Mä oon muuttanut mieltäni aika täydellisesti tän asian suhteen. Ennen ajattelin että hienoa kun joku uskaltaa informoida kaikkia elämänsä vaikeuksista. Kenties muutkin yhtyvät keskusteluun ja huomaamme ettemme olekaan ihmisinä niin kovin erilaisia. Tabuista pitää puhua. Mielenterveysongelmista. Yksinäisyydestä. Lapsuuden traumoista. Seksuaalisuudesta.
Toisaalta kaiken paljastaminen muiden arvosteltavaksi tuntuu eräänlaiselta prostituutiolta. Muut haluaa tirkistellä. Ehkä kokea mielihyvääkin toisen epäonnesta. Ja mä myyn itseni muille. Oon täysin alastomana muiden edessä kun mikään ei ole enää "mun oma salaisuus".
Kai se pohjimmiltaan on sitä kun haluaa varmuuden. Varmuuden siitä että ongelmista huolimatta sut voidaan hyväksyä ihmisenä ihmisten joukkoon. Ja kenties vaikuttaa muita "rohkeammalta" kun on näin häpeilemättä tuonut kaiken esiin.
Siinä on vaan se että suurinosa ihmisistä on ilkeitä. Uskon tähän täysin. Suurinosa on niin katkeria, kateellisia sekä masentuneita omasta tilanteestaan että toisen epäonni tuottaa säälin sijasta vain mielihyvää. "No onneks mun asiat ei oo ihan NOIN huonosti vielä".
Säälikin. Milloin se on oikeesti auttanut paskaan oloon? En mä oikeasti ole tarvinnut empatioita. Lähinnä sellasta hiljaista hyväksyntää. Ettei ehkä vittuiltais ja poljettais maanrakoon vaikken picture perfect olisikaan.
Niin ja tietysti ne muut jotka kokee saman. Antaahan se jotain sellasta "enpähän ole yksin tän asian kanssa"-fiilistä. Toisaalta, paljonko sillekään antaisi painoarvoa että joku tuntematon ihminen kärsii myöskin. Kurjaahan se on jos muidenkin elämä sucks.
Paljon saa "syyttää" sosiaalista mediaa; Tumblr, Twitter, Youtube, Facebook- ja tietysti tää galleria. Kynnys paljastaa itsestään aivan liikaa on vaarallisen matala. Tulee ajatelleeksi että "nettihän tää vaan on, ei oikeeta elämää." Mutta kun on omalla kuvallaan täällä ihmiset saattaa tunnistaa kaduilla.
On ahdistavaa ajatella miten paljon ne tietää yksityiselämästä. But then again- jokainen on vastuussa omasta sisällöstä.
Parempi ehkä monelle olisikin avautua siellä terapiassa. Valitettavasti monet ei sitä kovasta tarpeestaan huolimatta saa. Lähiomaisten kuormittaminen omilla traumoilla on sekin varsin itsekästä- mm. isäni kuormitti mua jatkuvasti omilla ongelmillaan. Ups. Taas tulee avauduttua.
En mä silti varsinaisesti mitään katumalla kadu. Ehkä sanalle "privacy" pitäisi silti antaa vähän enemmän arvoa tästedes.
Ehkä se on sitä itsensä arvostamista ja kunnioittamista. Rajojen asettamista.
