmärrystä. Sitten ihmetellään että miksen ole vapaa ja miksi noin muutenkin tuntuu ihan paskalta. Tehokkain tie tasapainoon? Tietoinen havainnointi, ja siitä jokseenkin automaattisesti seuraava reagointi (=tilanteen muutokseen johtavat käytännön toimet). Jos en reagoi, luultavasti en ole vielä havainnoinut tarpeeksi rehellisesti. Jos minulla on varaa vältellä tai valittaa ilman että toimin, tunne ei luultavasti ole vielä vetänyt minua tarpeeksi paskaksi. Hajoa vielä kulta, kyllä se siitä.
Kun siis havaitsen että taidanpa tuntea mustasukkaisuutta kun Elviira työntelee kieltään Aarno-Petterin korvakäytävään, niin sanon sen ääneen, jos en äänihuulieni kautta niin ainakin ajatuksissani omassa päässäni. Hyväksyn, että tältä nyt tuntuu, eikä sen tarvitse tarkoittaa mitään muuta kuin sitä, että tältä tuntuu. Se ei tarkoita, että jonkun pitäisi tehdä jotain toisin jotta ei tuntuisi, ei huolimatta siitä että se saattaa tuntua musta ikävältä. Hyväksyn vain. Tunne. Se on siinä, olemassa, tunnen sen. Jos tuntuu vaikealta hyväksyä, niin sitten hyväksyn vaikeuden tunteenkin. Sekin on vain tunne, tai ajatus, ihan sama, se on siinä kuitenkin. Okei, musta tuntuu että tunnen mustasukkaisuutta, ja tuntuu vaikealta hyväksyä että tunnen mustasukkaisuutta, jaa, no jännä havainto, olenpa kiinnostava. Ehkä teen jotain asialle, ehkä en, mutta tärkeintä että havainnoin. Kikkeli.
Jankataanpa: Ongelma syntyy kun olemassaolevan tilanteen ja halutun tilanteen välillä huomataan merkittävä ero. Kuten kaikki luovat ja elämästänsä nauttivat tietävät, elämä sujuu kun "siellä jossain" häämöttävillä päämäärillä niistetään perää, toisin sanoen:
1) asettamalla juuri tällä hetkellä tapahtuva prosessi (jatkuva, loputon, etenevä, muuttuva, muovautuva, yllätyksellinen, kehittyvä) ensisijaiseksi (päämääräksi), ja
2) asettamalla tulevaisuudessa mahdollisesti odottavat päämäärät toissijaisiksi.
Toisin sanoen, ongelmat ratkeavat parhaiten nauttimalla niiden olemassaolosta ja niiden tarjoamasta haasteesta. Kolmansin sanoen, elämä on tässä ja nyt. Odota vaan sitä jotain tulevaa hetkeä nykyisen kustannuksella, voin luvata sen loputtoman vitutuksen lähteeksi. Ei siinä, ettäkö vitutusta ei riittäisi joka tapauksessa, mutta pitääkö sen määrä tosiaan yrittää maksimoida?
EN! VOI! Pakottaa ajatuksiani. Mitä enemmän yritän hiillostaa, sitä enemmän kelat menevät jumiin. Sen sijaan voin havainnoida omia ajatteluprosessejani, ja iloita huomatessani niiden ratkovan haasteita itsestään. Jos haaste ei tunnu avautuvan, ehkä sen aika ei ole vielä - keskitynpä siis johonkin muuhun kunnes se taas kutsuu luokseen. "Pitäisi ajatella" - eikä pitäisi. Ajatukset ajattelevat itse itsensä. Koiraa ei tarvitse pakottaa kakkaamaan. Oivallus ajattelun automaattisuudesta muuttaa ongelmat juuri sopiviksi, loputtoman vaikeiksi loputtoman palkitseviksi haasteiksi. Runk runk.
Vaikutelma monien tavallisten elämän ongelmien mahdottomuudesta tuntuu syntyvän taulapäisestä yrityksestä vaatia todellisuutta olemaan SITÄ MITÄ MINÄ HALUAN, sen sijaan että opettelisin haluamaan todellisuutta. Mikäli ongelmat eivät itsemurhaudu niitä havainnoimalla, niin vika harvoin sijaitsee katsonnan kohteessa; vielä vähemmän sijaitsee vastuu.
Kipu ei ole ongelma. Rakkaus ei ole ongelma. Pelko ei ole ongelma. Ristisanatehtävä ei ole ongelma. Kauneus ei ole ongelma. Kuolema ei ole ongelma. Ongelma on vain yksi näkökulma. Ongelmat liittyvät ajatuksiin, ongelmat eivät ole tunteita. Tunteet ovat järjettömiä - eivät järjen kanssa ristiriidassa vaan järjen ulkopuolella. Miksi joku yrittää vaatia niitä järjeksi? Vaatiiko sama tyyppi ikävystyneisyyttä olemaan polkupyörä?
Tunteiden rakenteet voivat käydä järkeen, mutta rakenteet eivät ole tunteet itsessään, rakenteet ovat vain karttoja, eivätkä kartat ole kuvaamiaan alueita, vaan karttoja, niin, onko päässä nyt selvää, onko? Selvääkö? Selviääkö?
Tunteissa ei ole mitään ratkaistavaa, ne on vain tunnettava. Voimme kaivata ratkaisuja ja loogista ymmärrystä tunteista syntyville tulkinnoille ja oletuksille; niitä voi olla kiva lääppiä, mutta ongelmat eivät ole ulkona vaan sisällä, omissa asenteissamme, omissa valinnoissamme. Vika ei ole maailmassa vaan homeisissa odotuksissamme, jotka nekin antavat periksi päästämällä viisaus polttamaan ne kuosiin. Jos ne eivät vielä pala niin ole viisaampi. Jotkut yrittävät paeta vastuun rujoa todellisuutta väittämällä itseään tyhmäksi, jes kiva pakokeino. Kykyjen vähättely ja liioittelu ovat kuitenkin molemmat itsensäkusetusta ja kusi on tunnetusti perseestä, epäkäytännöllistäkin. Todelliselta vaikuttaa se, etten minä voi tietää kykyjeni rajoja, voin ainoastaan arvailla aiempien yritysteni perusteella, yritysten joita kaikkia ovat aina ja loputtomasti leimanneet omat oletukseni ja odotukseni, joista riisuttuna saatan mitä vain.
Me luomme kaikki maailman ongelmat. Ongelma on sanojen luoma illuusio, joskus kiva ja viihdyttävä mutta kuitenkin vain illuusio. Tällä en tarkoita sitä, etteivätkö ongelmat voisi olla niitä kokeville täysin todellisia; ainoastaan, että niitä ei näytä "olevan" "olemassa" missään absoluuttisessa mielessä. En vastusta ongelmia, ne ovat usein viihdyttäviä ja rikastavat elämää, mutta perspektiiviä, pyydän. Ja saan. Pelkkää voittoa.
Tavallaan siis aika saatanan rankkaa myöntää ettei missään vaikuttais olevan mitään todellista ongelmaa.
Kuulen mielelläni kritiikkiä, mutta pelkän teorian voitte sijoittaa ohutsuoliinne - intohimoitsen käytäntöä.
(Kuuntelin tossa yks päivä Nirvanaa ja nauroin ja kiihotuin. Kyynärpäähän sattuu. Lihakset tuntuu hyvältä, omat ja muiden. Mun päässä on viime aikoina ollut ihan vitun selkeää, ja sen seurauksena oon ollut elämästä paskana, ja se on kaunista. Mitä enemmän nään, mitä selkeämpää kaikki on, ja sitä vaikeampaa on vältellä havaintoa siitä, että maailma on täynnä sateenkaaria, kukkaisia, typeriä (mutta kuitenkin oppitunteina niin saatanan tarpeellisia) sotia ja nälkään+ripuliin kuolevia lapsia.
Vailla tippaakaan kyynisyyttä sanon, että tää maailma on hajottavuudessaankin äärettömän ihastuttavaa.)
