IRC-Galleria

Imagine you have no inhibitions. Imagine you are saying a sentence but, in the process of doing so, every random bit of thought that enters your mind also comes past your lips, surreptitiously mingling amongst everything else you are saying. You end up putting a word after word in an endless line without breaks.

Imagine you are recounting some event in your head. Everything happened linearilly; you went somewhere, you met someone, you said something, you did something, you left. But your mind doesn't take heed of the order of things; it rearranges the memory as it wants, adding in the mix random details you noticed, suddenly shifts its concentration onto one certain word said, keeps jumping from one thing to another, making a total turmoil of the actual event.

It's a chaos of words; there's a meaning in it, but you need to dig it out amongst everything else that's going on at the same time to find it. You need to connect random bits of information that are so far away from each other they shouldn't even be related.

What I'm saying is, I found Burroughs writing style exhilarating. I liked the fact that there really wasn't an actual story here or some great big point in the making, just a parade of words assorted in any way they wanted to be, like he had just vomited them on the pages in one endless flow.

There's not really much to be said 'bout the actual book; there's no sensible storyline, no characters that you could cut into pieces and analyse, not a one certain event that would summarise the idea in it. I could say it's a story about the Wild Boys as the title would suggest, but I think that would be misleading. So, I'm not going to describe the book in any way other than saying it's about words and the usage of them, and that there's a general feeling of desolation and hopelesness surrounding the whole of it.

.
.

-- It was impossible for the doctor to like Audrey. "He looks like a homosexual sheep-killing dog" he thought but he did not say this. He looked up from his paper in his dim gloomy drawing room and pontificated "the child is not wholesome."

His wife went further: "It is a walking corpse," she said. Audrey was inclined to agree with her but he didn't know whose corpse he was. And he was painfully aware of being unwholesome. --


-- Standing there under a dusty tree hot white juice spurts out on the golf course. It is a feeling by which I am here at all. --

.
.

Emppu sanoo, et mää puhu tosi vahvaa Pori murret. Tajusi sit, et vaik mu puhe o mitä o, nii emmää oo koskaa itteasias kirjottanu mitää murteellani, jote aatteli skriivat tälläse piene mielikuvituskeskustelu kokeilumiäles omal 20-vuotiaa puhetyylilläni ("omal" meinaa, et emmää mee vannoo et kaik puhus yht hömelösti ku mää, ja sit et eri ikäluoka ihmisil o erillaine tyyli ja sanavarasto, eli tää ei tarkot et kaik porilaiset kuulostas tält). Ja moni sanoo, et Pori murre kuulostaa kamalalt korvaa, nii tää o iha vaa niitteki ihmiste kiusaks rustattu.


"Moro. Mitäs sä?"

"Mitäs täs. Et sää oo Samii nähny eilise jälkee?"

"En kyll oo. Kait se potee yksiksee kotonaa morkkista eilisest ryyppäyksest."

"Mitä vittuu se oikee pränkkäs eile? Mää en oikeesti jaks enää kauaa kattel sitä, ku sil o joka helveti ilta ain jotai showt meneillää."

"Emmää tiär. Josai kohtaa se yhtäkkii hipsutteli hiljaa tiehensä, ja se jälkee se karas iteksee pitki keskustaa. Olis ny hömelö pistäny ees kenkät jalkaas, ne o vielki tuol mee eteises."

"Et sää oo koittanu soittaa sil?"

"E. Kyll se sit itestää ilmottaa, viimestää siin vaihees ku jalkoihi alkaa ilmestyy kuolioo. Otaksää kaffeet jos mää keitä?"

"Mikä nottei. Tuo noi nii, onks sul yhtää niit masaliisoi viel jäljel mitä sää eile teit?"

"Joo, tuol olkkari pöyräl siin brikan pääl. Blokkaa siit vaa itelles."

"Kiitti. Nii mitä, sää kävit tänää kaupunkil. Ostiks mitää mielekiintost?"

"Jotai halpoi nättei hantuukei, aatteli antaa ne mee äiteel. Emmää oikee muut, pyöri vaa IsosKarhus siihe asti, et Kaisa linkka tuli toril. Treffattii siin ja mentii sit Petrasii teel ja jauhettii kaikkee olematont."

"Misä Kaisa olikaa töis? O se siit joskus maininnu, mut humalas saatu informaatio karkaa usei pääst promillie katoamise myät."

"Se o tiski takan siin uures baaris. Se ketä se omistaa o vissii joku niitte perhetuttu."

"Aijoo, kyllhä mu ny ois pitäny muistaa ku se anto mul niit juomakuponkejaki sin. Mut tota noi, haluisiks sää lähtee mu seuraks huomen kartsal? Käytäs josai syämäs ja sit voitas men leffaa kattoo jotai, ku siel ois tarjouspäivä."

"Ja se jälkee Kaappii oluel?"

"Ja se jälkee Kaappii oluel."

"What an excellent plan, my dear Watson."

Se että todella fanittaa ja rakastaa jotain yhtyettä, on kuin olisi parisuhteessa; joskus toinen tekee paskoja asioita, on helvetin omituinen eikä mitkään sen jutut käy järkeen, ja sä mietit "mitä vittua mä teen ton kanssa?". Mutta sitten taas muistat kaiken mikä on ihanaa ja sai teidät alunperin yhteen, ja kaikki on taas hyvin maailmassa.
Tämä huomio ihan vaan siksi, että mun suosikkiyhtyeeni tekee välillä aika paskoja biisejä. Mutta mä annan ne anteeksi, 'cause this is a lifelong relationship, baby.

Toinen asia: Ei ole olemassa mitään ylöskirjoitettua sääntöä, että kaikkien kappaleiden tulee kestää se 3½ minuuttia. Kukaan ei tuomitse, jos biisin sisältö venyy vain päälle pariin minuuttiin; ei ole mitään tarvetta väkisin änkeä sitä ekstra minuuttia vielä jatkoksi, jos sen ainoana tarkoituksena on saada kappale venymään pidemmäksi.
Olen siis kuunnellut Manic Street Preachersin uusinta albumia, Postcards from a Young Man, ja vaikka mä rakastin sitä levyä suunnattomasti ekasta kuulemasta lähtien, niin jotkut biisit on venytetty turhan pitkiksi ilman mitään kunnon syytä. Yksi niistä on Golden Platitudes; siinä parin minsan merkin jälkeen mä aina odotan sen biisin tulevan päätökseensä, ajattelen kuulleeni kaiken tarpeellisen mitä sillä on annettavana, mutta sitten tulee ikuisuuden ajan sitä prkln "La la la laa laa laa" kuorolaulua, mikä ärsyttää mun korvia suunnattomasti.

Mutta yllä mainittu levy saa The Best Album Cover of the Year-palkinnon.
(It's fuckin' Tim Roth, goddamnit!)

Deftones julkaisi musiikkivideon mun lempibiisille niitten uusimmalta levyltä, "You've Seen the Butcher". Awesome.

Ylihuomenna Halloweenjuhlat. Näyttää siltä, että biletetään pienemmällä porukalla kuin mitä alunperin olin suunitellut, koska puolilla on ristiäisiä, työpaikan pikkujoulujuhlia, aikaisia aamuherätyksiä sunnuntaina, armeijassa jumittamista ja rahattomuutta. Otin juhlat ensimmäisen kerran puheeksi heinäkuussa, eli porukan olisi kyllä pitänyt tyhjentää kalenterinsa tämän viikonlopun osalta. Saanko kiukutella?

Ostin laivalta tiistaina paljon halpaa viinaa. Litranen Jekkupullo jääkaapissa ja nyt tekee koko ajan mieli ottaa shotteja.

Blaqk Audiolta uusi biisi, "Mouth to Mouth". Kyllä me se levy vielä sieltä ulos saadaan.

Pikkuveli näytti mulle, ilman mitään varotuksia sisällöstä, videon The Wall-kiertueen seinän rikkomisesta. Helvetin spoilaaja. Ethän sä nyt kellekään kerro/näytä elokuvan loppuratkaisuakaan ennen kuin toinen on mennyt leffateatteriin itse katsomaan sen. Internet on pilannut kaiken jännityksen mun elämästäni.

Jotenkin nyt vituttaa. Kaikki.

OMG, miksen mä ole koskaan ennen kuullut Six Degrees of Kevin Bacon-pelistä? TÄÄ ON NEROKASTA! Wikipedia kertoo, että 1994 Bacon mainitse lehtihaastattelussa työskennelleensä jokaisen Hollywood-julkkiksen kanssa, tai ainakin jonkun ihmisen kanssa joka olisi työskennellyt jonkun kuuluisuuden kanssa. Kolme college-opiskelijaa kehitti tästä pelin, jossa on ideana katsoa monenko ihmisen kautta joku näyttelijä on linkittäytynyt Baconiin, ja tästä selviää heidän "Bacon numeronsa". Eli Baconilla itsellään on Bacon numero 0. Niillä ketkä on näytellyt sen kanssa samassa leffassa on Bacon numero 1. Jos joku on näytellyt leffassa jonkun kanssa, joka on näytellyt Baconin kanssa samassa elokuvassa, niin numero on 2, jne. Kuulemma vain n. 12% näyttelijöistä ei pystytä tämän systeemin kautta yhdistämään Baconiin.

Ei tässä muuten mitään, mutta vitun Davey Havokin Bacon numero on 2.

Emmä edes tiedä miksi löydän tän niin loistavan huvittavana ja mieltä kutkuttavana asiana, mutta vittu... Mä olen aina tuntenut omituisen kieroutunutta viehtymystä Kevin Baconiin, ja nyt mulle paljastu, että se saattaa olla jonkin sortin semi-jumala.

Piti saada osa tästä Apocalypse-jutusta ulos systeemistäni, joten kirjoitin pienen ficin, jonka voi käydä lukemassa LJ-sivultani.

Linkin kautta perille: A Snapshot of the End

Jos en olisi jo aikoja sitten eronnut kirkosta, niin se olisi tapahtunut viimeistään siinä vaiheessa kun joku nainen Kristillisdemokraateista sanoi tällä viikolla radiossa, että ne haluaisi saada abortit laittomiksi.

Olen iloinen jokaisen keskiviikkona eronneen 2 633:men ihmisen puolesta. Usko on jokaisen oma asia; jos joku haluaa uskoa keijuihin tai vampyyreihin, niin ihminen saa kaikessa rauhassa mun puolestani uskoa näihin. Pelkkä johonkin uskominen ei tee vahinkoa kellekään. Mutta siinä vaiheessa kun aletaan tähän uskoon vetoamalla syrjimään ihmisiä, latelemaan vanhanaikaisia sääntöjä "oikeasta" ja "väärästä", kun uskon turvin halutaan evätä ihmisiltä näiden perusoikeudet siksi, että heidän katsotaan olevan jollakin tapaa "vääriä" ja "viallisia" ja yritetään tuputtaa tätä omaa uskoa ja mielipiteitä muille, niin kuin ne olisivat ainoa oikea totuus maailmassa, ja ne jotka eivät toimi kuvitteellisten sääntöjen mukaan ovat väärässä olevia ihmisiä, niin siinä kohtaa homma menee yli.

Jos ajatus Jumalasta tuo jollekin paremman mielen, niin tuokoon. Ajatus Joulupukista tuo paremman mielen monille lapsille, enkä mä niiltäkään haluaisi evätä niiden uskoa Korvatunturilla asuvaan parrakkaaseen mieheen. Mutta on tärkeää tajuta, että Jumala on vain aikuisille päivitetty versio Joulupukista ja Pääsiäispupusta. Jos sä päätät uskoa siihen, niin ota se omana henkilökohtaisena juttunasi äläkä kaiken kattavana totuutena, jonka turvin voit syrjiä ja paheksua ihmisiä.


(Yritän kuulostaa diplomaattiselta, mutta tosiasiassa mä en tajua uskovaisten ajatusmaailmaa yhtään. Mitä sieniä pitää vetää, että alkaa uskomaan luomiskertomukseen evoluutioteorian sijasta? Mä voisin vaikka tästä eteenpäin olla uskomatta painovoimaan.)

I was naked in the bathroom, just about to step into the shower, when I noticed this huge-ass-motherfuckin' spider climbing up my leg. Some shrieking and twitching followed, all this hilariousness ending up with a dead eight legged monster spilling its insides on the tiles.

Who the fuck signed me in to participate in a cheesy horror movie? I so do not approve.

Coffee tastes so much more better when you're drinking it from a mug that has Robert Smith on it.

Kuuntelin eilen yhtä kappaletta, jonka olen kuullut tsiljoona kertaa ennenkin ja se on käynyt niin tutuksi, ettei siihen oikeastaan enää edes kiinnitä sen suurempaa huomiota. Mutta eilen taas havahduin tosissani kuuntelemaan ja tiedostamaan sen ja muistin kuinka loistava se kipale itse asiassa on. Uudelleen rakastuminen on parasta ikinä.
--
Voicelta tuli äsken Robbie Williamsin ja Gary Barlown biisi "Shame". Ei saisi tunkea ruutuun tollasta määrää homoeroottista vihjailua ja silmäpeliä tähän aikaan aamusta, kun aivot on vielä koomassa. Mun päästä taisi kärähtää jotain.
--
Supernaturalin 6. kausi alkoi Jenkeissä pyörimään kaksi viikkoa sitten. Masennuin, kun en yhtään tykännyt ekasta jaksosta. Ja Jared Padaleckin näytteleminen on tosissaan alkanut nyppimään. Viime viikon jaksoa en ole vielä ladannut, joten uskallan vielä toivoa jotain parempaa. Ikävöin Misha Collinsia.
--
Tilasin bookplus.fi:stä Absolute Sandmanin ekan version (josta maksoin itseni kipeäksi). Eilen sieltä tuli viestiä, että "tuotteen saaminen myöhästyy". Merde.
--
24 päivää aikaa Halloweenin juhlistamiseen. Olen ihan vitusti jäljessä suunnitteluiden tekemisessä ja kutsujen lähettämisessä. Onneksi kaveri lupautui toiseksi järjestäjäksi, niin en kuole koristeiden säätämiseen ja booliviinojen hintoihin.
--
Hiusväri jököttää pian päässä yliaikaa. Pitää mennä huuhtelemaan pois. Toivotaan, ettei korvannipukat jää mustaksi.