IRC-Galleria

I

Pienet ja kärsivät tähdet
katsovat kaupunkiin.
Olen niin väsynyt tänään
tuskiini hiljaisiin.

Kerran, kauan sitten
palavaa unta näin.
Taivaalla hulmusi tähdet
ylleni syöksähtäin.

Siitä on liian kauan.
- Nyt minä rukoilen
vain, että tänään saisin
nukkua vähäsen.

II

Vain eläimet valittavat,
minä en saa valittaa.
On pimeä, pimeä maa.
Ja kuolema hiipii ympäri
ja saalistaa.
Minä olen ihminen. Rinnassa hirveä nyyhkytys
kuuntelen, kuuntelen kulkua kahisevaa.
Minä olen ihminen. Kuulkoon
Jumala sydämeni huudon,
kuolema, hiipivä kuolema ei sitä kuulla saa.

III

Oi Jumala, siipeni murtuneet
ota käsiisi ihmeellisiin!
Olen lentänyt liian kauas,
olen lentänyt eksyksiin.

Olen lentänyt siivin voitollisin
läpi ilmojen häikäiseväin.
Tuhat aurinkokuntaa kiersin,
joka ainoan taivaan näin.

Nyt rajalla viimeisen taivaan
ja rajalla kuoleman maan
minä vapisen enää hiljaa
ja rukoilen, rukoilen vaan.

IV

Niin kauan, niin kauan jo makasin näin,
pää raukea ikkunan valoa päin.
Pilvet liukuvat taivaalla,
metsä on himmeä tuskasta.
Niin kauan, kuin muistan, jo makasin näin,
pää pilvien lentoa päin.
Oi, olenko kuollut, Jumala,
kun en enää kaipaa haudasta,
kun ei vapise siipeni murtuneet,
vaikka pilvien nousun nään.
Oi Jumala, olenko kuollut jo,
kun en välitä , nouseeko aurinko,
vai laskeeko hämärä ikuinen
yli vuoteeni lämpöisen.

Elämä on se kohta.
Salama on hetkeksi
seishtunut taivaalle
ja kurjet löytävät
etelän sulistaan.
Tämä on se kohta yötä,
kukkuroillaan meistä.
Tämä on se kohta.
Edemmäksi emme
pääse, takaisin
emme tahdo,
tähän emme voi
kauaksi jäädä.
Tähän kohtaan
haluaisin painaa pääni.

Vain harva meren hiekan joukossa sen ymmärtää:
yksin olen minä tullut, yksin olen minä lähtevä.
Vapaalla sydämelläni ei ole yhtään veljeä.
Kristityt aaveet istuvat kaikissa sydämissä
ojentaen köyhiä käsiään.
Se hurma, joka minulle virtaa joka taholta, on teille saavuttamaton.
Se on valtaistuimen ihmeellinen yksinäisyys,
se on rikkaus, polvistuva rikkaus.

Minä, oma vankini, sanon näin:
elämä ei ole kevät, vaaleanvihreään samettiin puettu,
eikä hyväily, jonka saamme harvoin,
elämä ei ole päätös lähteä
eikä kaksi valkoista kättä, jotka pidättävät.
Elämä on ahdas kehä, jonka vankeja olemme,
näkymätön piiri, jonka yli emme koskaan astu,
elämä on läheinen onni, joka kulkee ohitsemme,
tuhannet askelet, joita emme kykene astumaan.
Elämä on halveksua itseään
ja maata kaivon pohjalla hievahtamatta
ja tietää, että ylhäällä paistaa aurinko
ja ilmassa lentävät kultaiset linnut
ja nuolennopeat päivät kiitävät ohi.
Elämä on viitata lyhyet hyvästit ja mennä kotiin ja nukkua...
Elämä on olla muukalainen itselleen
ja uusi maa jokaiselle muulle, joka tulee.
Elämä on laiminlyödä oma onnensa
ja työntää luotansa ainoa hetki,
elämä on uskoa olevansa heikko eikä tohtia.

Älä mene liian liki uniasi:
ne ovat savu ja ne voivat haihtua –
ne ovat vaarallisia ja voivat kestää.

Oletko katsonut uniasi silmiin:
ne ovat sairaita eivätkä ymmärrä mitään –
niillä on vain omat ajatuksensa.

Älä mene liian liki uniasi:
ne ovat valhe, niiden tulisi mennä –
ne ovat hulluus, ne tahtovat jäädä.

Ahtaasti on minun sydäntäni säilytetty kapeassa rotkossa,
kaukana on minun sydämeni,
etäisellä saarella.
Valkoiset linnut lentävät edestakaisin
tuoden viestejä, että minun sydämeni elää.
Tiedän – kuinka se elää
hiilestä ja hiekasta
terävillä kivillä.

Makaan koko päivän ja odottelen yötä,
makaan koko yön ja odottelen päivää,
makaan sairaana paratiisin puistossa.
Tiedän, että en tule terveeksi,
ikävä ja kaipaus eivät koskaan parane.
Olen kuumeinen kuin suokasvi,
uhoan makeaa hikeä niinkuin tahmea lehti.

Puutarhassani nukkuu unelias järvi.
Minä, joka rakastan maata,
en tiedä mitään vettä parempaa.
Veteen vajoavat kaikki ajatukseni,
joita ei kukaan ole nähnyt,
joita en uskalla näyttää kenellekään.
Vesi on salaisuuksia täynnä.

Ole rauhassa, lapseni, ei ole olemassa mitään,
ja kaikki on niinkuin näet: metsä, savu ja pakenevat kiskot.
Jossakin kaukana täältä, etäisessä maassa
on sinisempi taivas ja ruusujen peittämä muuri
tai palmu ja leudompi tuuli –
ja siinä kaikki.
Ei ole mitään muuta kuin lumi kuusen oksalla.
Ei ole mitään, mitä voisi suudella lämpimin huulin,
ja kaikki huulet jäähtyvät ajan mittaan.
Mutta sanot, lapsi, että sydämesi on väkevä
ja että turha elämä on kuolemaa vähemmän.
Mitä sinä tahdot kuolemasta? Tunnetko hänen vaatteittensa inhan löyhkän,
eikä ole mitään tympäisevämpää kuin kuolema oman käden kautta.
Meidän on rakastettava elämän pitkiä tunteja, jotka ovat sairautta täynnä,
ja ahtaita ikävän vuosia
niinkuin niitä lyhyitä hetkiä, joina erämaa kukkii.

En ole mitään muuta kuin määrätön tahto,
määrätön tahto, mutta mihin, mihin?
Kaikki on pimeää ympärilläni,
en voi nostaa oljenkortta.
Tahtoni tahtoo vain yhtä,
mutta tätä ainoaa en minä tunne.
Kun tahtoni syöksyy esiin, olen minä kuoleva:
ole tervehditty, elämä, kuolema ja kohtalo.

Miten voisit ymmärtää,
kun en itsekään siihen pysty?
Helvetin tulen riivaama,
yöllinen painajainen.
Haluan herätä elämään,
karkuun juoksen kuolematonta varjoa.

Kuinka voisit rakastaa,
kun en edes minä tunne sitä tunnetta?
Ikuisuuden kiusaama,
heikkojen olematon johtaja.
Pelkään pimeneviä iltoja,
yksinäisiä kyyneleitä.

Mä olin vielä nuori,
sä katsoit sinisilmiin.
Mä uskoin enkeleihin
kunnes tuli tarttui siipiin.

Yhdellä siivellä ei lentää
enkelit voi milloinkaan.
Niiden kohtalo on jäädä
ikuisesti päälle maan.

Enkä pääse minäkään
koskaan täältä lentämään,
kun syntymässä selkään vain
mä yhden siiven sain.

Mä astuin sirpaleihin,
mutta jalat vielä kantaa.
Mun kuului jäädä tänne,
en ollut lapsi taivaan.