IRC-Galleria

Korjausta siis tuohon, kun laitoin että hautapaikalla ei ole nimeä vielä kivessä, niin äiti oli siellä lauantaina käynyt pyöräilemässä, ja sinne oli viety valkoinen puuristi, jossa on nimi, ei tosin mitään päivämääriä eikä muuta, mutta nimi ainakin on siellä, ja risti kuulemma on siellä sitten siihen asti että kivi saadaan valmiiksi. Joten löydätte halukkaat helpommin.

Muistan, kun muutama vuosi sitten kiersi kiertoviesti, joka käskettiin lähettää rakkailleen, joka alkoi "Mitä jos rakkaasi ei ole enää huomenna täällä". Mä sain sen viestin silloin Valtsulta, ja taisimpa lähettääkin sen eteenpäin rakkaille ihmisille. Mutta en pysähtynyt miettimään viestiä sen enempää, sehän oli vain kiertoviesti.

Nyt onnettomuuden jälkeen, selailin vanhoja viestejä ja tämä osui silmään, ja itkin, hyvinkin paljon. Koska nyt ymmärsin, että ihan oikeasti, liian harvoin itsekään kerron lähellä olevilleni rakastavani ja välittäväni. Ja miettikää vaan tarkkaan, niin joudutte myöntämään aivan saman asian, ihan omaksi yllätykseksennekin. Mutta sitten mietin, miksi näin on? Miksi liian harvoin halataan, ja kerrotaan että toinen on tärkeä, että rakastetaan ihan hirveästi? Ei se ole niin vaikeaa, eikä se niin paljon vie aikaa, etteikö sitä ehtisi.

Sillä nyt, kun kovimman käden kautta olen joutunut oppimaan että koskaan ei tiedä kuka täältä lähtee, ja milloin, niin nyt tiedän, että en enää jaksa tapella turhanpäiväisistä asioista kenenkään kanssa, ja haluan että läheiseni tietävät, kuinka rakkaita ja tärkeitä he minulle ovat. Minä en menetä mitään siinä, että kerron rakastavani heitä.

Ja kuten siinä viestissäkin lukee "Kadut kuinka jätit viimeisen halauksen halaamatta" niin kyllä, todellakin kadun, ja katkerasti nyt sitä, kuinka paljon Valtsun kanssa aina kiisteltiin joka asiasta, ja ihan liian vähän halattiin. Tosin meidänkin välit parani nyt jo Valtsunkin pikkuhiljaa aikuistuessa, todella paljon, lähennyimme toisiamme, hetki hetkeltä enemmän, puhuimme enemmän omista asioistamme toisillemme. Miksi Valtsu siis juuri nyt piti viedä pois? Ja kuinka eritavalla olisinkaan elänyt, jos oisin tiennyt että se viedään pois täältä aivan liian pian? Noh, äiti aina onkin nauranut meidän kiistelyä, ollaan aivan liian samanlaiset Valtsun kanssa, siksi kuulemma niin paljon otettiin yhteen. Ja nyt kun asioita miettii, jälkikäteen, silloin aiemminhan en tietenkään myöntänyt että meissä jotain samaa olisi.. Niin nyt huomaa, että sehän on luonteensa puolesta ollut ihan mun kopio, ihan aina.

Mutta, eiköhän tässä nyt taas ollut raapustusta ihan tarpeeksi. Pääpointti nyt kuitenkin oli se, että;

MUISTAKAA OIKEASTI KERTOA NIILLE RAKKAILLE JA LÄHIMMÄISILLE IHMISILLE ETTÄ NE ON TÄRKEITÄ, JA ETTÄ NIISTÄ VÄLITETÄÄN IHAN MIELETTÖMÄSTI!!!!

Ja tää ei nyt oo mikää kiertoviesti homma, vaan ihan oikeasti, puhun kokemuksen syvällä rintaäänellä, suoraan sydämestä, te tuutte katumaan jos ette kerro rakastavanne, koska milloin tahansa saattaakin olla liian myöhäistä. Ja sitten sitä katuu loppuikänsä, hyvin katkerasti.

Aamulla lähdettiin kotoa jo aikaisin, hakemaan rinsessalle vaunuja postista, hautausmaareissu edessä, kello 11 uurnanlasku, perjantaina 16.10 siis. Tavattiin muu saatto väki, eli Valtsun lähimmät omaiset oltiin siellä, tavattiin ison kappelin vieressä parkkipaikalla. Siitä joku vahtimestari setä haki meitä, että sisälle pääsee jättämään vielä viimeiset jäähyväiset ennen viimeistä matkaa. Ja niin meidät ohjattiin sisälle, valkoiseen (kait valkoiseen) huoneeseen, missä oli yhdellä seinällä sellainen seinähylly, jossa arkku oli, ja hyllyllä paloi myös kynttilä, ja hyllyn yläpuolella oli risti. Sai ottaa kuviakin.

Oli kamala tunne, kun ois pitänyt tajuta että mun oma pikkuveli on siinä pienessä valkoisessa uurnassa. Tai en tie oliko se uurna pieni, ku en tie minkä kokosia ne yleensä on. No iskä sitten otti uurnan siitä kantaakseen ja lähdettiin kävelemään sinne hautapaikalle. Nyt sen vielä tunnistaa niistä kukista niin kauan kuin ne siellä säilyy..

Ja kun joku sitä paikkaa on kyselly, niin mauseleumin oikealle puolelle olevalle leveälle käytävälle kun menee, niin siitä aika äkkiä risteytyy oikealle päin alue V5, ja siinä se on aika lailla heti. Tarkempaa en oikein osaa selittää, mutta se kivi oli ainakin tosi korkea muihin niihin verrattuna, nimeä siinä ei vielä ole, eikä urakoitsijat tiedä tuleeko ennen kevättä ehdittyä laittaakaan. Mutta nyt lähipäivinä ainakin siellä on vielä ne kukat jotka oli kirkossa..

Mutta takaisin tuohon saattoon.. Käveltiin sinne kaikki, ja sitten iskä laski uurnan sinne monttuun minkä se setä oli kaivanut, kukat oli toimitettu sinne valmiiksi. Ja sit se setä tarjos iskälle lapioo et sais lapata ne mullat, mut siinä kohtaa iskäkin jo sanoi ettei pysty, mä oisin kyll varmaan lahonnut jo paljon aiemmin, en mä olis pystynyt edes kantamaan tai laskemaan sitä uurnaa, kyllä niin paljon vaan itkin. Sit se setä lappas ne mullat, tasoitti maan, nosteli pari kukkaa siihen päälle, ja sanoi että loppuja saa itse järjestellä jos tahtoo, ja niinhän me sit järjesteltiin siinä, ja kerättiin kortit talteen, kun joku kaupunki tms kerää vissii kukat sit jossain kohtaa ku ne huonoiks menee.

Ja sitten seistiin siinä vaan itkemässä, kukin yksin, mutta kuitenkin kaikki yhdessä, itkettiin, ja toisiamme halailtiin, Tonin korvaan kuiskasin moneen kertaan että luojan kiitos edes se on tässä meidän kanssa, että luojan kiitos ne ei ole siellä kukkien alla molemmat, että edes toisen sain pitää. Ja silti samalla koko ajan yhä odotan että Valtsu tulee käymään, miksen pysty asiaa sisäistämään että se ei tuu? On niin vaikeaa yrittää ymmärtää, että oikeasti olen eilen aamulla ollut saattamassa pikkuveljeäni haudan lepoon, kauniiden kukkien alle, paikkaan jonne aina palaan uudelleen, jossa aina voin kuitenkin käydä juttelemassa Valtsulle, mutta jossa se ei enää vastaakaan.

Jotain mystistä myös, on tuolla hautausmaalla (sori pakko hiukan siirtyä aiheesta, ennen kuin kone menee pilalle saadessaan jonkun kosteusvaurion kyynelistä), nimittäin, vaikka eilen satoi, ja oli kylmä muutenkin, mutta muualla tarkeni jotenkin, mutta haudalla seistessä oli varpaita myöten niin jäässä ettei tosikaan. Enkä ollut ainoa, kaikki muutkin valittelivat kylmyyttä kun mummulaan asti päästiin, jossa oli saattoväelle kahvituksia.. Siellä mummu sitten kaivoi kaikille villatakkeja ja sukkia, kun kaikki niin kylmissään olivat. Mutta äiti sitten selitti mulle, että se kuulemma on niin, että hautausmaa on aina kylmä paikka, että jostain syystä siellä aina palelee, ihan sama kuinka paljon pukee päälle, jotenkin se kuulemma liittyy joihinkin uskomuksiin että ne henget tekee siitä kylmemmän paikan. En mä sitten tiiä, mikä on totuus, mutta ainakin meillä oli koko sakilla oudon kylmä.

No niin, nyt oon saanut tuonkin sitten kirjoitettua ulos, ei ehkä niin kauniisti, ja ehkä kuullostaa vaan sellaiselta "kkertomukselta" mutta näin se oli helpoin saada ulos, edes pisara tuskaa taas pois sisältä.
On niin väärin, että nyt kun mullakin on asiat hyvin, mun pitäis olla maailman onnellisin ihminen, niin mä joudunkin kantamaan mukanani tällaista surutaakkaa. Niinkuin kaikki muutkin tietysti, en nyt sitä ala vähättelemään. Mutta sain vaikean raskauden kunnialla loppuun ja tulokseksi maailman suloisimman tytön, ja sitten mulla on kumminkin myös tuo maailman suloisin kaksivuotias poikani, mulla on mun mieheni, perheeni, sukulaiseni ystäväni ja jopa raha-asiat alkaa olee kunnossa. Eli kaiken pitäisi olla hyvin, miksi siis siihen pitää tulla kaupanpäälle tällainen määrä surua?

Onko tässä elämässä joku onnellisuusraja? Että kun asiat on liian hyvin niin tapahtuu jotain kamalaa, ettei osaisi nauttia niistä hyvistä asioista? Vai siksi, että osaisi arvostaa pieniäkin hyviä asioita? Miksi tällaisia tapahtuu? Onko niihin koskaan löytyvä vastausta? Vai jääkö niitä jokainen miettimään loppuelämäkseen? Ja kuinka paljon meillä on aikaa sitä loppuelämää?

Maailmani hajosi kuukausi sitten aamulla puoli kuudelta. Onko siitä tosiaan jo niin kauan kun äiti soitti ja kertoi kaikesta kamalasta, jota en uskonut todeksi silloin, enkä oikein usko vieläkään?
Voiko mun oma pikkuveljeni olla jo ollut kuukauden poissa?
Eikö se oikeesti enää tuu?

Itkun sanotaan helpottavan.. Ja ajan.. No on kyllä totta joo, etten itke ihan niin koko ajan kuin kuukausi sitten, mutta onko siihen selityksenä aika, vaiko rauhoittavat lääkkeet, vaiko se että tuo ihanainen tyttäreni syntyi, ja toi edes jotain onnellista tähän maailmaan jälleen?

Tälläistä menetystä ei voi ymmärtää ennen kuin sen kokee, ja toivon totisesti ettei kukaan maailmassa joutuisi tälläistä kokemaan, se ei vaan ole oikein. Miksi huumeilla elämänsä pilaavat narkkarit saavat elää, kun hyvät ja nuoret ihmiset viedään luotamme aivan liian aikaisin, ja näin julmalla tavalla?

Viime yönä en nukkunut, vaikka olisi pitänyt rauhoittavan kanssa saada nukuttua, varsinkin kun väsykin painaa päälle kun pitää lasten kanssa jaksaa.. Mutta viime yö meni juuri siinä, miettiessä että tasan kuukausi sitten kaikki oli vielä hyvin. Ja vähän ennen kahta, tasan kuukausi sitten vielä ehtisin soittaa Valtsulle, sanoa että pysyy vaan kotona.. Ja kahden jälkeen, tasan kuukausi sitten, kaikki oli jo tapahtunut, mutta kukaan ei vielä tiennyt. Puoli kuuden aikaan olin jo kuulevinani puhelimen soivan, kuten tasan kuukausi sitten, ja kun se ei soinutkaan, luulin hetken, että kaikki on vieläkin ihan hyvin.

Koko yön elin kuvitelmissani, kuinka kaikki on mahtanut tapahtua, vaikka arvailu ja miettiminen ei sitä miksikään muutakaan, eikä tuo ketään takaisin, en vain saanut ajatuksiani kääntymäänkään vaikka yritin, yritin kovasti. Onneksi päivä alkoi, ja lapset vei huomion itseensä, olen niin kiitollinen niistä läheisistä jotka ovat jäljellä, huomaan kyllä että osaan arvostaa ihmissuhteita paljon enemmän, liian kipeästi opittu tämäkin asia, mutta on ainakin opittu.

Ja se on rinsessa. Villen oma "kikko" joka on "inina" ja jolle annetaan monta "kuukkoa" päivässä, ja joka pitää aina antaa "minu kylii se".

Synnytys tapahtui siis 8.10.2009 kello 11.49

Vauvan mitat, 3360 grammaa ja 49 senttiä, py 35.
Ponnistus 4 minuuttia :) Nopea likka.

Tyttö syö hyvin, ja nukkuu vielä paremmin, eikä huuda, kuin kylvyssä, muuten ei paljon ääntä lähde, pientä linnun viserrystä jos on nälkä...

Kotiin päästiin sitten jo 10.10 puolenpäivän aikaan, eli päivä ollaan nyt oltu kotona, ja viihdytään kyllä, ja on ihana olla kotona, osastolla jo vähän ehtikin Villee tulla ikävä. Vaikka kyll jo pariin kertaan on hermoon ehtinyt käymää ku herralla on kauhee vauhti päällä, mut kai hän sillai sit hakee sitä huomioo itselleen..

Ja sit harmittaa kun kielsivät osastolla että pariin viikkoon ei saa nostaa mitään vauvaa raskaampaa, niin en voi Villee nostella, mut onneks se on niin iso, että kiipee ihan itse syliin halimaan ja istuskelemaan :)

Että huomenna aamulla käynnistetään :) Käskettiin mennä tänää viell kotii ja nukkuu kunnon yöunet, ihan ku siit nyt tässä tilanteessa tulis yhtää mitää.. Mut kuitenkin, huomenna varmaan saa ne joiden numero mulla on, niin lisäinfoo siitä mikä sieltä sitten tulee :)

En tuu ikinä, unohtamaan, tai pystymään käsittää, että et tuu takas Valtsu rakas. Ikävä on ihan mieletön, suru ihan suunnaton, kaipuu täysin ymmärtämätön.
Odotan yhä näkeväni hymysi, kuulevani äänesi, halaavani sinua yhä uudelleen.

Mun oma ihana pieni pikkuveli<3

Tiedän, että olet siellä jossain, sinulla on kaikki hyvin. Mutta en voi silti muuta kuin toivoa, että tulet takaisin luokseni, on niin paljon vielä koettavaa. Tunnen sydämessäni, että olet koko ajan lähelläni, ja että tiedät, kuinka paljon rakastan sinua, kuinka tärkeä olet. Pysy tässä lähelläni, olet mukanani joka hetkessä, kaikkialla minne meen, kaikessa mitä teen.

Tuskaa ei ikinä poista mikään, mutta tuskaakin vahvempi on rakkaus, ja Valtsu, sitä riittää maailman ympäri ja takaisin. Muistan kun aina mieteit, että rakastaakohan sua oikeesti kukaan, ja katso nyt rakas Valtsu, niinkuin mä silloinkin sulle sanoin, me kaikki rakastetaan sua. Ihan valtavasti.

Muutki on ottaneet nyt esille tään mökkikauden lopettajaissjuhlan.. Joten otampa minäkin omalta kannaltani. Eli siis, sehän on lähtöisin Kokkolasta ja sieltä päin, ja minä olen kesäni pienenä viettänyt sukumökillä Kokkolassa, joten Venetsialaiset on ollu osa mun elämää aina. Muistan kuinka ihan pienenä on katseltu kokkoja omassa ja muiden saarissa, ja ammuttu raketteja, ollut kiva yhteinen juhla.

Nyt kun se on levinnyt myös tänne Poriin, niin oon tykäny käydä kattoos kaupungin raketit, ja ostaa itse sen yhden tai kaks jotain kivaa hienoa pataa (tänä vuonna ei kyllä rahat riittäneet, joten jäi väliin)
Ryyppäämiselle tuntuu aina löytyvän joku syy teinien keskuudessa, ja miksei tämäkin oo yks syy, vaikka kuten Riia kirjoitti, tuskin tietävät mitä koko Venetsialaiset tarkoittaa.

Ärsyttävää on kun teinit ja mukulat ampuu papattejaan läpi päivän ja yön ja mellastavat ja plaah.
Mun mielestä riittäisi hyvin tälläisissä kaupungeissa kuin Pori, kaupungin näyttävä tulitus silloin kun ampuvat, ja siihen saisi jäädä, ei tarttis myydä siviileille tällee kesän päättäjäisissä.

Uutena vuotenakin, pitäis olla vielä paljon enempi valvottua se, kenelle myydään, ja ketä saa ampua, missä ja milloin. Tietenkään resurssit ei voi riittää, esim, vanhemmat ostavat lapsilleen, kaverit ostaa nuoremmille. Mut ei alaikäiset tarttis, eikä ainakaan nuo joilla pitäis tyyliin olla vielä kurahousut jalassa. Ei mekään oo vielä herran tähden 8-10 wee vaadittu omii raketteja eikä mitään, ollaan oltu onnellisii jos on saatu edes valvoo kattomassa, kun muut ampuu.

Ja kuka idiootti ampuu jo päivällä, kun ei näy, vaikka olis kuin näyttäviä raketteja?? Miks aina löytyy näitä kaistapäitä, jotka eivät kunnioita aikoja, paikkoja tai muita kriteereitä, joita laki koettaa asettaa paukkujen ampumiselle??

Ja joo, se on kyll yks tosiasia, että alueilla missä on lapsiperheitä, niin pitäs olla joku systeemi, että niitä ei ammuta ihan siitä pihoista.. Tottakai niit on kiva ampuu, ja katsella mitä muut ampuu, mut siinä kohtaa ku ne häirii lasten yöunii tai omia, niin ne yksinomaan ärsyttää..

Siis nyt tiistain puolella on luvut jo noinkin paljon :) HIH :)

NII JA TÄÄ NYT ON TÄLLÄSTÄ TERVEYDENTILAN TUTKISKELUA, EI OO PAKKO LUKEE JOS EI JAKSA :)

Ja sori et on kokonaan isolla ylempi rivi, mut ku kaikkii ei välttämättä kiinnosta mun tai vauvan jokainen terveyteen liittyvä sekuntimietintä :) Tänne on vaan kiva miettii et jos joku niit lukee, niin saa avustavii kommentteja :)

Ja hei, olkaa kilttejä, kertokaa oonko mä oikeesti muka niin helkkarin iso, tänään kuulin isosten vetäjältä, joka siis minut on tuntenut viitisen vuotta ja ollut paljon mun kanssa tekemisissä nuorempana, että "kyllä susta näkeekin että teitä siinä on vähintään kaks" ja toisen kommentin, iskän työkaverilta, joka on kyll varmaan nähnyt mut jo ku oon ollu 2 wee tyylii "ai vast lokakuussa, no kyll niit sit ainakin kolme tulee"

On aikas sotanorsu olo :D

Ihmeellisiä kipuja ilmestynyt, sattuu pirusti johonkin tuonne selän ja vatsan välimaastoon, sisäelimiä tai jotain siellä kai on, en osaa määrittää edes tarkkaa kohtaa mihin sattuu. Makaaminen on ainoa kun ei satu, mut sillonkaa ei saa liikkuu. Istuessa sattuu, noustessa, kävellessä seisoessa, siis ihan koko ajan, ja on ennenkin sattunut samaan paikkaan mut ennen se oli tilanne kohtaista.. Nyt on tänään sattunut ihan koko ajan. Sängystä nousin salkkareiden katselun jälkeen neljä minuuttia, ja itkin kun sattui niin pirusti. Vauva sentään liikkuu normaalisti, eli ainakin sill on sit kaikki hyvin.

Apteekista sain tänään päänsärkyyni lääkket, se edes helpottaa luojan kiitos. :) Koska nyt oli tosiaa torstaista asti sellanen migreeni koko ajan et voi piaru :D

Ette muuten ikinä usko mihin heräsin aamuyöstä, mun päällä möyri hämähäkki. Vähänkö sain kohtauksen ja juoksin ulos makkarista, ja miljoonaa ulos tupakille, et sain edes hengityksen tasaantuun, eli siis jos joku ei viell tiiä, niin mull on aivan mieletön ötökkäkammo. Tosin eiköhän se tuosta reaktiosta jo käykin ilmi :)

Ai niin, ja ruoka ei taas pysy edellisenkään vertaa sisällä, kaikki tulee lujaa ulos. Eikä oikein sitten maistukaan mikään. Ja öitäkään en saa nukuttuu ku hyppään vessassa, ja päivisin ei malttais, ettei Villest koht tunnu et äiti on ihan uppo-outo tyyppi.. Ja viimeyön jäljiltä ei kauheesti edes huvita mennä nukkuu, ties mihin saa seuraavaks herätä... :O

Mut mä lopettelen, meen viell antaa Villelle hyvän yön suukon ja kysyn sit tolta ukkelilta, josko tulis mun viekkuun edes koittaa nukkuu. Ja vannotan sitä kyll ensin tarkistaa makkarin ötököiden varalta, ei kyll pitäs olla, kyll sen verran tänää oon siivonnut.. Nii ehkä mä siks oonkin muuten niin kipee.. Mut, jos jaksoit tänne asti lukee, ja vielä jotain piristävää tms kommentoidakin niin kiitos kovasti, oli mukava hiukan päästä purkautuu.. :) Jatkan taas kun tulee purkautumis tarve..

PS. Ei mikää ihme että viime viikolla oli niin outo olo, kun en ollu täällä purkautunut ollenkaan tunnoistani.. Tarvii muistaa avata kone vähän useammin, en yhtään ihmettelis vaikka tää olis jotenkin pään kasassa pitävä keino, kun saa teille kirjoitella, vaikkei välttämättä kukaa ees lue :) Terapiaa :)

On ollut kaikenlaista, menoa ja meininkiä, uutisia ja kaikkea, on pää vähän sekaisin, ei oikein tiedä mitä mistäkin aattelis..

No varmaan suurin mieltä vaivannut juttu on ollut tuo Niemisen Villen katoaminen, ja löytyminen kuolleena.. Jotenkin sitä vaan ei osaa odottaa noin nuoresta ihmisestä tuollaisia uutisia, ja sitten kun toisen on aikanaan tuntenut, niin se koskettaa, pistää miettimään, pakottaa ymmärtämään elämän rajallisuuden, sen lyhyen ajan, jonka jokainen täällä on, pitäisi osata käyttää mahdollisimman hyvin.. Osaanko? Osaatko itse? Osaako kukaan?
Ja sitten ihmetyttää miksi, minkä takia nuorelta ihmiseltä riistetään elämä käsistä, kun olisi vielä paljon nähtävää ja koettavaa, paljon annettavaa maailmalle?

No toinen mikä aina painaa mieltä omalla tavallaan, on tuo mun oma Villeni, kun se koko ajan kasvaa ja oppii uutta.. No sehän on vaan iloinen asia, mutta kun tuntuu että joka päivä kun siitä tulee itsenäisempi, se vähemmän äitiä tarvitsee.. No onneksi tähän on nyt näkynyt selvät merkit että ei ole näin, Ville tahtoo äidin joka ilta viereen lukemaan satua, (PULLO ON VIHDOIN JÄTETTY JA POISTETTU KÄYTÖSTÄ!!!!) eikä suostu nukkumaan ilman. Joten enköhän mä vaan nauti tästä kaikesta<3

Ja raskauskin etenee, nyt on jo 25+2 ja siis jäljellä enää alle 15 viikkoa :D Jippii... No kuullostaa se noin sanottuna joo tosi hyvältä, mutta sais tää aika mennä nopeemmin, olis kiva jo päästä sinne synnärille :) Niin, no tässä taisi olla meidän kuulumisia taas miltei viikon edestä.. Koetan muistaa istahtaa koneelle useamminkin, mutta ei sitä aina vaan jotenkaan jaksa.