Vaikka masennus. Jollekulle masennus on about sama tunne kuin suru- varsinkin jos tämä "masennus" on seurausta vaikka isoäidin kuolemasta tai jostain vastaavasta menetyksestä.
Mulle taas masennus ei koskaan ole ollut sama kuin surullisuus. Surullisena pystyn itkemään. Se on selvä, konkreettinen tunne. Sellainen tunne johon pääsen käsiksi, tunne josta on helppo puhua. Tunne, jonka tietää menevän aikanaan ohi.
Masennus taas on.... (kun tätä yritän kirjoittaakin menen lukkoon)... jotain epäselvää; ahdistava, hyytävä, turruttava tunne. Jotain, mikä johtaa apatiaan, lamaantumiseen. Se on umpikuja, tunteista se joka tekee hengittämisestä vaikeaa, pakottaa pysähtymään ja toisaalta taas tekee niin levottomaksi että on pakko päästä neljän seinän sisältä ulos. Masennus tekee aivoista muussia, poistaa minän, tekee persoonattomaksi, kasvottomaksi.
Halvaannuttaa ja tuntuu rinnassa. Möykkynä. Tuntuu keuhkoissa, kuin hengittäisi jotain raskasta savua. On muistutettava itseään hengittämään. Ei jaksaisi enää sitäkään.
Ja se tuntuu niin yksinäiseltä tunteelta. On vaikea ajatella että masennus tuntuisi kenestäkään toisesta juuri tältä kuin musta... Vielä kun siihen sekoittuu mukaan myös sitä ahdistusta.
Muista tunteista en oikeastaan edes tiedä. Ehkä ilon tunne on jotenkin jaetumpi, suunnilleen sama kaikilla? Ei voi ikinä tietää. Omasta kokemusmaailmasta ei pääse ikinä ulos.
