IRC-Galleria

Onko tuosta hetkestä nyt kuusi vuotta? Kaikki siitä eteenpäin staasissa. Kasvot ovat vahaa ja ympäristö liian kuoleva kirotakseen. En ole siitä katkera. Joistain pyyhkäistyistä piirteistä vain vähän harmistunut, mutten niin vahvasti että tyyneyteni säröytyisi.

Minä olen lampi ja sinä olet pakanaroihu.

Sinä olet kiviä ja minä olen sinulle pohjaton allas.

Tämä on aina ollut minun maailmani, sinut on siihen maalattu kauneimpana arpena.

Sinä ihmettelet olenko minä totta, etkä ymmärrä miten ajattelen sinusta samoin.

Ylemmin aistein me olemme yhtä, eikä meistä katoa kumpikaan yksin.

Tunnen pienehköä halveksuntaa kuullessani negatiiviseen arvottamiseen käytetyn termin tekotaide. Pienehköä siksi, että ymmärrän senkaltaisten termien käytön kuuluvan osaksi ihmisen henkistä kasvuprosessia, joka meillä kaikilla on käynnissä jatkuvasti. Halveksuntaa siksi, että tunnen itseriittoisuudessani olevani valovuosia edellä kyseistä termiä käyttävien ihmisten kehitysastetta. Ehkä jopa tavoittamattomissa.

Taide on epämääräinen käsite. Tekotaide on epäkäsite. Se on laiskan ihmisen argumentti kaikelle taiteelle, jonka tekemisessä on ajateltu taiteen tekemistä. Ajatellaan että taiteilija on pyrkinyt olemaan sekava ja vaikeasti ymmärrettävä vain piilottaakseen sisältönsä keveyden. Toisaalta myös keskinkertaisen aivotoiminnan (lue: Frederikin/ Juha Miedon) ymmärryskyvyn ylittävät teokset saavat näinollen tekotaiteellisuuden leiman kannettavakseen. Argumenttina tekotaide on yhtä deskriptiivinen kuin sanoa: "Se (teos) oli huono/hyvä/keskinkertainen." Itseasiassa jopa vähemmän, sillä kyseiset definitiot ovat yksiselitteisemmin määriteltävissä, vaikkakin mielekkääksi kritiikiksi kovin suppeita.

Älkää siis hyvät yksinkertaiset ihmiset tulko minulle puhumaan tekotaiteesta kuultuanne musiikkia jota ette ymmärrä, nähtyänne taidetta joka ei vaikuta muistuttavan teistä oikein ketään tai luettuanne kirjallisuutta jonka lauserakenteet vaikuttavat itsetarkoituksellisen monimutkaisilta.

Mutta silti te tulette. Koska te ette suurella todennäköisyydellä ole lukeneet irc-gallerian päiväkirjaani, jota en juuri koskaan (lähestyen rajatta nollaa) päivitä, ja johon en teidänkaltaisillenne idiooteille anna lähestymisoikeutta.

Eli tavatkaamme taas pienehkön halveksunnan merkeissä. Sitä minulta teille teidän anoviin katseisiinne.

Tyytymättömyys täyttää jäseneni sormenkärkiä myöten. Ei laajene raivoksi, ei tyhjene räjähdyksestä. Vääntyy vain taakaksi suupieliin. Tuntuu poskissa jäykkyytenä. Näkyy silmissä halveksuntana elämän vitsiä kohtaan.

Naurua sekin on.

En halua tappaa ketään. En repiä ihoa lasten luilta. En kirota puhuvia enkä hengittäviä. En raiskata feministejä tai homofobisia keski-ikäisiä miehiä. En halua puhkoa koiran silmiä enkä leikata ensikertaisen kyynelehtivää immenkalvoa ruosteisilla saksilla.

Haluan vain vaieta teidän typerille haluillenne. Haluan vai kiduttaa omia typeriä halujani. Tukehduttaa ne lapsiveteensä ja laittaa ruumiin roikkumaan napanuorastaan.

Kiitos tästä tunteesta teille kyvyttömät ja vähäjärkiset. Käykää varttitunnin kahvitauoillanne, ja kuvitelkaa tekevänne jotain arvokasta. Minun kengänpohjiani nuolee vastedes vain asfaltti ja koiranpaska.

Istuin bussissa tunnin. Aurinko säteilytti meidät, sai rintamme kaartumaan. Suljetuilta kasvoilta saattoi lukea rohkeutta ja toivoa. Uskoa omaan ulkonäköönsä, etenkin jos siihen ei olisi edellytyksiä saati tarvetta. Kadut tulvivat väisteleviä ihmisiä ja paineensa unohtaneita haalarihiipijöitä. Tällä kertaa se ei tuonut enää karjahduksia menneiltä päiviltä. Tämä ei silti tarkoita että olisin vielä kasvanut ohi menestymiseni tarpeen. Kasvanut ulos loputtomasta potentiaalista. Aktualisoitunut kuin vimmainen vektori komponenteistaan. Ei. Se tarkoittaa että olen tyydyttänyt ympäristön vähäisemmät vaatimukset. En ole enää pysähtyneessä hetkessä, en taivaalle naulatussa lumikiteessä.

Tai ainakaan en enää näytä siltä.

Yöllä hän tuli haikeaksi. Taivas oli kylmä ja tuuleton. Hiljaisen hetken verran hän unohti keskeneräisyytensä ja piti itseään ylikypsyneenä. Kaikki johtui takista, joka oli lämmin vaikka ilman piti värisyttää huolitellusti pukeutunutta. Missä iässä hän oppi, ettei sovi näyttää käytännölliseltä? Myöhemmin kuin useimmat. Hän huomasi kaivanneensa perunajauhojen narskuntaa ja punoittavia kasvoja, jopa kostunut nenänpää olisi viehättänyt. Ei hän lapsuuttaan kaivannut. Hän kaipasi liikettä pysäyttämään fraktaaliajatustensa rajattoman kehittymisen. Ehkä peläten saavuttavansa äärettömyyden rajat.

---

Viikko sitten naapurin viinaanmenevää setää pistettiin puukolla mustasukkaisuusdraaman päätteeksi. Huomasin itsessäni antiikin moraalikoodien avautuvan. Painoin korvan seinää vasten jotta saisin järkyttyä. Kuulin mielessäni elokuvatehosteita. Märkää, yskivää korinaa. Humalainen huuto kaikui rappukäytävässä lähes aamulla. Naisen huuto. Huutaa miehen nimeä. Vannoo kostoa toiselle naiselle. Poliisi. Ambulanssi. Kuulen paarien kalahtavan lattiaan. Huomaan tulleeni lööppien muokkaamaksi. Matti ja Mervi. Aika velikultia.
Hämmennys jää huvittuneisuuden jalkoihin.

Näin unta keihäänheitosta. Thorkildsen vastaan Pitkämäki. Tero oli toisena ennen viimeistä heittoaan. Andreaksen jäljessä. Viimeinen heitto lähtee. Voima on valtava, mutta saa keihään pyörimään ympäri kuin helikopterin lavan. Sen ei pitäisi lentää pitkälle, mutta keppi tippuu vasta kaukana 90 metrin viivan takana. Pystyyn. Yleisö roihahtaa vimmaiseen huutoon. Kaksikymmentä toimitsijaa tulee kiukkuisiksi. Olemme ehkä Norjassa kisaamassa. Kiistellään onko heitto laillinen. Tero tuulettaa ensin, mutta huomatessaan toimitsijoiden yrittävän viedä häneltä voiton, astelee julmana osoittamaan keihäänjälkeä. Tunteet kuumenevat. Toimitsijat käyvät käsiksi. Tero tarttuu lähintä kurkusta ja rystyset alkavat muotoilemaan kasvojen luustoa. Minä olen jossain kaiken yllä. Säikähtäneenä, raivostuneena ja kiihottuneena väkivallasta. Veri tekee kaaren nyrkistä kasvoihin. Toiset rientävät hurjistuneina kostamaan Terolle. Pienet miehet jättiläisen rinnalla. Ei toivoa. Toiselta puolelta kenttää tuntuu Andreaksen viha. Andreaksella on kaksi vertavaluvaa puoliympyrän muotoista terää käsissään. Terokin säikähtää. Yrittää selittää ystävälleen. Huutaa kauas lähemmäs askeltavalle. Huomaa raivon ja surullisena tarttuu maassa törröttävään keihääseen. Epätoivoisena huutaen heittää keihään komeassa kaaressa läpi Thorkildsenin rintakehän. En muista pysäyttikö se norjalaisen gladiaattorin.
Heräsin.

Tänään vapaa-aikani väheni eksponentiaalisesti. (Sekin pieni numero. Salakavala. Tekee suurempaa tuhoa kuin isompansa.)
Alkoi kurssi. Urasuunnittelu. Yritän kovasti olla innokas. En tosin huijaa itseäni. Siihen huijaukseni on liian laiskasti ja avoimesti suunniteltu. Ihmisiä jotka hapuilevat katseillaan ja sanoillaan siteitä muihin. Selviytyäkseen. Jaksaakseen. Toiset sujuvammin, toiset kömpelömmin. Itse en jaksa. Puhun jos puhutellaan. Autan jos joku on hajota epätietoisuuteensa. Rauhallisia ihmisiä. Lyötyjä ja vaatimattomia. Katson kelloa useammin kuin olisi soveliasta. Ensimmäisen tunnin ajan tunnen huimausta. Unirytmini ei sovi normaalielämään. Teen jälkeen helpottaa. Vierustoverini silmät ovat hämmentävän väriset. Unohdun katsomaan niitä kun piti kysyä jotain. Haastattelu loppuu ja sanat tyrehtyvät. En koe mitään syytä ruokkia niitä. Poistuessani bussipysäkillä kohtaan kurssitoverini. Tunnen epämiellyttävän ennenkokemisen tunteen. Hymyilen ohikulkiessani. En ilosta vaan velvollisuudentunteesta.

Samassa veneessä on parempi istua tempoilematta.

Ja katso. Tunnen itseni. Innostuksen ja hiipumisen väliin mahtuu kolme hetkeä.
Ja koska vihaan ennalta-arvattavuutta, haluan tehdä jotain sen tuhoamiseksi.
Sanoja vaikka. Päivien muuttumattomuudesta huolimatta.

Eilen tosin olin huvipuistossa. Mukana siskontytöt, ei ehtinyt turhaan ajattelemaan
itseään ja muita. Mentiin vain. Laitteesta toiseen. Aurinko kuivatti ruumiin, mutta
ravitsi mieltä. Ruumis haluaa ravistelua tunteakseen elävänsä. En tosin ole varma
haluanko ruumiini tiedostavan olemassaolonsa. Sen halut ovat liian vahvat.
Kohdistuu kaikkiin kauniisiin kaariin. Liha viisautta viisaampi. Ajattelematta tietää
mitä maailma tarvitsee. Vain hengellä on kyky pettää. Liha on voittamaton, mutta
henki sitkeä.

Ja tässä välikädessä ihminen rakentaa moraaliaan.

Lauantai. Viikko vanhimpien ystävien seuraa. Kesäinen kävelyretki Yöjunasta Lielahteen leppoisassa laskuhumalassa. Kebabrullia ja harvinaisia terassi-istuntoja. Kaikki keveässä raukeudessa. Havaittavissa uusia puolia vanhoista ihmisistä ja vanhoja puolia uusista, yhtäaikaa kiehtovaa ja kauhistuttavaa.

Sana sanalta Pentinkulmalaistenkin tarina lähenee loppuaan. Julmaa on kirjoittaa tarinoita noin suurin kaarin. Koko viimeinen osa tuntuu olevan vain täynnä päättymisiä, uudet alut jäävät näkymättömiin. Mutta sitähän minä rakastan, elämän katkeransuloista haikeutta. Mieli alkaa värisemään miehen kaatuessa metaforaansa. Surullinen katse kiittäisi jos olisi siihen vielä valmis.

Alan kyllästyä älykköinä itsensä pitämien ihmisten oman mitättömyytensä synnyttämään katkeruuteen. Syöksytään palvelemaan voimaa ja evoluutiota, ymmärtämättä ettei sekään tie vie täyttymykseen muita nopeammin tai paremmin. Luullaan että kovuus on ase maailmaa vastaan, työkalu selviytymiseen, eikä huomata että oma kiveen kirjottu mieli on jo lähtökohtaisesti väärin asemoitu elävän ja muuttuvan totuuden suhteen.
Mutta tämäkin on vain turhautunut purkaus kehittymättömän mielen kasvukivuista. Itsekorostusta ja omien virheiden peittelyä mahdollisimman suotuisan astumisposition saavuttamiseksi.

Onneksi kaikkeen voi jälkeenpäin suhtautua hymyllä. Jotkin hymyt saavuttaakseen täytyy vain seistä kauempana itsestään ja maailmasta kuin inhimillisesti mahdollista.

Ensimmäiset muistikuvani tästä koko kansan kylähullusta liittyvät varhaislapsuuteeni kultaiselle 80-luvulle. Näihin muistikuviin tosin sekoittuu joku vahaviiksinen ja hiukseton akateemikko, vaikken voi enää olla varma josko hän todellisuudessa koskaan teki yhteistyötä Riston kanssa. Oli kuinka hyvänsä, nämä viralliset tutkijat olivat vain astinlautoina Riston metsäläisneroudelle. Oudosti rytmitetystä äänestä suorastaan hehkui tiedonjano ja jakamisen riemu. Pois kuivakkuus ja tilalle iloisesti heilahteleva terälaitainen! Tieteet ovat suurinta viihdettä. Voima, jonka alla kalpenevat tyhjännaurattajat ja pinnanpalvojat. Risto lienee aikansa suurimpia opettajia. Hän opettaa ettei rajoja ole maailmassa eikä tiedekunnissa. Hänen evankeliumissaan on vain yksi suuri tiedeyhteisö, ja tämän takia hän voi vaikka kesken lauseen hypätä historiasta nykyaikaan lempeästi ravistelemaan ummehtuneita akateemikkoja: "Laula tietosi tanssittaaksesi, älä puhu nukuttaaksesi!" Tieteen nimissä hän tuhoaa irtaimistoa, omaa tai yhteisomistettua. Oivalluksen hymy on palanut hänen kasvoilleen, aivan kuin hän näkisi enemmän ja syvemmälle, aivan kuin tietäisi neliulotteisen salaisuuden, jota yrittää meille muille kaikin keinoin välittää. Jos joku tarttuu kädellä hihaasi ja puhuu sinulle suomea vieraalla kielellä, on hän todennäköisesti hra. Astikainen. Hän katsoo sinua tuuheiden kulmakarvojensa kätköistä ja hymyilee avonaista, ikuista hymyään.

En tunne kateutta toisten ihmisten tavaroista, mutta kateuden kiukku kuohahtaa elävöittämään minua aina jonkun tietäessä kappaleen maailmaa, jonka minäkin haluaisin hallita. Haluaisin tietää kaiken kaikkien alojen historiasta, luonnontieteistä, filosofiasta, psykologiasta.... kaikesta. Tiedonjanoni on kyltymätön, energiavarantoni olemattomat. Orgaanisen kemian kirjani hyllyssäni eivät aiheuta innonpuuskaa vaan voimattomuuden ja häpeän tunteet. Nähdessäni suuren kirjailijan tuotoksen kirjastossa, vien sen kotiini odottamaan eräpäivää ja painostamaan olemassaoloani lupauksillaan suuremmasta viisaudesta.