Emmekö kuitenkin tee asioita jotka tuntuvat hyviltä tai saavat meidät edes kohtuullisen ajan kuluttua voimaan paremmin? "Joo". Mutta entäpä jos masennus+ahdistus on niin voimakkaina mukana jokapäiväisessä elämässä, ettei mitkään juoksulenkit, jumpat, leffassa käymiset tms. tuo helpotusta oloon vaan ehkäpä jopa päinvastoin uuvuttaa ennestäänkin elämään väsynyttä ihmistä?
Ehkäpä ahdistus ja masennus jopa pahenee. Tulee suorituspaineita. Asioista tulee pakkopullaa. Huono omatunto iskee aina kun oli suunnitelmana tehdä jotain ja ei masennuksen takia jaksakaan. Ihmiset pettyy siinä sivussa. Huolestuvat kun sanotkin että "ei, tänään ahdistaa niin paljon että en lähde minnekään".
Mäkin oon puskenut itseäni liikkeelle jo monta vuotta. Tavannut ihmisiä. Ajatellut, että jos mä vaan lähden sinne salille ja luen vaikka jotain sivistävää, syön vitamiineja ja liikun ihmisten ilmoilla mä huomaan jossain vaiheessa olevani taas kunnossa. Että tulis sellanen olo että kaikki vaivannäköni johti lopulta onnellisuuteen ja vapauteen ahdistuksesta.
Enää en siihen usko. Olen tajunnut konkreettisesti ettei muutamat himassamakoilupäivät lisää masennusta tai ahdistusta- eikä myöskään se että "vaan lähtee ja tekee jotain" auta mua mitenkään. Kuitenkin kaipaan aina takaisin neljän seinän sisälle jo parin tunnin päästä. Miksi? Enpä tiedä. Uuvun ja ahdistaa. Tulee tunne että haluaa olla yksin.
Kaikesta tulee muutenkin mulle yhtä suorittamista. En pysty elämään hetkessä. En nauttimaan mistään.
Mikään ei ole mulle itseisarvo- suoritan koko elämääni. Mietin ikääni ja ajattelen että "pitäisi olla jo sitä tai tätä"- sitten tavoittelen niitä asioita ahdistukseni takia.
Kohta takaisin sänkyyn makoilemaan.
