IRC-Galleria

Jos Rooma on todellakin Ilmestyskirjan Babylon ja sen pyhäköissä palvottu Madonna on itse taivaan kuningatar, jonka palvonta herätti Jumalan kiihkeän vihan juutalaisia kohtaan Jeremian aikana, on mitä tärkeintä, että näiden tosiasioiden todenperäisyys vahvistetaan, niin ettei mitään epäilystä niistä voi olla; sillä kun se kerran on todenperäiseksi vahvistettu, täytyy jokaisen, niin yksilön kuin kansakunnankin, joka pelkää Jumalan Sanaa kauhistua jo pelkkää ajatustakin sellaisesta järjestelmästä ja vähäisenkin tuen antamista sellaiselle. Tähän mennessä on jo jotakin sanottu Rooman ja Babylonian järjestelmien yhtäläisyyden todistamiseksi; mutta joka askeleella todistusaineisto tulee yhä musertavammaksi. Erityisen vakuuttavia todisteita syntyy verrattaessa näiden kahden juhlia toinen toisiinsa.
Roomalla on lukemattomia juhlia; mutta niistä voidaan valita viisi tärkeintä antamaan asiaan valaistusta -- ne ovat Joulupäivä, Marian ilmestyspäivä, Pääsiäinen, Johanneksen syntymäpäivä ja Neitsyt Marian taivaaseenastuminen. Jokaisen näistä juhlista voidaan todistaa olevan babylonialainen juhla. Ja käsitelkäämme ensimmäiseksi Kristuksen syntymän kunniaksi vietettävää juhlaa eli Joulua. Mistä syystä tuo juhla on yhdistetty joulukuun 25. päivään? Raamatussa ei ole sanaakaan Hänen syntymänsä tarkasta ajankohdasta tai siitä, mihin aikaan vuodesta Hän syntyi. Se mitä Raamattuun on kirjoitettu muistiin, antaa ymmärtää, että minä ikinä ajankohtana Hänen syntymänsä sitten tapahtuikin, se ei voinut olla joulukuun 25. päivä. Silloin kun enkeli ilmoitti Hänen syntymänsä Beetlehemin paimenille, he olivat syöttämässä laumojaan ulkosalla. On tietenkin totta, ettei Palestiinan ilmasto ole yhtä ankara kuin omassa maassamme; mutta sielläkin on joulukuusta helmikuuhun läpitunkevan kylmää yöllä, vaikka päivällä olisikin kuumaa eikä paimenten ollut tapana paimentaa laumojaan ulkosalla Juudeassa enää lokakuun lopun jälkeen.* GILL toteaa seuraavaa Commentaryssaan Luukkaan 2:8:sta: "Juutalaisilla on kahdenlaista karjaa...on talon karjaa, joka pidetään kaupungissa; erämaakarjaa pidetään laitumella. Siitä eräs kommentaattori (MAIMONIDES, teoksessaan Misn. Betza) toteaa: 'ne pidetään laitumella kylissä kaikkina kylminä ja kuumina päivinä eikä niitä viedä kaupunkiin ennen sateiden tuloa.' Ensimmäiset sateet saapuvat Marchesvan-kuussa, mikä vastaa meidän lokakuumme loppupuolta ja marraskuun alkua...Josta ilmenee, että Kristuksen on täytynyt syntyä ennen lokakuun puoltaväliä, koska ensimmäiset sateet eivät olleet vielä tulleet." KITTO toteaa 5. Mooseksenkirjan 11:14:stä (Illustrated Commentary), että "ensimmäiset sateet tulevat syksyllä", "ts. syyskuussa tai lokakuussa". Sen mukaan laumat siirrettäisiin laitumilta jo jonkinverran aikaisemmin kuin mitä olen edellä todennut; mutta ei ole epäilystäkään siitä, että se ei tapahdu myöhemmin kuin mitä olemme todenneet Maimonideksen todistuksen mukaan, jonka juutalaisten tapojen tuntemus on hyvin tunnettua.

Siksi onkin mitä epäuskottavinta, että Kristuksen syntymä olisi voinut tapahtua joulukuun lopulla. Tästä vallitsee kommentaattoreiden kesken mitä suurin yksimielisyys. Barnesin, Doddridgen, Lightfootin, Joseph Scaligerin ja Jenningsin teoksen "Jewish Antiquities" lisäksi, jotka ovat kaikki sitä mieltä, että joulukuun 25. päivä ei voi olla meidän Herramme syntymän oikea päivä, kuuluisa Joseph Mede lausuu hyvin ratkaisevan samansisältöisen mielipiteen. Hän toteaa seuraavaa pitkän ja huolellisen aihetta koskevan tutkielman lopuksi muiden argumenttien lisäksi: -- "Kristuksen syntymän aikaan jokaisen naisen ja lapsen oli mentävä verollepantaviksi siihen kaupunkiin, mihin he kuuluivat, jonne joillakin saattoi olla pitkä matka; mutta keskitalvi ei ollut sellaiseen sopiva ajankohta, varsinkaan naisille, jotka odottivat lasta ja/tai joilla oli mukanaan lapsia."Molempia näkökantoja* edustavat oppineimmat ja vilpittömimmät kirjoittajat myöntävät siis, ettei meidän Herramme syntymäpäivää voida määrittää** ja että kristillisessä seurakunnassa ei sellaisesta juhlasta kuin Joulu oltu kuultukaan ennen kuin 200-luvulla ja että 300-luvun lopulla sitä alettiin viettää yleisemmin.

*Arkkidiakoni WOOD Christian Annotatorissa, LORIMERIN Manula of Presbytery. Lorimer lainaa Sir Peter Kingiä, joka teoksessaan Enquiry into the Worship of the Primitive Church, jne. toteaa, ettei alkuseurakunta viettänyt mitään sellaista juhlapäivää ja lisää: "Vaikuttaa epätodennäköiseltä, että he olisivat viettäneet Kristuksen syntymän juhlaa, koska he olivat eri mieltä sekä Kristuksen syntymän kuukaudesta että päivästä". Kts. myös pastori J. RYLEn Luukkaan evankeliumia koskeva Commentary, jossa hän toteaa, että Kristuksen syntymän ajankohta on epäselvä, vaikka hän onkin eri mieltä siitä, ettei lampaita olisi voitu pitää ulkona laitumella joulukuussa vetoamalla Jaakobin Laabanille esittämään valitukseen "Päivällä vaivasi minua helle, yöllä vilu, ja uni pakeni silmistäni". Jaakobin valituksen pääkohta saitaa sukulaistaan kohtaan on se, että Laaban pakotti hänet tekemään sellaista, mitä kukaan muu ei olisi tehnyt ja jos hän puhuu kylmistä talviöistä (joka ei kuitenkaan ole ilmauksen tavallinen tulkinta), se todistaa päinvastaista kuin mitä Ryle sillä haluaa todistaa -- ts. että paimenten ei ollut tapana laiduntaa lampaita öisin kedolla talvella.
**GIESELER, CHRYSOSTOM (Monitum in Hom. de Natal. Christi), joka kirjoittaa Antiokiassa noin A.D. 380, toteaa: "Olemme saaneet tietää tästä päivästä vasta kymmenen vuotta sitten". Gieseler jatkaa: "Seuraavaksi merkittävä kuvaus siitä, miten helposti uusia tapoja aletaan pitää apostolien aloittamina". Chrysostom jatkaa: "Lännen asukkaille se oli tuttu jo muinaisuudesta, ja Traakiasta Cadiziin se tunnettiin varsin hyvin jo ennestään", ts. meidän Herramme syntymäpäivä, jota ei idässä, Antiokiassa tunnettu, vaikka se rajoittuu Pyhään Maahan, missä Hän syntyi, mutta tunnettiin varsin hyvin kaikkialla lännessä, Euroopassa aina Traakiasta Espanjaan!"
Miksi roomalaiskatolinen kirkko sitten päätti, että 25. joulukuuta on joulupäivä? Tästä syystä: jo kauan ennen 300-lukua ja kauan ennen koko kristillistä aikaa viettivät pakanat tiettynä ajankohtana vuodesta juhlaa Babylonian taivaan kuningattaren syntymän kunniaksi; ja voidaan hyvällä syyllä olettaa, että roomalaiskatolinen kirkko omaksui tuon nimenomaisen juhlan lepytelläkseen pakanoita ja lisätäkseen nimikristittyjen määrää ja ainoastaan nimitti sen Kristuksen syntymäjuhlaksi. Tämä kristittyjen tendenssi tulla pakanoita vastaan puolitiehen kehittyi jo hyvin varhain; ja havaitsemme Tertullianuksen valittavan noin vuonna 230 katkerasti Kristuksen opetuslasten epäjohdonmukaisuutta tässä suhteessa ja vertaavan sitä pakanoiden tarkkaan uskollisuuteen omassa taikauskoisuudessaan. "Me, jotka olemme vieraita sapattijuhlille, uusille kuille ja juhlapäiville, kun nyt olemme Jumalan hyväksymiä, vietämme nyt Saturnaliaa, tammikuun juhlia, Brumaliaa ja Matronaliaa; lahjoja annetaan ja vastaanotetaan, uudenvuoden lahjoja valmistetaan touhukkaasti ja urheilujuhlia ja tanssiaisia vietetään meluisasti; oi, miten paljon uskollisempia ovatkaan pakanat omalle uskonnolleen, mutta pitävät tarkasti huolta siitä, etteivät omaksu mitään tapoja kristityiltä." Rehdit ihmiset yrittivät pysäyttää tuota tulvaa, mutta kaikista heidän ponnisteluistaan huolimatta tuo eksytys jatkui, kunnes seurakunta vähäistä jäännöstä lukuunottamatta upotettiin tuohon pakanalliseen taikauskoon. Ei ole epäilystäkään siitä etteikö joulu ollut alunperin pakanajuhla. Ajankohta ja siihen liittyvät seremoniat, joita jouluna yhä noudatetaan, todistavat sen alkuperästä. Juuri tuohon "talvipäivän seisauksen aikaan" syntyi Egyptissä Isiksen poika -- Egyptissä kutsuttiin taivaan kuningatarta nimellä Isis. Itse 'joulu'-sanakin todistaa välittömästi, että juhlan alkuperä on pakanuudessa ja Babyloniassa. 'Yule' on kaldeankielen sana, joka tarkoittaa 'pienokaista' tai 'pikkulasta'*; ja koska pakanalliset anglosaksiset esi-isämme kutsuivat joulukuun 25. päivää nimellä "Yule-day" (joulupäivä) tai "lapsen päivä" ja sitä edeltävää iltaa nimellä "Äidin yö" jo kauan ennen kuin he olivat missään kosketuksissa kristinuskon kanssa, se riittänee todistamaan sen todellisen luonteen.

SEPPELEET

Seppeleet ovat jo varhaisista ajoista alkaen liittyneet pakanalliseen taikauskoon. Niitä pidettiin muinaisten kreikkalaisten ja roomalaisten mysteeriuskontoihin vihittäessä. Varsinkin ikivihreät seppeleet liittyivät Dionysoksen mysteereihin hedelmällisyyden symboleina ja symboloivat olemassaolon jatkuvuutta -- elämän ja jälleensyntymän kehää. Siitä syystä ovat seppeleet suosittuja hautajaisten kukkalaitteina vielä tänäkin päivänä.
Jotkut kristityt sanovat, että seppele esittää meidän Herramme päähän laitettua piikkikruunua Hänen ristiinnaulitsemisensä yhteydessä. On kuitenkin todennäköisempää, että Hänen kantamansa kruunu muistutti pikemminkin päähinettä, joka peitti koko Hänen päälakensa kuin seppelettä, joka peitti vain Hänen otsansa ja ohimonsa.
LAHJOJEN ANTAMINEN

Usein oletetaan, että lahjojen antamisen tapa jouluna tapahtuu ikäänkuin itämaan tietäjien Jeesukselle tuomien lahjojen vaikutuksesta. Mutta tuolla perinteellä on erilainen alkuperä.
Roomalaisten kesuudessa oli tapana antaa toinen toisilleen kunkin jumalien ruokia, helyjä, kynttilöitä tai patsaita keskitalven kalenterin aikana (eli roomalaisten kuukauden ensimmäisenä päivänä). Roomalaiskatolinen kirkko siirsi tämän juhlan joulukuun 25. päiväksi, jolloin se osui Saturnalia-juhlan aikaan.
Englannissa oli muinoin perinne "päästää joulu sisään". Tämä taikauskoinen tapa koski ensimmäistä joulupäivänä taloon tullutta henkilöä. Uskottiin, että kukaan ei saanut mennä ulos joulupäivänä ennenkuin "onnenlintu" (ensimmäinen taloon sisään tullut) oli päästetty sisään. Hänen piti tulla sisään etuovesta ja kulkea talon läpi ja poistua takaovesta. Matkalla talon läpi hänelle annettiin lahjoja, jotka takasivat sen, että hän toi talon väelle hyvää onnea. Jos tummatukkainen mies "toi joulun tupaan", sen uskottiin tuovan hyvää onnea. Punatukkaisia ihmisiä taas kartettiin, koska heidän uskottiin olevan pahan tuottajia. Hyvin huonoa onnea tiesi se, jos nainen "toi joulun tupaan".
Ei tietenkään ole mitään pahaa siinä, että haluaa antaa perheelleen ja ystävilleen lahjoja rakkaudesta ja aidosta arvostuksen tunteesta kaikkea sitä kohtaan, mitä he ovat merkinneet menneenä vuotena. Niinkuin kaikki materiaalinen ei ole sen paremmin pahaa kuin hyvääkään, eivät lahjatkaan ole sinänsä pahoja tai hyviä. Mutta olisi parempi, jos ne annettaisiin spontaanisti eikä sen takia, että on pakko antaa lahjoja ympäristön painostuksesta pakanallisen juhlan kunniaksi.

MITEN MEIDÄN PITÄISI SUHTAUTUA JOULUN VIETTOON?

Tarvittaisiin lukemattomia kirjoja, jotta kaikkien (enimmäkseen pakanallisten) jouluperinteiden alkuperä saataisiin kuvattua kokonaisuudessaan. Ne muutamat, jotka tässä on mainittu, on tarkoitettu antamaan tarvittavaa informaatiota kristityille, jotta he voivat sen perusteella tehdä intelligenttejä, tietoisia ratkaisuja Kristuksen kanssa vaeltaessaan. Toiveena on, että he voisivat välttää sellaisia perinteitä, jotka ovat ristiriidassa uskon kanssa.
Herra ei katso suopeasti niihin lapsiinsa, jotka harrastavat samoja traditioita kuin pakanat ja joilla on epäjumalia ja niihin liittyviä saastaisia esineitä (2. Kun. 17:7-15). Tämä ei tarkoita sitä, ettemme me saisi muistaa Jeesuksen syntymää. Kuten Paavali sanoi, päättäköön kukin omassa mielessään haluaako hän pitää yhtä päivää parempana kuin toista. Jos Kristuksen ruumiis saa kuitenkin jotain siunausta viettämällä meidän Herramme syntymäjuhlaa, olisi parempi, jos me erottautuisimme kaikesta pakanallisesta, mikä liittyy juhlapäivien veittoon, esimerkiksi jouluun.
Tiedän kyllä, että monet vastustavat ajatusta siitä, että ei olisi joulupukkia eikä mitään muitakaan pakanallisia joulun symboleita. Ja joissakin tapauksissa he ehkä pitävät parhaana pysyä tietämättöminä, niin ettei tarvitsisi tehdä ratkaisua sen perusteella, mitä on saanut tietää. Mutta Jumala haluaa, että me etsimme tietoa hengellisistä asioista. Miten muuten voisimme kasvaa hengellisesti? Hänen sanansa Hoosean 4:6:ssa kaikuvat historian käytäviä pitkin, kun tarkkailemme Hänen kansansa jatkuvasti toistuvaa rappion tilaa: "Minun kansani joutuu häviöön taitoa vailla".
Kaikesta siitä jumalattomasta menosta huolimatta, mitä tällaisina juhla-aikoina nähdään, ne saattavat myös olla erinomaisia tilaisuuksia Kristuksesta todistamiseen, ei ainoastaan sanoin, vaan tekojemme kautta ja sitä kautta, että ulotamme rakkautemme koskemaan muita.
Jotkut vastustavat tätä ajatusta sanomalla, että joulun tai pääsiäisen käyttö todistamiseen on jo sinänsä kompromissi. Mutta miksi antaisimme näiden juhlien säikyttää itseämme? Pitäiskö meidän lakkoilla näiden pyhien aikana ja kieltäytyä todistamasta huolimatta niiden tarjoamista mahdollisuuksista todistamiseen?
Voimme ottaa oppia apostoli Paavalista, joka puhutteli Areiopagilla kreikkalaisia filosofeja ja julisti, että heidän "tuntematon jumalansa", jolle he olivat pystyttäneet alttarin, oli se Jumala, joka oli luonut maailman ja kaikki, mitä siinä on". Hän ei tosiaankaan antanut ympäristön säikyttää itseään eikä hän myöskään mennyt pois kiukuissaan siitä, että häntä ympäröivät pakanalliset uskonnolliset symbolit.
Hän ei sättinyt kreikkalaisia heidän eksytyksestään, vaan osoitti heille totuuden rakkaudessa.
Meidän on myös muistettava, että Danielista tehtiin kaikkien Babylonian ennustajien päällikkö Nebukadnessarin aikana. Hän ei kuitenkaan kieltäytynyt olemasta tekemisissä heidän kanssaan; hän ei myöskään kieltänyt heitä harjoittamasta noita demonisia taitojaan. Sen sijaan hän toi esiin todistuksen tosi Jumalasta joka tilanteessa, jopa silloin, kun se merkitsi kuolemaa. Ja Jumala osoitti hänelle kunnioitusta hänen kannastaan huolimatta.
Meidän tulisi olla aina herkkiä tarttumaan muiden tarjoamiin tilaisuuksiin tuoda esiin evankeliumi nöyrästi olkoon sitten juhla-aika tai ei. Meidän tulisi osoittaa yhtä suurta nöyryyttä ja lempeyttä niitä uskonveljiä kohtaan, jotka tietämättömyydessään tekevät sellaista, mistä Jumala ei pidä auttaessamme heitä kasvamaan kaikkeen totuuteen.
Tiedotusvälineet toitottakoot alkoholin siivittämää tingeltangelversiotaan joulusta eivätkä maalliset tuttavamme välttämättä näe mitään epäsuhtaa siinä missään. Mutta meidän ei tarvitse vaieta pelosta sen takia, että pelkäämme saastuttavamme itsemme. Kristuksen ruumis pystyy selviämään kaiken sen pahuuden keskellä, mikä meitä suututtaa.
Jos meidät kutsutaan päivälliselle jonkun sellaisen luo, joka ei tiedä, mitä hän viettää, Raamattu sallii meille vapauden siihen niin kauan kun emme syyllisty syntiseen käytökseen tai käyttäydy niin huolettomasti, että aiheutamme heikon veljen lankeemuksen:


Mitä nyt epäjumalille uhratun lihan syömiseen tulee, niin tiedämme, ettei maailmassa ole yhtään epäjumalaa ja ettei ole muta Jumalaa kuin yksi.
Sillä vaikka olisikin niin sanottuja jumalia, olipa heitä sitten taivaassa tai maassa, ja niitä on paljon semmoisia jumalia ja herroja,
niin on meillä kuitenkin ainoastaan yksi Jumala, Isä, josta kaikki on ja johon me olemme luodut, ja yksi Herra, Jeesus Kristus, jonka kautta kaikki on, niin myös me hänen kauttansa.
Mutta ei ole kaikilla tätä tietoa, vaan tottumuksesta epäjumaliin muutamat vielä nytkin syövät uhrilihaa ikäänkuin epäjumalille uhrattuna, ja heidän omatuntonsa, joka on heikko, tahraantuu siitä.
Mutta ruoka ei lähennä meitä Jumalaan; jos olemme syömättä, emme siitä vahingoitu; jos syömme, emme siitä hyödy.
Katsokaa kuitenkin, ettei tämä vapautenne koidu heikoille loukkaukseksi.
Sillä jos joku näkee sinun, jolla on tieto, aterioivan epäjumalan huoneessa, eikö hänen omatuntonsa, kun hän on heikko, vahvistu epäjumalille uhratun syömiseen?
Sinun tietosi kautta turmeltuu silloin tuo heikko, sinun veljesi, jonka tähden Kristus on kuollut.
Mutta kun te näin teette syntiä veljiä vastaan ja haavoitatte heidän heikkoa omaatuntoaan, niin teette syntiä Kristusta vastaan.
Sentähden, jos ruoka on viettelykseksi veljelleni, en minä ikinä enää syö lihaa, etten olisi viettelykseksi veljelleni. 1. Kor. 8:4-13
Oikeassa asiayhteydessään luettuna huomaamme, että Paavali sanoo, ettei edes epäjumalille uhratun aterian syöminen ole synti, koska ruoka ei itsessään ole hyvää tai pahaa. Mutta hän varoittaa meitä myös siitä, ettemme voi tehdä niin sellaisen kristityn veljen läsnäollessa, jonka meidän tekomme saattaisivat tekemään kompromissin omantuntonsa kanssa. Synti ei olisi syömisessä, vaan meidän rakkaudettomuudessamme ja piittamattomuudessamme veljeä kohtaan.

JOHTOPÄÄTÖS

Monien aikamme perinteiden ongelmana on se, että niiden alkuperä on hämärtynyt ja uskomukset perustuvat järjen päätelmiin ja siihen, mitä muinaisista kulttuureista tiedetään.
Tässä maailmassa meitä ympäröi pahuus. Paha ei voi kuitenkaan koskettaa meitä, jos kuljemme Jumalan Hengen johdatuksessa. Se ei tarkoita sitä, että saamme vapaasti koetella Jumalaa ja harrastaa sellaista, minkä tiedämme tai edes luulemme olevan syntiä. Emme saisi myöskään taivutella toisia tekemään niin.
Sitä mukaa kuin kasvamme Jumalan armossa ja ymmärrämme, että meillä on auktoriteetti kaikessa elämäämme koskevassa edellyttäen, että olemme alistuneet Isän tahtoon, me elämme maailmassa varoen. Me tiedämme, että niinkuin Paavali asian niin hyvin ilmaisi, kaikki on meille luvallista, mutta kaikki ei ole hyväksi (1. Kor. 10:23). Ja kaiken sen pahan keskellä, missä elämme me voimme, ja meidän täytyykin osoittaa maailmalle Kristuksen syntymän todellinen merkitys eikä ainoastaan joulun aikaan, vaan läpi koko vuoden.

JOULUKUUSI

Ikivihreät kasvit, jotka säilyttävät vehreytensä talven läpi, ovat jo kauan olleet kuolemattomuuden ja hedelmällisyyden symboleja. Egyptiläiset uskoivat, että kuusi kasvoi heidän jumalansa Osiriksen haudasta, koska hän nousi ylös tuon kuusen kautta sen jälkeen, kun hänet oli murhattu.
On sanottu, että tapa kuusen tuomisesta sisälle kotiin ja sen koristeleminen olisivat Martti Lutherilta peräisin. Hänen oletetaan halunneen saada aikaan vaikutelman kotimaansa Saksan metsissä kasvavasta kuusesta, jonka oksien läpi kauniit tähdet tuikkivat tuomalla sisään kuusen kotiinsa ja koristelemalla sen kynttilöin, jotka kuvasivat tähtiä.
Puiden koristelun alkuperä on hukkunut muinaisuuden hämärään. Mutta lähes jokaisessa kulttuurissa, ainakin kristinuskoon kääntyneillä, on sellaisia perinteitä. Jo hyvin kauan on ollut tapana tuoda talvella ikivihreiden kasvien oksia kotiin tuomaan hyvää onnea ja toivoa hedelmällisestä uudesta vuodesta.
Monet kristityt lainaavat Jeremia 10:2-4:ää kuvauksena joulukuusen alkuperästä. Mutta raamatuntutkijat ovat yleensä sitä mieltä, että siinä viitataan Asera-karsikoihin, joita pystytettiin kanaanilaisen jumalattaren Aseran (aka, Ashtoreth, Astarte ja Anatha) kunniaksi. Jotkut raamatunselittäjät sanovat, että noissa jakeissa mainittu perinnäistapa oli peräisin kaldealaisilta, jotka kaiversivat puita astrologisten kuvioiden mukaan. Raamatussa ei puhuta mitään puiden kaivertamisesta minkään tietyn muotoisiksi, vaan siinä sanotaan ainoastaan, että se kaadettiin metsästä ja koristeltiin hopealla ja kullalla.
Nykyajan joulukuusen edeltäjä oli paratiisin hyvän- ja pahantiedon puu. Keskiajan kirkoissa joulukuun 24. päivää vietettiin Aatamin ja Eevan päivänä, jolloin esitettiin näytelmiä näiden meidän esivanhempiemme syntiinlankeemuksesta. Tarkoituksena oli esittää, että Jeesus, joka on "toinen Aatami", tuli pelastamaan sen, minkä ensimmäinen Aatami menetti. Paratiisin puu oli havupuu, josta riippui omenoita kielletyn hedelmän symbolina. Jos legenda Martti Lutherin kynttilöin koristellusta joulupuusta on totta, on mahdollista, että hän vain oli lisännyt jotain paratiisin puuhun, koska nimenomaan Saksassa tuo tapa oli yleisin.
Jotkut, jotka uskovat, että joulupuu oli peräisin kaldealaisilta ja että tähti, joka on nykyään joukuusen latvassa ei ole muisto tähdestä, jota itämaan tietäjät seurasivat, vaan viittaa pikemminkin niihin tähtiin, joiden puoleen muinaiset kaldealaiset kääntyivät saadakseen ohjeita elämäänsä.

SANTA CLAUS ELI JOULUPUKKI

Nimityksen Santa Claus uskotaan olevan väännös hollanninkielisestä nimityksestä "Sant Nikolaas" (Sant-Ni-Klaus) [eli pyhä Nikolaas]. (Roomalaiskatolisen kirkon pyhimykseksi julistama) pyhä Nikolaus määrättiin Myran piispaksi hurskaan maineensa nojalla. Kerrotaan, että hän avusti köyhiä ja antoi lahjansa aina nimettömänä. Muistoksi hänen anteliaisuudestaan äidit piilottivat lahjoja ja kertoivat lapsilleen, että pyhä Nikolaus oli jättänyt lahjat heille.
Roomalaiskatolinen kirkko kunnioittaa pyhää Nikolausta lasten suojeluspyhimyksenä, koska häntä pidettiin hurskaana ja hänen kerrottiin tehneen ihmeitä, joiden päähenkilönä oli yleensä lapsi ja koska hänen uskottiin antaneen lapsettomille pariskunnille hedelmällisyyden.
Pyhää Nikolausta koskevat legendat muistuttavat monessa suhteessa muinaisesta egyptiläisestä Bes-jumalasta kerrottuja taruja. Bes kuvattiin tukevaksi, tonttumaiseksi olennoksi, joka oli pienten lasten suojelija. Sen sanottiin asuvan Pohjoisnavalla ja ahertavan koko vuoden valmistaen kilteille lapsille leluja. Santa Claus ja häneen liitetyt perinteet ovat kehittyneet tästä muinaisesta pakanallisesta uskomuksesta.
Besiä vastaava roomalaisten jumala oli Saturnus, vanha mies, joka asui Pohjoisnavalla ja toi lapsIlle ikivihreän puun oksan ja uudenvuodenlahjan.
Nykyään lapset odottavat Santa Clausin nimellä tunnetulta Besiltä tai Saturnukselta kaikenlaista hyvää joulun aikaan. Monien mielissä on joulupukki eli Santa Claus tärkeämpi kuin Jeesus. Jos kysyisit sattumanvaraisesti monilta lapsilta, kuka on joulunajan tärkein henkilö, vastaus olisi muutamaa poikkeusta lukuunottamatta joulupukki.
Tälle pakanajumalalle on annettu jopa nimitys "Kristuslapsi", kun siitä käytetään nimeä "Kriss Kringle" (väännös saksankielisestä nimityksestä "Christ Kindl"). Tämä on eräs saatanan kaikkein ovelimmista jumalanpilkan muodoista.
Eräs kaikkein useimmin esitettyjä joulupukkia puolustavia kommentteja on, että joulupukki "on vain leikkiä", joka on tarkoitettu lapsille. Kuitenkin, jos lapsi pystyy ymmärtämään joulupukin, hän pystyy kyllä ymmärtämään Jeesuksenkin.
Kun lapset varttuvat ja saavat tietää, että joulupukki onkin "vain leikkiä", eivätkö he helposti ajattele, että Jeesuskin on vain satua? Tämä on suurin vaara siinä, kun uskotellaan lapsille satuja ja tarinoita, jotka ovatkin oikeastaan kulttuuriin kuuluvaa taikauskoa. Jollei lapsella ole elävää uskoa, joka pitää hänet lähellä Jumalaa Jeesuksen kautta, hän on taipuvainen pitämään uskoa Jumalaan samanlaisena kuin uskoa joulupukkiin. Kasvaessaan isommaksi hän saattaa hylätä molemmat.

MISTELINOKSA

Mistelinoksan alla suutelemisen perinne on alkuisin muinaisilta druideilta. Mistelillä uskottiin olevan tiettyjä maagisia ominaisuuksia, koska se oli pyhä kasvi ja hedelmällisyyden symboli.
On epäselvää, miksi suuteleminen yhdistetään mistelinoksaan. Mutta koska misteli oli hedelmällisyyden symboli, on järkeenkäypää, että kun se yhdistettiin suutelemiseen, se viittasi pikemminkin seksuaaliseen kuin platoniseen suudelmaan. Perinteen sanotaan olevan peräisin kelttiläisten juhannusaaton remujuhlista, jolloin misteleitä poimittiin. Tuon juhlan aikana miehet suutelivat toisiaan homoseksuaalisuutensa ilmauksena. Tapa laajeni myöhemmin koskemaan sekä miehiä että naisia.
Joidenkin historiantutkijoiden mielestä mistelinoksan alla suuteleminen on jäänne roomalaisten saturnalia-juhliin liittyvästä temppeliprostituutiosta ja seksuaalisista orgioista.
Nykyään antaa mistelinoksa ihmisille tekosyyn ilmaista kiintymystä jotain toista kohtaan. Ilman sitä he eivät ehkä rohkenisi ilmaista sellaisia tunteita hylätyksi tulemisen pelossaan. He saavat tietää tällä tavoin nopeasti, ovatko tunteet molemminpuoliset.

JOULUHALKO

Sanalla joulu ei ole mitään tekemistä Kristuksen kanssa, vaan se on kelttiläinen uskonnollinen juhla, joka liittyy talvipäivän seisaukseen. Sitä mukaa kuin kristinusko levisi pohjois-Eurooppaan, kelttiläisten ja germaanien juhla Julmond sekoittui Kristuksen syntymän juhlintaan. Sanan Jul uskotaan liittyvän germaanien sanaan Iul tai Giul, joka tarkoittaa "pyörivää pyörää", joka vuorostaan on pyörivän auringon symboli. Toisen teorian mukaan sana Jul tulee sanasta Geola, joka tarkoittaa 'juhlaa' ja tarkoitti toisinaan koko joulukuuta.
Joulujuhlan aikaan käytettiin koristeluna ikivihreitä puita ja oksia, koska ne symboloivat keväällä henkiin heräävää elämää.
Kaikissa muinaisissa kulttuureissa tuli oli pyhä ja olennainen osa joulunviettoa ja välttämätön talven pimeyden karkottamisessa. Jouluhalko oli pyhä halko, jonka palava tuli lupasi hyvää onnea ja pitkää elämää. Sen tulta pidettiin yllä seuraavan joulun jouluhalon sytyttämiseen. Joka vuosi oli perheen käytävä hakemassa se eikä sitä saanut ostaa, muuten siihen liittyvät taiat eivät toteutuneet.

SATURNAALIT

Joulukuun 25. päivä oli Rooman saturnaalien viettopäivä, jota juhlittiin roomalaisen Saturnus-jumalan kunniaksi. Päivä osuu yleensä talvipäivän seisauksen aikaan — eli siihen päivään, jonka jälkeen päivät alkavat pidentyä ja ihmistä siunataan luonnon uudestisyntymisellä. Muinaisille pakanakulttuureille tämä oli jumalten syntymäpäivä, joka antoi ihmiskunnalle toivon kaikesta siitä elämästä, jota maa tuottaa kevään ja kesän kuukausina.
Vanhassa roomalaisessa kalenterissa 25. joulukuuta oli merkitty Voittamattoman Auringon syntymäpäiväksi eli Dies Natalis Invicti Solis -nimiseksi. Kun roomalaiskatolinen kirkko alkoi käyttää valtaansa Rooman sotilasvallan tuella, sen taktiikkana oli käyttää sitä taitavasti taivuttelemalla pakanalliset roomalaiset roomalaiskatolisen kirkon edustamaan kristinuskon lajiin muuttamalla pakanalliset juhlat "kristillisiksi" juhliksi. Niinpä tietyt pakanajumalien kunniaksi vietetyt juhlat muutettiin ainoan tosi Jumalan ja Hänen Kristuksensa, Jeesuksen kunniaksi vietetyiksi juhliksi. Aikaa myöten monet pakanajumalat nimettiin uudelleen kirkon edesmenneiksi pyhimyksiksi ja pakanajuhlista tehtiin "pyhäpäiviä", joita oli vietettävä heidän kunniakseen.
Erityisen pyhiä olivat auringon kunniaksi vietetyt juhlat, ei ainoastaan roomalaisille, vaan myös niille kulttuureille, jotka olivat sitä edeltäneet. Muinaiset kaldealaiset ja egyptiläiset viettivät juhlia ja noudattivat lakeja, joiden tarkoituksena oli juhlia auringon syntymäpäivää.
Lähes 1400 vuotta ennen Jeesuksen syntymää Akenaten-niminen faarao-mystikko teki auringosta symbolin, jossa jokainen sen säteistä päättyi ihmiskäteen. Hän kutsui sitä nimellä Aton — maailman valo. Akenaten julisti, että Aton antoi valonsa kaikille kansoille, kaikille roduille ja kaikenlaisille olennoille. Aton ei tuominnut, vaan antoi yksinkertaisesti iankaikkisen valon ja elämän. Tämän päivän uskonnolliset humanistit esittävät samanlaisen kuvan persoonattomasta Jumalasta.
Muinaiset pakanat samaistivat luonnon ja Jumalan ja palvoivat enemmän luotua kuin Luojaa (Room. 1:25). Tämäkin on aikamme uskonnollisten filosofien synti, kun he samaistavat ihmisen Jumalaan tai uskovat, että Jumala on kaikissa.
Koska Jumalan totuus oli ihmisen tiedossa alusta asti, pakanallisessa opetuksessa ja kristillisessä opetuksessa on samankaltaisia piirteitä. Mutta Raamattu, joka määrittelee oikean uskon Jumalaan on Jumalan totuutta; kaikki muut uskonnolliset filosofiat — jopa "kristityiksi" kutsutut — ovat Jumalan totuuden väärennöstä.

KRISTUKSEN MESSU (Christ's Mass)

Englanninkielen joulua tarkoittava sana 'Christmas' on tiivistelmä sanoista 'Christ's Mass', joka on erityinen roomalaiskatolinen messu, jota vietetään Jeesuksen syntymän kunniaksi. Joulu on roomalaiskatolisille velvoittava pyhäpäivä, jolloin messuun osallistuminen on pakollista ja siihen osallistumatta jättäminen on "kuolemansynti" — eli niin vakava synti, että siihen syyllistyvä tuomitaan iankaikkiseen helvettiin, jos hän kuolee tunnustamatta tuota syntiään papille tai ole ainakin aikeissa tunnustaa sitä. Tällaiset velvoittavat pyhäpäivät täyttävät sellaisen legalismin tunnusmerkit, josta Paavali puhuu Gal. 4:9-11:ssä.
Katolisessa messussahan Jeesus on yhtä aikaa pappi ja uhri. Hänen pappeuttaan edustaa katolinen pappi, joka uhraa Hänet jokaisessa messussa. Katolinen kirkko opettaa, että Jumala antaa papille voiman muuttaa leivän ja viinin kirjaimellisesti Jeesuksen vereksi ja ruumiiksi, ja että niitä on palvottava samalla hartaudella kuin Jumalaa palvotaan:
Kenenkään mielessä ei saisi olla epäilystäkään siitä, etteikö uskollisten tulisi osoittaa tälle kaikkein pyhimmälle sakramentille (ehtoollishostialle) sitä samaa palvontaa, joka kuuluu tosi Jumalalle ninkuin on aina ollut tapana katolisessa kirkossa. Eikä sitä pidä palvoa yhtään vähempää, koska Kristus itse antoi määräyksen sen syömisestä." (Vatikaani II: 'The Conciliar and Post Conciliar Documents [Northport, NY: Costello Printing Co., 1975], EM ef, joka vahvistaa Trenton kirkolliskokouksen 13. istunnon: Decree on the Eucharist, luku 5; Denz. 878, 1648.)
Monet, vaikkakaan eivät useimmat roomalaiskatoliset Yhdysvalloissa ja muiss nk. protestanttisissa maissa eivät ajattele tällä tavalla eukaristiasta; he eivät myöskään välttämättä usko kaikkeen siihen, mitä roomalaiskatolinen kirkko pitää olennaisena oikeaoppiselle roomalaiskatolisen kirkon jäsenelle. Tällaista epäjumalanpalvelusta harjoitetaan ensisijaisesti niissä maissa, joissa roomalaiskatolisuus on vallassa oleva uskonto.
Vuosisatojen saatossa ja koska protestantit ovat hylänneet tällaisen messu-uhrin, sana 'Christmas' on saanut aiva toisenlaisen merkityksen suurimmassa osassa maailmaa. Sitä ei enää liitetä roomalaiskatoliseen messuun paitsi katolisilla, vaan sitä pidetään nimenomaan sinä päivänä, jolloin useimmat itseään kristityiksi kutsuvat viettävät Jeesuksen syntymäjuhlaa.
Päinvastoin kuin pääsiäinen, joka on saanut [englanninkielisen nimensä] Astarten (tai Ishtarin tai minkä tahansa pakanallisen "Taivaan Kunigattaren" nimen) mukaan, joulu on saanut [englanninkielisen] nimensä Kristuksen mukaan. Siitä huolimatta sen juuret ovat roomalaiskatolisessa eksytyksessä, joka on olemassa edelleen meidän keskuudessamme.

Ei taida olla paljonkaan epävarmuutta siitä, että se päivä, jota monet kristityt viettävät Jeesuksen syntymäpäivänä ei itse asiassa olekaan Hänen syntymäpäivänsä. Kukaan ei tiedä Hänen syntymänsä tarkkaa päivämäärää, mutta kaikkein todennäköisimmin se tapahtui lämpimämpänä vuodenaikana, koska Raamatussa kerrotaan paimenten kainneen laumojaan silloin ulkosalla (Luuk. 2:8).
Mikä lisää vielä sen todennäköisyyttä, että Herran syntymä ei tapahtunut talvella, on se, että Joosefin ja Marian oli matkustettava Nasaretista Beetlehemiin osallistuakseen keisari Augustuksen väestönlaskentaan. Etäisyys oli noin sadan kilometrin matka linnuntietä -- melko pitkä matka siihen aikaan.
Historiankirjoittajat ovat epävarmoja Luukaksen 2:1-2:ssa mainitsemasta väestönlaskennasta. Mutta tuntuu epätodennäköiseltä, että keisari Augustus olisi määrännyt väestönlaskentaa koko valtakunnassaan talvella, jolloin matkustaminen oli monin paikoin mahdotonta ja myös Israelissa. Siihen aikaan olisi matkustaminen kävellen tai eläimen selässä ollut mahdotonta talvella useimmissa osissa Rooman maailmanvaltaa. Eivät edes armeijat pystyneet marssimaan sotaan, saati sitten että tavallinen kansalainen olisi tehnyt matkaa valtateillä.
Tästä huolimatta on tosiasia, että joulukuun 24. päivää on perinteisesti vietetty Kristuksen syntymän muistoksi. Tämä johtuu roomalaiskatolisesta perinteestä, jonka suurin osa protestanttisista kirkoista ja seurakunnista on omaksunut.
Joulunaikaan sisältyy itse asiassa lukuisia juhlapäiviä, jotka ovat roomalaiskatolisia pyhäpäiviä: Pyhäinmiestenpäivä (2. marraskuuta), Pyhän Martin päivä (11. marraskuuta), Pyhän Nikolauksen päivä (6. joulukuuta), joulupäivä (25. joulukuuta), Tapaninpäivä eli Pyhän Stefanuksen päivä (26.joulukuuta), Uuden vuoden päivä (1. tammikuuta) ja Loppiainen — itämaan tietäjien muistoksi, joka tunnetaan myös vanhana joulupäivänä (6. tammikuuta).
On ilmeisesti hyvä syy siihen, ettei Herra ole katsonut tarpeelliseksi paljastaa syntymänsä ajankohtaa Raamatussa. Ihmisen uskonnollisuudella on taipumusta kiinnittää enemmän huomiota tietyille päiville verrattuina muihin päiviin. Näin tehdessään ihmiset uskovat, että he miellyttävät Jumalaa, vaikka he todellisuudessa tuputtavatkin omia ajatuksiaan siitä, mikä on vanhurskasta. Tämän takia Paavalia murehduttikin galatalaisten tapa viettää tiettyjä juhlapäiviä:

Nyt sitävastoin, kun olette tulleet tuntemaan Jumalan ja, mikä enemmän on, kun Jumala tuntee teidät, kuinka te jälleen käännytte noiden heikkojen ja köyhien alkeisvoimien puoleen, joiden orjiksi taas uudestaan tahdotte tulla? Te otatte vaarin päivistä ja kuukausista ja juhla-ajoista ja vuosista. Minä pelkään teidän tähtenne, että olen ehkä turhaan teistä vaivaa nähnyt.
Gal. 4:9-11
Kuitenkaan tiettyjen päivien vietto ei ollut se asia, joka huolestutti Paavalia, vaan noihin viettotapoihin liittyvä legalismi. Tämä käy selvästi ilmi hänen epistolastaan roomalaisille, jossa hän antoi yksilön omalletunnolle vapauden asettaa toinen päivä toisen edelle:
Toinen pitää yhden päivän toista parempana, toinen pitää kaikki päivät yhtä hyvinä; kukin olkoon omassa mielessään täysin varma.
Joka valikoi päiviä, se valikoi Herran tähden; ja joka syö, se syö Herran tähden, sillä hän kiittää Jumalaa; ja joka ei syö, se on Herran tähden syömättä ja kiittää Jumalaa.
Sillä ei kukaan meistä elä itsellensä, eikä kukaan kuole itsellensä.
Jos me elämme, niin elämme Herralle, ja jos kuolemme, niin kuolemme Herralle. Sentähden, elimmepä tai kuolimme, niin me olemme Herran omat.
Niinpä tiettyjen päivien vietto ei sinänsä ole jumalatonta, vaan se, että sellaista vaaditaan ikäänkuin uskonnollisena velvollisuutena. Ja vain mahdollisesti pääsiäistä lukuunottamatta minkään juhla-ajan viettoon ei liitetä niin legalistisia vaatimuksia kuin joulun viettoon. Tämä ei koske ainoastaan roomalaiskatolisia, vaan yhtä hyvin ortodokseja ja jopa protestantteja.
Kysymys onkin siitä, onko ollenkaan sopivaa viettää Herran syntymäjuhlaa ja jos on, miten tuota päivää tai juhla-aikaa olisi vietettävä. Meidän on aluksi tehtävä selväksi itsellemme, että vielä tärkeämpää kuin itse ajankohdan valitseminen on meidän sydämemme asenne. Kristittyinä meidän olisi pyhitettävä jokainen päivä Herralle. Ja sen rakkauden ja hyväntahdon hengen, jonka pitäisi vallita jouluna, pitäisi vallita sydämissämme kaikkina aikoina.
Eikä meidän pitäisi tosiaankaan jäädä Jeesuksen lapsuuteen paitsi ihmetelläksemme sitä Jumalan armoa, että Hän salli Sanansa asettua alttiiksi syntisen maailman vaaroille. Epäilemättä moni ajatteleekin Jeesusta mieluummin harmittomana pikkuvauvana kuin sinä Kuninkaana, joka jonain päivänä palaa takaisin maan päälle tuomitsemaan sen vanhurskaasti ja hallitsemaan sitä rautaisella valtikalla. Tuntuu epäkunnioittavalta viipyä liiallisessa määrin seimen lapsen avuttomuudessa Häntä vihaavan maailman armoilla.
Se tunnelma, joka joulun aikaan vallitsee, todistaa siitä, miten kaukana se on Kristuksesta. Media on pullollaan mainoksia ja ohjelmia, jotka tekevät joulusta hedonistisen juhlan. Juomingit, Jeesusvauvat ja jumalanpilkka täyttävät median ja tekevät pilkkaa siitä pyhyydestä, jonka Jeesus antaa niille, jotka rakastavat Häntä. Jeesus mainitaan sittenkin niin harvoin, että on selvää, ettei Hänellä ole loppujen lopuksi kuitenkaan paljonkaan tekemistä tuon juhlan kanssa. Ja miksi 25. joulukuuta on valittu Hänen syntymäpäivänsä viettämiseen, on erityisen merkittävää, kun ottaa huomioon kaiken sen remuamisen ja juopottelun, joka siihen liittyy.

Huomautus
[Takaisin] Oannes ja Souro
Syy, miksi uskotaan, että Oannes, jonka sanottiin olleen ensimmäinen niistä taruolennoista, jotka tulivat vedestä ja opastivat babylonialaisia ja joka esitettiin vuohensarvilla varustettuna kalana, on seuraava: Ensiksikin nimi Oannes, kuten muualla on osoitettu, on vain kreikankielinen muoto He-anneshista eli "Ihmisestä", joka on synonyymi ensimmäisen esi-isämme Aatamin nimelle. Nythän Aatamin voidaan osoittaa olleen alkuperäinen Pan, jota kutsuttiin myös Inuusiksi, joka on vain toinen ääntämismuoto Anoshista ilman artikkelia, joka meidän 1.Mooseksenkirjan 5:7 käännöksessämme on käännetty Enokseksi. Kuten yleisesti tunnustetaan, tämä nimi on yleisnimitys ihmisestä syntiinlankeemuksen jälkeen, kun hän oli heikko ja kuoli. Nimessä Enos oleva o on vau, joka äännetään joskus o ja joskus u ja toisinaan v tai w. Enos nimi voidaan siis lausua 'Enus' tai 'Enws' -- sama äänne kuin muinaisen Rooman Panin nimessä Inuus. Itse nimi Pan merkitsee 'Hän, joka poikkesi sivuun'. Samoin kuin hepreankielen 'rehtiä' tarkoittava sana merkitsee samaa kuin 'kävellä tietä suoraan eteenpäin', samoin kaikki poikkeaminen velvollisuuden suoralta tieltä oli Syntiä; Syntiä tarkoittava sana 'Hata' merkitse yleisessä merkityksessään 'mennä sivuun suoralta tieltä'. On tunnettua, että Pan oli Satyyrien päämies -- ts. "ensimmäinen kätketyistä", sillä Satyyri ja Satur, "kätketty" ovat ilmeisesti sama sana; ja Aatami oli ensimmäinen ihmiskunnasta, joka piiloutui. Panin kerrotaan rakastaneen nymfiä, jonka nimi oli Pitho tai toisessa muodossa Pitys (SMITH, "Pan"); ja mitä muutakaan on nimi Pitho tai Pitys kuin viekoittelevan naisen nimi, joka oli itse ensin viekoiteltu ja toimi sitten itse aviomiehensä viekoittelijana ja sai hänet ottamaan askeleen, jonka seurausten takia hän sai nimen Pan, 'sivuun poikennut mies'. Pitho eli Pitys tulee ilmeisesti sanasta Peth tai Pet, 'vietellä', josta verbistä myös kuuluisa Python-käärme on saanut nimensä. Tätä johtopäätöstä Panin ja Pithon henkilöydestä vahvistavat suuresti Faunuksen vaimolle annetut arvonimet. Faunus on Smithin mukaan "vain toinen nimitys Panista".*
*Kaldeankielessä sama kirjain, joka äännetään P, äännetään myös Ph, ts. F, siksi Pan on sama kuin Faun.
Faunuksen vaimoahan kutsuttiin nimillä Oma, Fauna ja Fatua, jotka tarkoittavat yksinkertaisesti "Sivuun kääntynyttä, petettyä äitiä". Tätä petettyä äitiä kutsutaan myös vaihdellen aviomiehensä "sisareksi, vaimoksi tai tyttäreksi"; ja miten tämä käykään yksiin Eevan ja Aatamin välisen suhteen kanssa, sitä ei lukijalle tarvinne selittää.
Panin arvonimihän oli Capricornus (Kauris) tai "vuohensarvinen" (DYMOCK, "Pan") ja tuon arvonimen alkuperä täytyy jäljittää siihen, mitä tapahtui, kun meidän ensimmäisestä esi-isästämme tuli Satyyrien päämies -- "ensimmäinen kätketyistä". Hän pakeni piiloutuakseen; ja Berkha, "pakolainen" merkitsee myös "vuohipukkia". Siitä tulee epiteetti Capricornus eli "vuohensarvinen", jota Panista käytettiin. Mutta koska astrologisena merkkinä Capricornus esitetään yleensä "vuohi-kalana", jos Capricornus symboloi Pania tai Aatamia tai Oannesta, se osoittaa, että sen onkin täytynyt olla Aatami sen jälkeen kun hän sielunvaelluksen kautta oli selvinnyt vedenpaisumuksen vesistä: Panin symboli vuohi symboloi Aatamia, ihmissuvun ensimmäistä esi-isää yhdistettynä ihmissuvun toisen esi-isän Nooan symboliin kalaan; joiden molempien uusi inkarnaatio oli Nimrod, yhtä aikaa Kronos, "jumalten isä" ja Souro, "siemen". Babylonian epäjumalien joukosta löydämme KITTOn Illustr. Commentaryn esittämänä kuvan nimenomaan tästä Capricornuksesta tai vuohenpäällä varustetusta kalasta; ja Berosus ketoo meille, että kuuluisia Panin kuvia, joiden muunnelma Capricornus on, oli muinaisessa Babyloniassa. Tähän aiheeseen voitaisiin lisätä hyvinkin paljon aineistoa; mutta se jääköön lukijan tehtäväksi, ellei yllä esitetty riitä tekemään selkoa eläinradan merkillisen hahmon, "vuohenpäisen kalan" alkuperästä.

Lopulta alkoivat paavilaisetkin hävetä sitä, että sellaista järjettömyyttä juhlittiin uskonnon nimissä; ja vuonna 1789 lopetettiin "Pyhän Denisin virka". Tarkastelepa kuitenkin asioiden kulkua. Maailma on jo jonkin aikaa ollut palaamassa takaisin pimeään keskiaikaan. Roomalaiskatolinen lyhyt messu- ja rukouskirja breviaario, josta Ranskassa oli luovuttu, on kuuden viime vuoden aikana jälleen otettu käyttöön Ranskan kirkossa paavin määräyksestä kaikkine valheellisine legendoineen ja edelläkerrottu niiden muassa; Pyhän Denisin katedraali on rakennettu jälleen uudestaan ja vanhat palvontamenot otetaan käyttöön kaikessa alkukantaisuudessaan. Miten saattoivatkaan ihmiset keksiä jotain niin kaameaa tarua? Sen alkuperää ei tarvitse kaukaa hakea. Roomalaiskatolinen kirkko esitti kanonisoidut pyhimyksensä, joiden sanottiin kärsineen marttyyrikuoleman mestauksen muodossa, päättöminä kuvina tai patsaina, jotka pitivät kädessään irti hakattua päätään. Eusebius Salverte sanoo: "Olen nähnyt sen Normandiassa sijaitsevassa Pyhän Clairen kirkossa ja Sveitsissä sijaitsevassa Arlesin kirkossa kuvan thebalaisesta legioonasta, jossa kaikki sotilaat pitävät käsissään omaa päätään. Pyhä Valerius on kuvattu tällä tavoin katedraalin portilla Limogesissä ja muissakin monumenteissa. Zürichin kantonin suuressa sinetissä on esitetty samalla tavoin Pyhä Felix, Pyhä Regula ja Pyhä Exsuperantius. Siinä on varmastikin niiden hurskaiden tarujen alkuperä, joita näistä marttyyreistä, kuten esim. Pyhästä Denisistä ja monista muista hänen lisäkseen kerrotaan." Tämä oli sen tarun lähin alkuperä, jossa kuollut pyhimys nousee ylös ja marssii pois päätään käsillään kantaen. Mutta nyt käykin ilmi, että juuri tällainen kuvaus on lainattu pakanuudesta ja vielä sellaisella tavalla, että sen avulla voidaan samaistaa Pariisin paavillinen Pyhä Denis ja pakanallinen Dionysios, ei ainoastaan roomalainen, vaan babylonialainen Dionysios. Dionysios eli Bacchus, joka on yksi hänen muunnoksistaan, esitettiin [astrologiassa] Kauriina, "vuohensarvilla varustettuna kalana"; ja on syytä olettaa, että juuri tässä muodossa häntä kutsuttiin nimellä Oannes. Tässä muodossa "Souro"-nimisenä, joka tarkoittaa todistettavasti "siementä", hänen kerrotaan Intiassa tehneen monia ihmeellisiä tekoja. (Kts. alla olevaa huomautusta Oanneksesta ja Sourosta) Persialaisessa astrologiassa häntä ei esitetty ainoastaan mystisesti kauriina, vaan myös ihmisen hahmoisena; ja silloin nimenomaan samalla tavoin kuin Pyhä Denis esitetään roomalaiskatolisessa kirkossa. Muinaisen kirjoittajan sanat hänen kuvatessaan tätä persialaisessa astrologiassa esiintyvää hahmoa, kuuluvat: "Kauris, kolmas Decan. Hahmon puolikas ilman päätä, koska hän kantaa päätään käsissään". Nimrodin pää on hakattu irti; ja tuon tapauksen muistoksi, jota tapausta hänen palvojansa niin säälien vaalivat, hänen kuvansa esitettiin astrologiassa sillä tavoin. Joissakin tarun versioissa tuon irrotetun pään kerrottiin tehneen yhtä ihmeellisiä tekoja kuin Pyhän Denisin elottoman ruumiinkin kerrotaan tehneen. Bryant on todistanut tässä Orfeuksen tarusta, että se on vain hieman väritetty muunnos Osiriksen tarusta.*

BRYANT. Itse nimi Orfeus on vain synonyymi nimelle Bel, joka on Babylonian suuri jumala. Tuo nimi annettiin alunperin Kuusille, ja siitä tuli perinnöllinen nimi hänen jumalan asemaan korotetuille jälkeläisilleen. Bel tarkoittaa 'sekoittaa' ja myös 'hämmentää' ja hepreaksi 'Orv', josta tulee kaldeankielellä Orph, joka myös tarkoittaa 'sekoittaa'. Mutta 'Orv' tai 'Orph' merkitsee lisäksi "pajupuuta'; ja siksi huomaamme Orfeuksen symbolin kreikkalaisten keskuudessa olleen täysin mystisen järjestelmän mukaisesti pajupuu. Niinpä Pausanias viitattuaan erääseen kuvaan Actaeonista toteaa: "Jos katsot uudestaan kuvan alaosaa, näet Orfeuksen istumassa Patrocluksen jälkeen kukkulalla vasemmassa kädessään harppu ja oikeassa kädessään pajupuun lehtiä; ja taas hiukan myöhemmin hän sanoo: "Hänet esitetään nojaamassa tämän puun runkoon." Pajupuun lehdet Orfeuksen oikeassa kädessä ja pajun runko, johon hän nojaa osoittavat riittävän hyvin hänen nimensä merkityksen.
Samoin kuin Osiris hakattiin kappaleiksi Egyptissä, samoin Orfeus revittiin palasiksi Traakiassa. Kun nyt jälkimmäisen silvotut jäsenet oli heitetty kentälle, hänen päänsä kellui Hebrus-joessa, mikä todisti sen omistajan ihmeitätekevistä ominaisuuksista. Virgilius kertoo:

Ja kun hänen päänsä nyt oli revitty pois hänen uljailta harteiltaan,
Se vetten huuhtomana Hebrus-joella nyt ajelehti,
Ja silloin hän ääni väristen morsiotaan rukoili
ja viimeisinä sanoinaan huudahti: 'Eurydike;
'Eurydike' kaikuivat kalliot ja joen penkereet takaisin."


Tässä esiintyy vaihtelua, mutta kaiken vaihtelevuuden keskellä on ilmiselvä yhteys. Molemmissa tapauksissa elottomasta ruumiista irrotettu pää saa kuvassa päähuomion; molemmissa tapauksissa ihme liittyy jokeen. Kun nyt "Pyhän Bacchus-marttyyrin" ja "Pyhän Dionysioksen ja Eleutherin" juhlien ajankohta osuvat niin silmiinpistävän samaan ajankohtaan kuin pakanallisen viinin jumalan juhla, kutsuttakoon häntä sitten Bacchukseksi tai Dionysiokseksi tai Eleutherukseksi ja kun nykyajan Dinonysios ja muinainen Dionysios esitetään niin samalla tavalla, ne ovat ilmeisesti sama jumala ja kun ne molemmissa taruissa ovat niin silmiinpistävän samankaltaiset, kuka voikaan olla epävarma noiden Rooman kirkon juhlien todellisesta luonteesta? Ne eivät ole kristillisiä. Ne ovat pakanallisia; niiden alkuperä on yksiselitteisesti Babylonia.

*Edesmennyt lordi J.Scott sanoo minulle osoitetussa kirjeessään: "Olen nähnht vanhempien pakottavan lapsensa kulkemaan Baalin tulien läpi".
Jos nyt Tammus oli, kuten olemme nähneet, sama kuin Zarathustra, muinaisten "tulenpalvojien" jumala ja jos hänen juhlansa Babyloniassa kävi niin tarkasti yksiin Johannes Kastajan kunniaksi vietetyn juhlan kanssa ei ole ihme, että tuota juhlaa vietetään vielä tänäänkin liekehtivin "Baalin kokoin" ja että se on niin tarkalleen samanlainen rituaali kuin se, jonka Jehova muinoin tuomitsi kansassaan, joka "laittoi lapsensa kulkemaan tulen läpi Molokin palvonnassa"? Mutta kuinka kukaan, joka mitenkään tuntee evankeliumia, voi kutsua sellaista juhlaa kristilliseksi? Paavin papit, vaikka eivät itse avoimesti opettaisikaan, sallivat kuitenkin harhaanjohdettujen jäsentensä uskoa, yhtä vahvasti kuin muinaiset tulenpalvojat uskoivat, että konkreettinen tuli voi puhdistaa pois syyllisyyden ja synnin tahrat. Miten se iskostaakaan heidän tietämättömien vasalliensa mieliin erään kaikkein hirvittävimmistä, mutta heidän järjestelmälleen tuottoisan tarun, jota tutkiskelemme myöhemmässä vaiheessa.
Ainoastaan vihkiytyneet voivat tietää, että nimi Oannes on pakanamessiaan nimi; ja aluksi olikin oltava varovaisia siinä, miten pakanuus tuotiin kirkkoon. Mutta sitä mukaa kuin aikaa kului ja evankeliumi hämärtyi ja pimeys voimistui, sellaista varovaisuutta ei enää tarvittu. Niinpä huomaammekin, että pimeänä keskiaikana pakanamessiasta ei ole tuotu kirkkoon ainoastaan salassa. Hänet on kanonisoitu avoimesti ja julkisesti tunnetuilla klassisilla nimillään Bacchus ja Dionysios ja asetettu "uskollisten" palvottavaksi. Todellakin Rooma, joka väittää olevansa varsinainen Kristuksen morsian, ainoa kirkko, missä pelastus voidaan saada, on niin häpeilemättömän julkea, että se on antanut Jumalan Pojan suurelle vastustajalle HÄNEN OMALLA NIMELLÄÄN paikan kalenterissaan. Lukijan ei tarvitse muuta kuin ottaa esille roomalaiskatolinen kalenteri, niin hän huomaa, että tämä on kirjaimellisesti totta; hän havaitsee, että 7.10. vietetään "Marttyyrin, Pyhän Bacchuksen" juhlapäivää. Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö Bacchus ollutkin "marttyyri"; hän kuoli väkivaltaisen kuoleman; hän menetti henkensä uskonnon takia; mutta uskonto, jonka vuoksi hän kuoli, oli tulenpalvojien uskonto; sillä hänet tapettiin, kuten Maimonideksesta näemme, siitä, että hän palvoi taivaallisia olentoja. Tämän taivaallisten joukkojen ja tulen palvonnan suojeluspyhimyksen (sillä nämä kaski kulkevat aina käsi kädessä) on Rooma kanonisoinut; sillä se, että tämä "marttyyri Pyhä Bacchus" on sama kuin pakanoiden Bacchus, joka on juoppouden ja irstailun jumala, käy ilmi juhlan ajankohdasta; sillä 7. lokakuuta seuraa pian sadonkorjuun jälkeen. Sadonkorjuun päättyessä syksyllä muinaisen Rooman pakanat viettivät nk. Bacchuksen "maalaisjuhlaa"; ja suunnilleen samaan aikaan vietetään paavillista "pyhän Bacchus-marttyyrin" juhlaa.
Samoin kuin tuo kaldealainen jumala on hyväksytty Rooman kalenteriin nimellä Bacchus, samoin hänet on kanonisoitu myös hänen toisella nimellään Dionysios. Pakanoilla oli tapana palvoa samaa jumalaa eri nimillä; ja sen mukaisesti he eivät tyytyneet pelkästään Bacchuksen juhlaan, vaan roomalaiset epäilemättä kreikkalaisia miellyttääkseen viettivät hänen kunniakseen maalaisjuhlaa kahta päivää myöhemmin nimellä,joka parhaiten tunnettiin Roomassa eli "Dionysus Eleutheruksen" kunniaksi, jolla nimellä häntä myös palvottiin Kreikassa. Tuota "maalais"juhlaa kutsuttiin lyhyesti Dionysiaksi; tai sen tarkoituksen täydellisemmin ilmaisten nimellä "Festum Dionysi Eleutherei rusticum" -- ts. "Dionysus Eleuthruksen maalaisjuhla". (BEGGin Handbook of Popery) Paavinkirkko on äärimmäisessä pyhimys- ja pyhimystenpalvontainnossaan itse asiassa halkaissut Dionysus Eleuthereuksen kahtia ja tehnyt yhden pakanallisen jumalan kaksoisnimestä kaksi eri pyhimystä; ja tehnyt vielä sen lisäksi viattomasta epiteetistä "Rusticum", jossa ei edes pakanoiden keskuudessa ollut mitään viitettäkään jumaluuteen, vielä kolmannen; ja niinpä ollaankin siinä tilanteessa, että luemme 9.lokakuuta kohdalla paavillisesta kalenterista: "Pyhän Dionysiuksen,* ja hänen kumppaneidensa Pyhän Eleutherin ja Pyhän Rusticin juhla".

*Vaikka Dionysus oli oikea jumalan klassinen nimi, kuitenkin myöhäisklassisuudessa eli myöhäislatinassa hänen nimensä on Dionysius niinkuin tuolla roomalaiskatolisella pyhimykselläkin [ja suomeksi Dionysios].
Tämä Dionysioshan, jonka paavinkirkko on varustanut kahdella kumppanillakin, on kuuluisa Pariisin suojeluspyhimys Pyhä Denys; ja tuon paavinkirkon pyhimyksen historian ja vastaavan pakanajumalan vertailu antavatkin lisävalaistusta aiheellemme. Pyhä Denis, joka legendan mukaan mestattiin ja heitettiin jälkeen Seineen, jonkin aikaa ajelhdittuaan otti päänsä käteensä katsojien hämmästykseksi ja marssi se kädessään hautauspaikalle. Tämän hämmästyttävän ihmeen muistoksi laadittiin virsi, jota uskollisesti laulettiin Pyhän Denysin katedraalissa Pariisissa. Virteen sisältyi seuraava säkeistö:


"Ruumis heti nousi;
Se kantoi pois mestatun pään,
Enkeljoukko sen tietä johti."
(SALVERTE, Des Sciences Occultes)

"Heittäytyen mukaan kiihkeään menoon soittajat heittivät soittimensa ilmaan ja vääntelivät jäseniään mitä eriskummallisimpiin asentoihin, kunnes he lopulta kaatuivat voimattomina maahan. En ole koskaan kuullut kauheampaa huutoa kuin huuto, joka kohosi ilmoille tuossa laaksossa. Oli keskiyö. Tuijotin ihmetyksessä sitä erikoislaatuista näkyä, jonka ympärilläni näin. Näin varmaankin vietettiin muinaisuudessa Corybantesin mystisiä rituaaleja niille pyhitetyissä luolissa." Layard ei mainitse, mihin aikaan vuodesta tuota juhlaa vietettiin; mutta hänen sananvalinnastaan käy selvästi ilmi, että hän piti juhlaa Bacchuksen ts. Babylonian Messiaan kunniaksi vietettynä, jonka traaginen kuolema ja sitä seuraava elämän ja kirkkauden paluu muodostivat muinaisen pakanuuden kulmakiven. Juhlaa sanottiin vietettävän sekä sheikki Shemsin eli Auringon ja sheikki Adin eli "Iankaikkisen Prinssin" kunniaksi, jonka hautakammion ympärillä tuo juhla tapahtui aivan samoin kuin vietettiin Egyptin lamppujuhlaa auringonjumala Osiriksen kunniaksi tuon jumalan hautakammion ympäristössä Saisissa.
Lukija ei tosiaankaan voi olla kiinnittämättä huomiota siihen, että tässä yetzidijuhlassa miehet, naiset ja lapset "PUHDISTETTIIN" siten, että he joutuivat kosketuksiin "pyhän tulen" kanssa. Suuren kaldealaisen jumalan Zarathustran rituaaleissa oli tulella sama asema. Hänen palvontajärjestelmässään oli vakiintunut periaate, että "se, joka lähestyisi tulta, saisi jumaluudelta valon" (TAYLORin Jamblichus) ja että "jumalallisen tulen kautta kaikki siittämisen aiheuttamat tahrat puhdistettaisiin pois" (PROCLUS, Timaeo). Sen takia "lapset kuljetettiin tulen läpi Molokin palvonnassa" (engl. "children were made to pass through the fire to Moloch") (Jer.32:35), niin että he pudistuivat perisynnistä ja tämän pudistuksen takia moni avuton lapsi joutui tuon verenhimoisen jumalan uhriksi. Samoin tätä tulen läpi kulkemisen kautta tapahtuvaa pudistautumista harjoitettiin muinaisten pakanallisten roomalaisten keskuudessa; Ovidius toteaa käytäntöä puolustaakseen: "sillä tuli puhdistaa sekä paimenen että lauman". Hindujen keskuudessa on ikimuistoisista ajoista alkaen palvottu tulta sen puhdistavan vaikutuksen takia. Niinpä Colebrook esittää pyhien kirjojen mukaisen palvojan puhuttelevan tulta: "Tervehditty ollos [oi tuli!], joka tempaat itsellesi uhrit, joka loistat, joka säkenöit, polttakoon hyväenteinen liekkisi vihollisemme; ollos sinä PUHDISTAJA suosiollinen meille". On niitä, jotka pitävät yllä "jatkuvaa tulta" ja palvovat sitä päivittäin ja "päättäessään jumalten sakramentit" rukoilevat sitä joka päivä: "Tuli, sinä sovitat jumalia vastaan tehdyn synnin; olkoon tämä uhri tehokas. Sinä sovitat ihmistä vastaan tehdyn synnin; sinä sovitat kuolleiden henkiä (manes) vastaan tehdyn synnin; sinä sovitat minun omaa sieluani vastaan tehdyn synnin; sinä sovitat toistuvat synnit; sinä sovitat jokaisen synnin, jonka olen tehnyt joko tahallisesti tai tahattomasti; olkoon tämä uhri tehokas". Myös druidien keskuudessa juhlittiin tulta puhdistajana. Niinpä eräässä druidien laulussa lauletaan: "He juhlivat pyhien ylistystä puhdistavan tulen äärellä, joka kohosi korkealle" (DAVIESin Druids, "Auringon laulu"), Se, että druidien aikana odotettiin saatavan siunauksen kokkojen sytyttämisestä ja laittamalla niin nuoret kuin vanhatkin, niin ihmiset kuin karjankin kulkemaan tulen läpi, oli yksinkertaisesti seurausta siitä, että uskottiin tämän tulen läpi kulkemisen saavan aikaan puhdistuksen synneistä niin ihmisille kuin kaikelle heidän kanssaan tekemisissä olevalle. On selvää, että Irlannin roomalaiskatolisilla on tämä sama usko tulen "puhdistavaan voimaan, koska he ovat niin innokkaita kulkemaan itse ja laittamaan lapsensakin kulkemaan Johannes Kastajan tulien läpi.* Toland todistaa, että nuo kokot sytytetään "puhdistusuhreiksi"; ja jokainen, joka on asiaa huolellisesti tutkinut tulee varmasti samaan johtopäätökseen.

Kiinassa, jossa lohikäärmeveneen juhlaa vietetään tavalla, joka tuo elävästi mieleen Adoniksen valittajaiset niille, jotka ovat sellaiseen osallistuneet, juhla alkaa keskikesällä. Samaan aikaan vuodesta vietettiin Perussa inkojen valtakaudella Raymin juhlaa , joka oli perulaisten mahtavin juhla, jossa joka vuosi sytytettiin uudelleen pyhä tuli auringosta kiillotetusta metallista valmistetun koveran peilin avulla. Heillä oli tapana juhannuksen aikaan aluksi "paastota kolmen päivän ajan, jolloin heidän asumuksissan ei ollut lupa sytyttää tulta" suremisen merkkinä, sitten suru muuttui iloksi, kun Inka ja hänen hovinsa yhdessä kaikkien Cuzcon asukkaiden kanssa kokoontui aamun sarastaessa suurelle aukiolle tervehtimään aurinkoa. Prescott kertoo, että "he seurasivat innokkaina jumaluuden tuloa ja niin pian kuin hänen ensimmäiset keltaiset säteensä osuivat pääkaupungin torneihin ja korkeimpiin rakennuksiin, puhkesivat yhteenkokoontuneiden asukkaiden ilonhuudot ilmoille voitonlaulujen ja barbaaristen soitinten villien sävelten säestäminä, jotka kuuluivat yhä äänekkäämpinä sitä mukaa kuin hänen kirkkaana loistava kiertonsa kohosi itäisen vuorijonon yläpuolelle ja loisti täydeltä terältään palvojiinsa". Voisiko tämä surun ja ilon vuorottelu juuri samana ajankohtana, jolloin babylonialaiset surivat Tammusia ja iloitsivat hänestä, olla sattumaa? On helppoa ymmärtää, miten sellainen sureminen ja iloitseminen liittyy auringon palvontaan, koska Tammus oli inkarnoitunut auringonjumala. Egyptissä, jonka lamppujen sytyttämisjuhlassa monet ovat jo olleet näkemässä juhannusta vastaavan juhlan, se liittyi tunnetusti Osiriksen suremiseen ja hänestä iloitsemiseen. Herodotus kertoo, että "Saisissa näytetään sen hautamonumenttia, jota ei mielestäni ole sopivaa mainita tässä yhteydessä". Tämä on se tapa, jolla tuo historioitsija säännöllisesti puhuu Osiriksesta, jonka mysteereihin hänet oli vihitty, kuvatessaan mitä tahansa hänen palvontaansa liittyviä rituaaleja. "Se sijaitsee Minervan temppelin takana olevassa aitauksessa ja lähellä temppelin seinää ja se on temppelin pituinen. He kokoontuvat myös Saisiin tiettynä yönä uhraamaan, jolloin jokainen sytyttää ulkosalla lamppuja talonsa ympärille. Lamput ovat pieniä suolalla ja öljyllä täytettyjä kuppeja, joissa kelluu koko yön palava sydän. Tätä juhlaa kustutaan palavien lamppujen juhlaksi. Ne egyptiläiset, jotka eivät pääse tähän juhlaan uhraavat kuitenkin ja sytyttävät lamput kotonaan, niin että ei ainoastaan Saisissa, vaan kautta koko Egyptin vietetään samanlaista valojen juhlaa. He liittävät tuona yönä vietettävään juhlaan pyhän tarkoituksen ja kunnioittavat sitä juhliessaan". Wilkinson yhdistää tämän juhlan lainatessaan tätä Herodotuksen kohtaa nimenomaan Osiriksen valittajaisiin ja vakuuttaa, että "pidettiin seurauksiltaan mitä tärkeimpänä kunnioittaa tuota jumalaa suorittamalla tämä rituaali kunnolla".
Yetzidien eli nykyajan Kaldean paholaisenpalvojien keskuudessa vietettiin samaa juhlaa samana päivänä luultavasti lähes siinä määrin samoin rituaalein kuin olosuhteet sallivat kuin tuhansia vuosia aikaisemmin, kun Tammusin palvonta oli samalla seudulla kukoistuksessaan. Herra Layard kuvaa tällaista juhlaa, jossa hän on itse ollut läsnä: "Kun iltahämärä oli mennyt, karkeasta ruskeasta kankaasta valmistettuihin ihonmyötäisiin pukuihin pukeutuneet fakiirit eli alemman tason papit päässään mustat turbaanit tulivat hautakammiosta kantaen kukin toisessa kädessään soihtua ja toisessa kädessä öljyastiaa ja nippua puuvillaisia lampunsydämiä. He täyttivät ja laittoivat käyttökuntoon lamput, jotka oli sijoitettu seinäsyvennyksiin piha-aukiota ympäröiville ja laaksoa reunustavien rakennusten seinille ja jopa yksittäisten kivien päälle ja onttoihin puunrunkoihin. Vuoren mustille seinämille ja metsän pimentoihin ilmestyi lukemattomia loistavia tähtiä. Kun papit kulkivat ihmisjoukon läpi suorittaakseen tehtäväänsä, ihmiset kuljettivat oikean kätensä liekin läpi; ja hierottuaan oikeaa kulmakarvaansa sillä kohtaa kädestä, joka oli puhdistettu pyhällä tulella, he veivät sen huulilleen palvonnan merkkinä. Jotkut, joilla oli lapsi käsivarsillaan, voitelivat hänet samalla tavoin, kun taas toiset ojensivat käsiään, jotta vähemmän onnekkaat, jotka eivät yltäneet liekkiin, voivat koskettaa heidän kättään...Yön tullessa koolla olevat -- heitä täytyi olla lähes viisi tuhatta -- sytyttivät soihtuja, joita he kantoivat mukanaan vaeltaessaan metsän läpi. Vaikutus oli maaginen: eri ryhmät voi hämärästi erottaa pimeydestä -- miehet rientämässä edestakaisin -- naiset lapsineen istumassa talojen katoilla -- ja ihmisjoukot kokoontuneina kaupustelijoiden ympärille, jotka esittelivät kaupattavia tavaroitaan piha-aukiolla. Tuhannet valot heijastuivat lammikoihin ja puroihin, hehkuivat puiden lehvistöä vasten ja tanssivat kaukaisuuteen. Kun katselin tätä erikoislaatuista näkymää, ihmisäänien sorina hiljeni yhtäkkiä ja laaksoon laskeutui jännitys, juhlallisuus ja melankolia. Se muistutti jotain majesteettista laulua, jota olin kuunnellut vuosia aikaisemmin erään kaukaisen maan katedraalissa. Koskaan aikaisemmin en ollut kuullut idässä niin pateettista ja niin ihanaa musiikkia. Ihmisten äänet sekoittuivat harmonisesti monien huilujen pehmeisiin ääniin. Rytmillisin välein laulu katkesi symbaalien ja tamburiinien äänekkääseen helinään; ja ne, jotka olivat hautamuistomerkin lähistöllä, yhtyivät lauluun...Tamburiinit, joihin lyötiin yhtäaikaa ainoastaan katkaisivat pappien laulun. Vähitellen ne tulivat väliin yhä useammin. Vähitellen toistuva laulu muuttui eloisaksi sävelmäksi, jonka tempo nopeutui ja hävisi lopulta äänten sekamelskaan. Tamburiineja lyötiin erityisen energisesti -- huiluista virtasi nopeaan tahtiin säveliä -- äänet kohosivat korkeisiin äänialoihin -- ulkopuolella olevat miehet yhtyivät huutoon mukaan -- kun taas naiset saivat vuorenseinämät kaikumaan kimeillä tahlehleillaan.