Oon tuntenu sut vajaan kuukauden ja jo nyt iken. En tajua enää ees et miks. Minkä ihmeen takia menin ylipäätänsä tutustumaan suhun?!? Joku viisas ihminen on kait sanonu, et näkemättä toista, kohtaamatta kasvotusten, ei voi oppii tuntemaan ihmistä koskaan kunnolla. Niin mäki ensin luulin. Ehkä se onki ainut onnellinen juttu täs sadus, joka ei vaan ollu vaaleenpunanen.
Pyörin netis, kunhan vaan olin. Ja jostain mun eteeni pomppas jätkä, joka oli rento ja ilonen, et sä. Vittu nyt ku mietin, ois vaan pitäny jättää asiat siihen. Mut mist mä muka oisin sen tajunnu? Sun touhuistas huomas et kaikki ei ollu hyvin. Sun kulissis oli liian heikot. Mä tajusin ne ja näin niiden taakse. Sen pysty vaistoomaan jutuistas et sä yritit vaan rakentaa itelles jotain mielikuvitusmaailmaa, todellisuus, mis sun on hyvä olla ja jonka taakse juosta piiloon.
Sä pyöritit tyttöjäki sormissas niinku hyrrää, joka ois luotu vaan pyörimään. Ja sul oli viel omaki tyttö. Tyttö, jota sanoit rakastavas yli kaiken. Mitä sul sit merkitsee rakkaus, josset oo sen arvonen? Osasit kyl asias. Puhuit mullekki kauniisti. Sait mut nauramaan ja tunee oloni hyväks. Sillon se oli viel helppoa. Mun ei pitäny muuta ku näytellä oma osani. Eikä välittää muist. Säkään et välittäny.
Aloit puhuu siitä, miten kaikki kaatuu. Mun teki mieli sanoo, et itepähän oot ongelmas aiheuttanu. Etsä tajunnu, et touhus, se et rakennat ympärilles muureja, se vaan rikkoo sua, ja toisia! Vedit ihmisii lähelles ja työnsit taas pois. Etkö sä nähny mikä vaikutus sil kaikel on?? Et kai sitte. Miten oisit voinukka. Revit vaan palasiks minkä pystyit. Tiedän, et oisit halunnu korjata kaiken, mut sun tahdonvoimas ei riittäny.
Ja yks ilta. Tää ilta muutti kaiken. Me nähtiin toisemme viikko sitten. Me pidettiin hauskaa, halailtiin, nuoleskeltii, ja oltiin sylikkäin. Koko sen 52 tuntia mä olin sus kii. Mä olin sun tyttös. Sä silitit, kosketit, kutitit ja pidit hyvänä. Sä olit mulle hyvä, niin vitun hyvä. Ja nyt. Nyt siit rennost persoonast on tullu mulle pakkomielle. Sä koukutit mut riippuvaiseks.Sä olit niin helppo, niin turvallinen.
Liian äkkiä se jätkä niiden suurien puheiden ja kisottelevien katseiden takaa tuli liian lähelle. Sanoit mulle asioita, mitkä heitti sut liian syvälle muhun. Sä näytit oven paikkaan, mihin halusin niin kovin päästä sisälle,mutta josta niin kovasti tahdoin päästä pois. Sä avauduit. Mä tiedän, et haluun oppii tuntemaan sut, sen mitä sä todella oot, mut en vittu näin! Tää tulee liian äkkiä! L O P E T A ! !
Sanot, et tahdot mennä, en voi ottaa sua tosissani. Et se ole sinä. Sä sanot sen uudestaan Sanot, et tahdot pois, kauas täält, ja lähetki heti ku löydät jostain sen rohkeuden. Vittu pelkuruutta se on! Heikko sä oot jos juokset niin pitkäl karkuun. Sä puhut viestein. Jokainen niist on yhtä kolkko, yhtä kylmä ja yhtä lopulline. Se kaikki saa mut tärisemään. Mä huudan, vaikka kukaan ei kuule. Tahtoisin huutaa sen kaiken pois. En tahtois olla se yks, se ainut, jolle aikees kerrot. Niin yksin. Sanoin jo, tää on liikaa pienen tytön harteille.
Mitä mä muka voisin sanoa tai tehdä? Mul on vaan puhelin. En uskalla soittaa sulle. En uskalla kohdata sua nyt. En kestä sitä, et kuulisin äänes, se tukehduttais mut, tiedän sen. Voi kun vaan voisin sammuttaa puhelimen ja unohtaa sut kokonaa. Pyydät multa liikaa. En ole se enkeli, joka jaksais kantaa sut yli tän helvetin pimeän yön. Hyvä kun ite jaksaisn kulkee. En mä voi jättää sua. Mä en vaan pysty!
Laitan viestin. Mä kirjoitan sekavast, on niin paljon, mitä tahon sanoo, etten saa päästäni irti mitään järkevää. Joka kerran ku vastaat, viestis itkee syitä, mitä kelaat, syitä, minkä takia sun ei kuuluis jäädä tänne. Mä anna kaikkeni, et saisin sut vakuutetuks yrittämään vielä. Mut mul on vaan puhelin ja tähdet mun sylissäni. Ne ei auta. Mun ajatukset on vaan siin hiljaisuudes, mikä mun ympärilläni on. Ootan jokasta viestiäs ajatellen mitä jos sitä ei tulekaan? Mitä jos?
Mä en voi edes kuvitella sitä tuskaa, mitä tunnet. Kuin yksin voikaan pieni ihminen olla, kun pettyy lopullisesti omaan elämäänsä. Kun kaikki unelmat murskataan, ja tietää, ettei uusia enää ole. Tiedän vaan, et se sattuu. Se sattuu paljon. Mä tunnen sut, sä et oo itsekäs. Et halua mennä vaan siitä, mis aita on matalin. Kerroit joskus, et haluut mennä, jottet satuttas enää ihmisii lähelläs. Etkö sä tosissaan tajua, ettet voi ikinä tehä mitään, mikä satuttas ketään enemmän ku se, et veisit ittes meilt pois ?!?
Mä tunnen, et oot ihan lopussa, mä tiedän, et jokanen sekunti tos kohtaa elämää sisältää enemmä taisteluu ku moni pystyis kestää. Jokainen sana, miä saan kännykkäni näytölt lukee, on voitto. Taas yks viesti. Oon niin helpottunu et itken. Mua pelottaa ihan vitusti. Tiän, et sielt tulee paskaa niskaan. Mun on pakko avata se taas kerran. "Se on loppu nyt, nyt mä meen. Kiitos et jaksoit auttaa ja olla tukena. älä muistele mitään pahaa, mitä oon sulle aiheuttanu, vaan pidä mut sydämessäs niiden muistojen kans, mitä meille jäi viikko sit. Anteeks <3333"
Koskaan ennen ei oo piste tuntunu näin lopulliselt. Mut vittu nyt se on sitä. Täs hetkes mä tajusin, etten pysty tähän. Mä en voi sanoo enää mitään mil nostaisin sut ylös. Mul tulee niin vitun tyhjä olo. Niin tyhjä. On ku en vois enää elää ilman sua. Ajatus siitä, et täst hetkest eteenpäin sua ei enää oo, tappaa mut. Jäisin yksin. En jäis. Tulisin perässä. Ihan varmana. Jos tahdonvoimal vois päästä paikast toiseen, täs hetkes mä olisin jo siel. Mitään muuta en oo ikinä näin paljoo toivonu. Pitäisin sust kiinni. Kaivautuisin suhun niin syvälle, et olisin sussa aina. Olisin olemas aina vaan sua varten, pitämäs sut elossa. Oon sen sulle velkaa. Tahon olla sen sulle velkaa.
Mä huudan taas "E I ! ! ! ! ! ! ! ! !" Sä et kuule mua. Edes mä ite en kuule. Puhelin. Mun on pakko tehä jotain. Sanoo jotakin. Voi ku voisinki oksentaa tän kaiken, oksentaa tän kaiken ulos musta."Älä jätä mua tänne yksin, mä rakastan sua". Viimeset kolme sanaa on se asia, mitä en ole kellekkään koskaan sanonu. Ne merkitsee mule liian paljon. Nyt sanoin sen. Ja se merkitsee mulle liian paljon. En sanonu sitä siks, et yrittäisin epätoivossani puhua hätäsiä, vaan oikeesti tarkotan sitä. Ku aattelen kuinka pelkään sut menettää, ymmärrän, et oot mul korvaamattoman tärkee. Rakas. Mä itken, koska kaikki riippuu nyt susta. Mä annan tän sun käsiis, en osaa enää paremmin. Sanoin sen, minkä koin mulle tärkeeks : "Mä rakastan sua".
"Mä jätän nää pillerit ottamat. Tyttö mä antasin kaikkeni, et sä nyt vaan saat rauhan täst. Koitan jaksaa viel viikon. Mut vaan sen takia, et sanoit rakastavas mua. Nyt mun kulta pieni, käy nukkumaan, niin mäki teen. Et usko kuin onnellinen oon et saan sanoo tän: Niin mäkin sua<3". Voi sanat, kaikki se toivo, mikä nois sanoissas on, saa mut puhkeemaan kukkaan. Puhut vaan viikosta, mut tiän et mulle se on ikuisuus. Se on usko, se on toivo, se on rakkaus, se on kaipaus. Kaipaan sua, enemmän ku aikasemmin. Kaipaan sua nyt, ku oon saanu susta otteen, nyt, ku sä oot mä oon sussa, ja vain sua varten. Oon onnellinen, kaiken tuskan ja pelon jälkeen, oon onnellinen. Jokainen sun henkäys on mulle uusi onni. Rakastan
Sul on ne muijjat, ketä pyörität ja ne muijjat, ketkä on sun ystäviäs. nyt mä tiän mitä on olla kumpaaki. tää siks, ettei jäis epäselväks, et oot mulle tärkee, ystävä.
