IRC-Galleria

En tiedä ymmärtääkö "valtaväestö" miten hyvältä elämänsä yksinäisenä olleesta tuntuu ihan jo se että kutsutaan etunimellä. Että ylipäätään noteerataan että "tuo on ihminen, yksilö, persoona jolla on nimi".

Tai että muistetaan nimi vaikkei toinen olisikaan ikinä tavannut in real life ja olisi kulunut jo joitain kuukausia.

En osaa selittää sen tarkemmin mikä siinä on.

Se saa mut vaan tuntemaan itseni tärkeäksi. Tai ei tärkeäksi ehkä mutta olemassaolevaksi.

En ole nimimerkki, en profiili, en henkilötunnus.

Nimeen sisältyy myös jonkinlainen tunne identiteetistä.

Tai sitten se on vain ylipäätään nykypäivänä niin harvinaista sanoa toisen nimi. Olet "sä" tai "se".

Sen tiedän että rakastunut ihminen mielellään toistelee mielessään (ja ääneenkin) toisen nimeä.

Varmasti mukavaa olla sellaisen kohteena.

En pääsekään pääsykokeisiin kun ei rahaa matkoihin eikä mikään taho auta.

Isä antoi hyvin pienen summan kun uusi auto hankittava ja lattiaremontti ja blaa blaa. Monenlaista. Tekosyitä niinkuin aina kun ei halua auttaa ja on itsekäs. Puhetta riittää, tekoja ei.

Mitä sitä haittaa vaikka joutuisin myymään itseäni.

Tälleen sitä syrjäytyy.

Mä olen löytänyt helpotuksen mun romantiikannälkään unimaailmasta.

Melkein joka yö tunnen pakahduttavaa ihastumista, onnea, intohimoa, ja olo on aika helvetin turvallinen... Tunnen oloni rakastuneeksi ja onnekkaaksi.

Kaikkia sellasia tunteita joita en ole saanut kenenkään ihmisen kanssa kokea.

Sitten päivät menee kituutellessa. Onneksi aina saapuu yö.

Sellaisten unien jälkeen on niin mukava herätäkin.

Melkein miettii että tarvitseeko sitä mitään oikeeta. Tunnehan siinä on tärkein, tuli se sitten mitä kautta tahansa.

Tuleekohan kukaan koskaan ajatelleeksi että ylipainoinenkin voisi olla hyvinkin liikunnallinen ihminen, siitäkin huolimatta että se rasvaprosentti ei ole se 15%.

Jotenkin ärsyttää miten liikunnallinen kuvataan kaikkialla tälläisen näköiseksi (mm. fitness-lehdet ja -mainokset):



..No joo-o, kieltämättä näkee että salilla tulee käytyä mutta varmastikin on myös kurinalainen ruokavalio.

Entä jos treenaa täysin saman määrän mutta rakastaa myös syödä?

"Ei toi varmaan missään käy... näkee kun on löysää vatsan ympärillä..."

Silti muija saattaa olla sen 4-5 päivää viikosta salilla ja välillä käydä kaikki pumpit, spinningit, zumbat, kuntonyrkkeilyt sun muut läpi.

Se vaan rakastaa sitä pastaansa ja pullaansa.

Olenhan mä itsekin liikkunut aivan helvetisti. Rahaakin on tohon lystiin mennyt useampi tuhat euroa. Finnbody, Forever, Elixia, satunnaisesti muitakin saleja ja liikuntaryhmiä.. Kokeillut kaikki ryhmäliikuntamuodot mitä on keksitty. Joissakin käynyt pitempään, joissakin vähän harvemmin.

Taukoa ei ole ollut oikeastaan koskaan. Monta vitun vuotta.

Silti en näytä tuolta. Tiedän. Menen salille ja tuntuu että pidetään jonain aloittelijana ihan ulkonäköni vuoksi.

Miten todistaisin kenellekään liikunnallisuuteni?

Miksi samaistuisin fitness-naisiin kun en näytä juuri tuolta, hoikalta?

Ovatko he niitä "oikeanlaisia" ja minä se vääränlainen...

Kysymyksiä kysymyksiä.

Tavallinen liikunnallinen nainen voi näyttää vaikka tältä.

Minkähän takia pop-musiikkiakin yritetään nykyään myydä satanismilla ja räikeällä seksuaalisuudella?

Kuulostan joltain kukkahattutädiltä mut en mä vaan tajua tätä. Tai halua tajuta.

Mä muistan vielä hyvin 90-luvun ja mitään tällästä ei siihen aikaan ollut. No, ehkä Madonnalla oli jotain sen suuntaista. Siinäpä se. Britney Spearskin oli vielä "viaton", samoin Christina Aguilera.

Mitään ei enää hävetä. Mitään rajaa ei enää vedetä mihinkään. Ja nämä 90-luvun lopussa syntyneet pitää kaikkea tätä ihan normina- eihän ne muusta tiedäkään.

Se kaikki on jotenkin niin IN YOUR FACE että puistattaa- mä en pidä siitä tunteesta että muhun halutaan vaikuttaa. Jokaisesta naisesta halutaan tälläinen uskontoa vihaava S&M-huora joka myisi sielunsa tosta vaan.

Rihannakin, huoh. Jokainen video entistä karmeampi. Aloitti niin herttaisena nuorena naisena.



ja nyt...



Ja nää "tähdet" on kaikki samanlaisia... Nicki Minaj, Beyonce, Lady Gaga, Kesha...



Kesha nyt ei varsinaisesti ikinä ollut mikään pyhäkoulun oppilas mutta pahempaan suuntaan mennyt kuitenkin. Aikaisemmin lähinnä bilettäjä joka ei välitä kotiintuloajoista ja juo vähän liikaa...

Nyt avoimen satanistinen.




Ehkä ihmiset on jotenkin niin turtia ettei mikään vaikuta.

Mä en vaan ymmärrä mikä tossa vetoaa ihmisiin.

Katy Perrykin oli alunperin kristitty artisti nimeltä Katy Hudson.




Jeesuksen sijaan nyt lauletaankin avaruusolioista ja miten kiva olis harrastaa seksiä sellasen kanssa.

Jotenkin sitä on kateellinen niille ihmisille joiden identiteetti on vahvasti kytköksissä siihen kaupunkiin jossa asuu.

Niille ihmisille jotka eivät voisi kuvitellakaan asuvansa muualla.

Sellainen varmaankin tuo turvallisuuden tunteen- että vaikka elämä muuten potkisi päähän ainakin on siellä minne kuuluu. Siellä missä on koti.

En ole luonut minkäänlaisia verkostoja. Ei sukulaisia eikä ystäviä. Ei opiskelupaikkaa eikä töitä. Täällä mä vaan "olen".

Onko oleminen sitten jokin itseisarvo?

Tuntuu kuin olisin jonkun TV-sarjan taustahahmo. Se joka esittää istuvansa kahvilassa ja lukevansa lehteä päänäyttelijän viereisessä pöydässä. En ole mikään tärkeä. Kuulun vain katukuvaan.

Oma pienuus tulee niin vahvasti pintaan. Kun ei ole kotona on tavallaan aivan sama missä on. Voisin muuttaa taas jonnekin uuteen kaupunkiin ja hukkua samalla tavalla katukuvaan. En tiedä onko sellainenkaan järkevää.

Miten kaupungista tehdään koti? Olenko kykenemätön kotiutumaan minnekään sen jälkeen kun on alkuperäisestä paikasta lähtenyt?

Haluan muutosta ja en kestä muutosta. Vihaan tunnetta että on "jumissa" tietyssä paikassa. Lähden muualle mutten kotiudu.

Tästäkin kirjoitelmasta kettuunnutaan jos tämän joku sattuu lukemaan.
Oh well.

Mä oon pettynyt suomalaisten miesten jurouteen ja jäykkyyteen. Äärirehellisyyteen- maksoi mitä maksoi. Nainen ehkä kaipaisi kehuja, "lepertelyä", tunteen siitä että on
miehen exiin verrattuna jotain paljon spesiaalimpaa, edes joskus siis. Mutta ei.

Nainen joka sellaista vaatii on prinsessa, narsistinen, lapsellinenkin.

Takaisin vaan maan pinnalle ja suu suppuun. Jep.

Kuuntelisin mielummin vaikka liioiteltuja bullshit-valheita kuin olisin kuulematta ikinä mitään kaunista rehellisyyteen vedoten.

Vittuako se mua vaivaa jos en voi koskaan kuitenkaan saada tietää tarkoittiko mies juuri prikulleen sanasta sanaan kaikkea mitä sanoi.

Mutta kun... mutta kun.... se ei sovi suomalaisen miehen suuhun!

"Se on sitä amerikkalaista imelää feikkiyttä".


Sinne sitten.

Ollut aika järkyttävää (pientä liioittelua) huomata miten tän ikäisenä deittitarjontaan tulee kummallinen "aukko" mitä ei ennen ollut.

Tuntuu että 19-23-vuotiaat pojanklopit etsii itselleen sitä ekaa vakituista tyttöystävää ja toisaalta on taas näitä yli 35v eronneita miehiä "toisella kierroksella". Eli mihin nämä n. 24-34v.-miehet katoaa?

Nehän on vakituisessa parisuhteessa. Menee avoliittoon, kihloihin, naimisiin, hankkii lapsen tai pari...

Olen siis tällänen väliinputoaja. Joko ottaisin keski-ikäisen miehen ja ikäero jossain vaiheessa vituttaisi oikein kunnolla (ellei jo nyt) tai sitten nuoren kundin joka ei ymmärrä vielä elämästä yhtään mitään/ole valmis sitoutumaan/on paljon henkisesti epäkypsempi...

...tai muuten vain se ikäero näkyy, tavalla tai toisella. Enkä mä väitä etteikö nuorissakin miehissä voisi olla ikäistään kypsempiä- sellaisia, jotka on valmiita sitoutumaan ja kaverit+biletykset jääneet jo taakse (siis kavereita SAA olla, mutta ne ei saa olla "koko elämä").

Mä olen aina halunnut itseäni vanhemman miehen muutenkin. En tiedä onko kyse mun daddy issues:eista vai mistä. Varmaan montakin syytä.

Mutta niin... tässä mä nyt tunnen olevani liian nuori ja liian vanha. En tiedä mitä ajatella iästäni.

Huvittavaa miten tuntisin olevani "puuma" jo jollekin 21-vuotiaalle kundille.

Tamagotchit!