IRC-Galleria

Muutan takas äitini luokse heti kun pystyn.

Aikuisuus ei oo mua varten. Mennään sitten niin pohjalle kuin mahollista.

Kiitos Luojalle et nyt mulla on tällänen kiusallinen ihosairaus.

Kaipa mun itsetunto ei ollut ihan tarpeeksi alhaalla.

Ihonäyte otettu kahdesta kohtaa- sattu aivan saatanasti. Nimittäin se puuduttaminen neulalla valmiiksi tulehtuneisiin kohtiin ihossa.

Psoriasis? Atopia? Ihokeliakia? Allergia?

Vauvana mulla oli paha atopia. Nyt sitten mitä ilmeisimmin vaikuttaa että mulla olis psoriasis.

Ei tosin varmaa vielä, mutta kuitenkin. Kutittaa, kirvelee, sattuu. Looks nasty.

Kiva et tulee kesäkin ja niukemmat vaatteet.

Koittanut treenatakin enemmän ajatellen kesää- ja hiki ärsyttää ihoa entisestään.

Mä oon NIIN väsynyt juoksemaan lääkärissä ties minkä oireen kanssa. Ollut huimausta, sydämen rytmihäiriöitä (joita on edelleen), uupumusta, nivel- ja lihaskipuja, pitkittyneitä flunssia, poskiontelotulehduksia, angiinaa... vaikka mitä.

Ehkäpä kaiken taustalla on autoimmuunisairaus.

Miten musta tuntuu että toi kiusaaminen on tommonen asia josta vaan puhutaan ja puhutaan lisää mutta kuriin sitä ei saada millään.

En tiedä teistä, mutta jos mun vanhemmat olis saaneet tietää että kiusaan koulussa olisin taatusti saanut himassa turpaan. Ja olisinpa sen ansainnutkin. Enkä siis kiusannut ketään. Itse olin kiusattu ties miten monta vuotta.

Joo-o, myönnän että oon vähän erikoinen tyyppi. Helposti syrjäänvetäytyvä ja en ehkä aina tajua muita- ehkä sanon väärän asian väärässä paikassa... Toisin sanoen, mua tulkitaan päin helvettiä. Mutta minkäs sille omalla erilaisuudelleen mahtaa. Ehkäpä ihmisten olis aika alkaa hyväksymään sen tosiasian että kaikki ei (syystä tai toisesta) mahdu niihin samoihin raameihin.

Joidenkin puhetyyli on vähän erikoinen- tai vaikkapa pukeutuminen. Ehkä kaikki ei jaksa esittää "tekopirteetä ja positiivista". Ehkä jotkut on liian avoimia- yleisistä normeista poiketen. Ja ehkäpä joillakin on vaihtelua halussaan olla sosiaalisia.

Muistan omasta kouluajastani että mulla todellakin oli päiviä kun en jaksanut ketään. Seisoin välitunnilla yksin ja pidin siitä. Heti siitä alkoi sitten armoton vittuilu- mukaan lukien mulkoilut, you know. Kehonkieli ja ilmeet kertoi sen että "tossa on sitten omituinen tyyppi".

Itse olisin kaivannut että mut oltais otettu takasin siihen porukkaan. Annettu mahdollisuus välillä olla itekseen, olla niin epäsosiaalinen kun haluaa. Koulussa kun oli pakko käydä viitenä päivänä viikossa ja on aika kohtuutonta mielestäni olettaa että tällänen erakkoluonteinen pohdiskelija oikeesti jaksaa jauhaa jotain paskaa ja esittää iloista silloin kun ei todellakaan tunnu siltä. VIITENÄ PÄIVÄNÄ VIIKOSSA.

No, siitä sitten koulukiusaaminen alkoi. Tai en mä tiedä mikä se varsinainen triggeri oli. Alunperinkin mun juttuihin suhtauduttiin aina välinpitämättömästi. On melkeinpä kivuliasta muistaa ne hetket kun yritin tuoda jonkin asian muiden huomioon ja kaikki oli niinkuin eivät olisi kuulleet mun sanoneen yhtään mitään. Sen lisäksi saattoi olla sellanen... miksi sitä nyt kutsuis... "semi-eyeroll", melkein silmienpyörittelyä mut ei ihan. Tajusin kuitenkin täsmälleen mikä tunne muhun haluttiin iskostaa.

Sen, että mun jutut on täyttä puutaheinää. Olen pikkuvanha luokan "hikipinko" josta päällepäin näkyy aika helvetin vahvasti miten KOVASTI haluisin olla osa muita- hyväksytty omana itsenäni. Tota kokemusta en saanut koskaan.

Mä en millään muotoa käsitä, miksi se erilaisuus vituttaa muita niin paljon. Onko se jotenkin syvällä dna:ssa se hinku samankaltaisuuteen? Miksi erilainen=luuseri/friikki?

Vielä tänä päivänä (ja tod. näk. loppuelämäni) mua vituttaa mun kouluvuodet. Miten ne vei multa halun ees jatkaa opintoja. Mä en osaa nähdä itseäni edes näin aikuisena 100% hyväksyttynä mukaan mihinkään opiskelijayhteisöön. Sen lisäksi mua vaivaa jatkuva alemmuudentunne joka on täysin kohtuuton- ja sosiaalinen ahdistus. Jännitän muita, koen että jopa kadulla vastaantulevat ihmiset arvostelee.

Tästäpä on sitten kehittynyt ahdistus jossa on paniikkihäiriöpiirteistä oireilua- ilman siis niitä "OMG I'M GONNA DIE"-kohtauksia. Silti, ahdistuksessani on paikkapaikoin "huippuja" jolloin pyörryttää ja sydän menee epärytmiin.

Oon ehkä vähätellyt koulukiusaamisen vaikutuksia mun elämääni. Kokenut, että oon liian vahva ja sellasen yläpuolella että mikään vaikuttais muhun enää. Kuolettanut tunteeni.

Mutta. Mä näen ihmiset pohjimmiltaan helvetin ilkeinä. Ja se koko ilkeys on mulle täys mysteeri- miten ihmiset voi olla niin saatanan pahoja ja samalla vaikuttaa jopa onnellisilta?

Anyway, kiitos KoRnille että pääsin kouluajoista yli. Kyseisen bändin biisien teemat oli paljolti kiusatuksi tulemista, erilaisuuden kokemista, masennusta, "being a freak". Nykyään sitten taas teemat on ihan jotain muuta.... Mut kuitenkin. Yläasteen ja lukion alun selvisin paremmin Mp3-soitin taskussa ja fiilistellen noita lyriikoita.

Like this song.

1. ★★



2. ★



3. I.... can't... nevermind.



4. ★★★★



5. ★★★★



6. ★★



7. ★★



8. -

Oon varmaan ainoa ihminen maailmassa joka herää 99 aamua sadasta siihen että päässä soi joku aivan random kappale.

Ja ei, mä en kuule sitä. Kyseessä ei siis ole hallusinaatio. Mä vaan muistelen ja "jammailen" jotain kappaletta hiljaa mielessäni. Eikä aina niin kovin hyvästä biisistä kyse.

Mä oon koittanu kelata mistä tää kyseinen ilmiö johtuu mut eipä tuu minkäänsortin selitystä mieleen.

Normaalia tää ei voi olla. Koskaan kuullut keneltäkään mitään vastaavaa.

"Hei kaikki.

Mä oon nainen, niinkuin toivottavasti näkyy.

Ja mä en laita ruokaa. Vaikka oon nainen.

Ei, mä en ole kiireinen. Eikä mulla ole lapsiakaan jotka veis aikaa.

Mä oon vaan laiska.

Ei, nyt mä kyllä kaunistelin asiaa.

Mä oon nainen ja mä en osaa laittaa ruokaa.

Voishan sitä tietysti opetella mutta jotenkin nää TV:n kokkiohjelmat asettaa riman niin korkeelle. Väännä siinä jauhelihakastiketta kun 10-vuotiaatkin valmistaa jotain paahdettua karitsaa.

Mä oon sinkku. Yllätysyllätys heti ton äskeisen perään.

Mikään ei voita sitä tunnelmaa kun uus kuuma uros istuu sohvalla olohuoneessa ja itse revit jonkun valmisruuan muovikalvoa irti.
Hermostunut kun oot niin sehän ei lähekään millään irti. Kuuluu vaan paljon rapinaa ja ähellystä.

Sitten istahdat sohvalle siihen viereen ja oot silleen "joo, tämmöstä mä syön. Hae sä oma saarioisten maksalaatikkos ja syödään tässä yhdessä."

Miehen päässä syttyy semmonen "tuossa on tulevien lasteni äiti"-lamppu.


Voishan sitä tietysti olla syömättä ettei totuus paljastuis. Tosin tästä kropasta näkyy kyllä että lämpimät ruuat ei jää väliin.

Ja siinä on se hyvä puoli että jossain vaiheessa sille miehelle kuitenkin tulee hirvee nälkä eikä se näin tasa-arvon aikana kehtaa pyytää naista ruokaa laittamaan.

Sitten se laittaa ruokaa ja kusipäähän se on jos se ei naiselle tarjoa.

Jos sekään ei laita ruokaa niin ainahan voi mennä ulos syömään. Kunhan muistaa laskua tilatessa antaa miehelle sellasen "jos joudun maksaa ei kyllä tuu pillua ensi yönä-katseen."

Johan siinä pitäis alkaa opettelee kokkaileen jos joutuu aina itse maksamaan parikymppiä annoksesta...

Kaupoissa ei kyllä koskaan nää pariskuntia siinä eineshyllyn edessä.

Jopa ne paskimmat naispuoliset ruuanlaittajat kaivaa mummon lihapullareseptit esiin jos sillä saa miehen pidettyä. Sitten ne esittää et ne laittaa ruokaa aina ja jopa nauttii siitä.

Tosin se vaihe kestää sen ekan vuoden ja sen jälkeen ne molemmat hakee heseltä hampurilaisia ja repii niitä valmiita jauhelihakiusauksia paketeista. Lähinnä eri aikaan, itekseen."


(tää on ihan keksitty, oikeesti ruuanlaitto on mun intohimo..)

Tää on mun bravuuri. Thanks Grace.

Mä oon siinä kohtaa elämänkaaressani että yksi mielen defensseistä on pakko heittää romukoppaan- nimittäin regressio, taantuminen.

Tavallaan se on ihan vitun pelottavaa. Pitkälti tähän asti sitä taisteli aikuisuutta vastaan jos hommat ei ihan menneet putkeen tai tuntuivat liian vaikeilta.

Silleen... "okei, mä sit vaan kattelen telkkuria itekseni ja soitan äidille angst angst-puheluita". Ei sillä etteikö äitikin soittelis mulle samantapasia puheluita.... *surullinen naurahdus*

25-vuotias joka edelleen tuskailee maailman pahuuden ja elämän oletettujen (ja niiden oikeidenkin) esteiden edessä on jollain tapaa surkuhupaisa. Siitäkin huolimatta, että monessa kohtaa se olisi täysin oikeutettua ja ymmärrettävää.

Toisaalta, ehkä se onkin jotain yhteiskunnan ja ympäristön asettamaa "ikärasismia"- "sä oot jo ton ikäinen, nyt sun pitäs olla semmonen ja tommonen ja elää noin ja näin.."

Mutta. Jotenkin väsyttää. Ja tiedostaa senkin että joskus äitiä ei enää ole- kenellepä siinä kohtaa enää puran tuntojani? Maksetulle terapeutille? Joka hänkin odottaisi multa aikuismaista pohdintaa, hillittyä ja hallittua käytöstä. Terapeutille ei voi kiukutella.

Monesti vanhemmat huomaamattaan kannustaakin siihen regressioon. Ihan siksi että haluavat tuntea olevansa vielä tarpeellisia- varsinkin, jos työelämä ei heitä enää kaipaa.

Onhan näitä muitakin mielen defenssejä vielä jäljellä. Niitä sitten tutkimaan ja löytämään ne omat. Emmehän me pysty todellisuutta kohtaamaan kuitenkaan.

Oon kärsinyt kohta 25 vuotta synnytyksen jälkeisestä masennuksesta.

Haluaisin ihan kysyä teiltä että onko MITÄÄN asiaa jota pidätte pyhänä?

Suhtautuminen seksiin- "siis ihan sama hei kenen kanssa ja milleen, jos se nyt vähän luuli et täs niinku seukataan ja pahotti mielensä niin vitun sama hei... mulla on mun tarpeet"

Suhtautuminen kuolemaan- "no siis vitun sama mitä mun ruumiille tapahtuu, johonki hyötykäyttöön tai johonki täysin turhaan.. tehkää vaikka vappunaamareita tai seksileluja jollekin yksinään runkkailevalle... I don't care!"

Suhtautuminen avioliittoon- "ihan turhaa paskaa, paper work ja kaikkee vanhanaikasta rituaalimaista yksiavioisuuden ihannointia.."

Suhtautuminen syrjäytyneisiin- "itteppä soppansa keittäneet, miksi mä vaivaisin päätäni hei... pitää muuten lakata kynnet."

Suhtautuminen uskontoon- "LMAO siis taas jotai jeesustelua sun muuta, mä en usko mihinkään paitsi ITSEENI".

Kaikkihan me täällä ollaan nuoria ja eletään ikuisesti...

Mutta jotenkin mua nyt vaan alkoi tänään kiinnostaa miten ihmisruumis mätänee.

Oon niin vitun pirteä ihminen...

Niin kummallista ajatella omaa kuolemaa; sitä että tässä mulla nyt on nää verevät, toimivat kädet joilla naputan ja joskus nää vaan mätänee ja tilalle jää luut... jotka sitten nekin aikanaan lahoaa.

Niin vitun oksettavaa, vastenmielistä, karmivaa.

Toisaalta, kukapa täällä haluais elää ikuisesti? En minä ainakaan.

Mutta tarvitseeko ihmisruumiin hävitä täältä niin oksettavalla tavalla... Haisevana, toukkien ja kärpästen valtaamana, mätänevänä lihana...

HYI. Olisin voinut googlata kuvia mutten ihan sitä halunnut sentään tehdä. Kuvaus riitti.

Miksi luonto tolla tavalla häpäisee ihmisruumiin? Lähdemme täältä kuin mitkäkin mätänevät siat. Ja silti olemme enemmän. Sielukkaampia, ajattelevampia.

Jos luonnolta kysyttäis- emme ehkä olekaan sen enempää. Toukkien ruokaa, nam nam.

Ennen aina ihmettelin ihmisiä jotka haluaa että ne tuhkataan kuoleman jälkeen. Toisaalta, ehkä se on juuri sitä ettei halua että omaa lihaa mussuttaa kaikenlaiset oksettavat hyönteiset. Ehkä ne kokee poltetuksi tulemisen arvokkaampana lähtönä. Siistimpänä. Yksinkertaisempana.

Ehkä jotenkin vähemmän "groteskina".

Mutta.... mitä vitun väliä toisaalta? Once you're gone you're gone. Miksi liitämme jotain tunnearvoa omaan kehoon sen jälkeen kun olemme kuolleet?

Emme ole enää sama. Vaikka sitä on jotenkin niin vaikea hahmottaa... kroppaa kuitenkin vaalitaan. Sen ihoa hoidetaan rasvailemalla. Siihen otetaan tatuointeja koristeeksi- tai symbolisoimaan jotain persoonallisuudenpiirrettä tai kuvaamaan muuten omaa sielunmaisemaa. Treenaamme sitä salilla.. Rakastelemme toista ihmistä kehollamme, synnytämme uutta elämää.... listaa voisi jatkaa ja jatkaa.

Kaikkea karua ja kaunista. Arvokasta. Meidän näköistä.

Mutta kuoleman jälkeen olemme kaikki aivan samaa. Toukkien peittämää mätänevää haisevaa lihaa.

Ehkäpä itsekin haluan aikanaan polttohautauksen...

Tuskinpa ne liekit pahemmin polttelee. :)