IRC-Galleria

Tänään tulin oikein pohtineeksi sitä tosiasiaa miten helvetisti mä olen muuttunut teiniajoista. Aivan huomaamattani. Muutosta nimenomaan huonompaan suuntaan- pahiten ehkä muuttunut ikävuosien 21-24-välillä.

Sitä ennen mulle oli kohtalaisen tarkkaa se mistä pidän. Oli tietyt kappaleet, tietyt bändit, tietty pukeutumistyyli, tietyt TV-sarjat ja tietyllä tapaa olin jatkuvasti kehittämässä itseäni paremmaksi- olemaan jotain enemmän.

Vanhemmiten musta on tullut sellainen "kaikki käy"-ihminen, juurikin niin tylsä ja kaavoihin kangistunut kuin minkälaisia ihmisiä OLEN AINA HALVEKSINUT (ja halveksin kai edelleen). No, ehkei ihan kaikki käy. Ehdottomuus on silti hävinnyt.

Samalla persoonani on jotenkin muuttunut harmaaksi, utuiseksi, hajanaiseksi, määrittelemättömäksi.

En edes vaatekaupassa enää tiedä mikä on mun tyyliin sopivaa. En etsi enää niitä mustia vaatteita, en kavahda edes sitä pinkkiä puseroa joka aikaisemmin olisi taatusti jäänyt sinne rekkiin.

Tätäkö mä nyt sitten olen? Tälläinen "kaikkien kaveri"? Olenko nyt sitten jo astunut keski-ikäisyyteen?

Kaikilla muilla ikäisilläni (ja hieman mua vanhemmilla) on tarkat mielenkiinnon kohteet, keräävät ehkä tietyn genren kirjoja.. jopa metallimusan ystävät tietävät mikä metalli käy ja mikä ei. Mä olen taas vaan jotenkin "rock"- melankoliset sanoitukset ja hyvä kertsi- I'm in.

Monilla on ajatus siitäkin minkälainen kahvi on hyvää. Mietinkö mä enää edes sitä? Aivan sama. Kunhan se on kahvia, oli sitten minkä merkkistä, tummapaahtoista tai sitä vaaleeta.

Ja näin mun on vaikea selostaa kenellekään kuka mä olen. Mun asunnossa ei ole edes yhtään rakasta tavaraa- oon aina sillä asenteella että "minneköhän seuraavaksi muutan"; kuin olis tavarat pakattuna jo seuraavaan asuntoon.

Mitä mä sitten odotan? En mä tiedä. Mistä tunnistan mikä mulle sopii kun en kait sitten loppujenlopuksi tiedä mikä tai kuka mä olen?

Olenko nykyään vain jokin keskiverto kaikesta mitä melkein 25-vuotias nainen voi olla?

Ahdistaa. Pelottaa.