"Besides, the Sol Invictus had been adopted by the Christians in a Christian sense, as demonstrated in the Christ as Apollo-Helios in a mausoleum (c. 250) discovered beneath St. Peter's in the Vatican."
New Catholic Encyclopedia, 1967
Oliko Rooman ensimmäisenä kristittynä keisarina, ja itse uudesti syntyneenä Kristuksena, pidetty Konstantinus I todella kristitty?
Aihe on kiehtonut mieltäni nyt jo vuosia kun ensikerran siihen törmäsin luentosarjalla antiikin Kreikasta ja Roomasta.
Nyt olen vihdoin saanut käsiini Veikko Litzenin ”Keskusteluja professorin kanssa”-kokoelmateoksen jossa professori käsittelee osiossa ”Jumaluudet keisari Konstantinus Suuren propagandassa” yhtä tieteellisen intohimon kohteistaan, Konstantinus Suurta. Tästä tutkimussarjateoksesta olen koostanut suurimman osan seuraavaksi esittämistäni Konstantinus Suurta ja kristinuskoa koskevista tutkimustiedoista ja niiden pohjalta tehdyistä päätelmistä.
Osuudet jotka eivät ole Litzenin tutkimusteoksesta mainitsen erikseen lähteineen.
Konstantinus Suuri – Jumalan poika
Noin 280-337 jKr. elänyt Konstantinus oli hajanaisena aikana Rooman läntisimpiä osia hallinnut caesareus joka huudatti itsensä keisariksi nykyisessä Yorkissa heinäkuun 25. päivänä vuonna 306, syrjäyttäen Roomassa hallinneen keisari Maksentiuksen.
Konstantinuksella oli jotain muutakin kuin sotilaansa mikä Maksentiukselta puuttui, hän oli jumalan poika. Senaatti oli julistanut hänen isänsä, edesmenneen keisari Konstantiuksen, divukseksi, jumalaksi jumalten joukossa.
”Konstantinus katsoi tuon heinäkuun 25. päivän ”syntymäpäiväkseen”, dies natalis, joka siis osui Leijonan tähtimerkkiin ja astrologiassa Auringolle nimettyyn huoneeseen. Hänellä oli aivan erityinen suhde Aurinkoon, mikä ei suinkaan ollut merkityksetöntä valtakunnan kannalta ongelmallisen, mutta yhäti kasvavan kristittyjen joukon sympatioita ajatellen. Konstantinuksen taivaallinen kumppani, comes, eräänlainen jumalolemus, oli nimittäin Sol Invictus, Voittamaton Aurinko, joka näkyy rahassa keisarin kanssa identtisenä taustahahmona.”
http://en.wikipedia.org/wiki/Image:ConstantineCoin.jpg
Kuvan kolikossa Konstantinus Suuri apulaiskeisareina toimineiden poikiensa keskellä taustanaan jumalolemuksensa Sol Invictus, sittemmin kristityn pyhimyksen sädekehä.
”Voittamattoman Auringon kultin asemaa kristinuskon ja pakanuuden välillä ei liene laajemmin tutkittu, mutta tämä jumaluus kuulunee niihin lukuisiin 300-luvulla esiintyneisiin ilmiöihin, joille voitiin antaa – kulttuurista riippuen – kuhunkin tilanteeseen sopiva merkitys. Kristus oli ”Maailman Valkeus”, mutta niin oli Aurinkokin, ja keisari Konstantinus, tuo jumalan poika, oli Valkeuden inkarnaatio. Kun hän vielä Rooman valloitettuaan omien sanojensa mukaan, ”tällä vapauttavalla merkillä, miehuuden todellisella osoituksella, olen pelastanut ja vapauttanut teidän kaupunkinne tyrannin ikeestä sekä vapauttanut ja asettanut senaatin jälleen virkaansa ja Rooman kansan muinaiseen arvoon ja loistoon”, hän oli myös Vapahtaja, Liberator ja Soter. Tätä taustaa vasten, Kristukseen samaistumisen huomioon ottaen, olisi tarkasteltava niin Nikean kirkolliskokouksen kauaskantoisia päätöksiä kuin myös Konstantinuksen äidin pyhittämistä ja monia muita Konstantinuksen ajan ratkaisuja. Hän lähti tavoittelemaan valtaa vetoamalla roomalaisiin perinteisiin, mutta halusi lopulta valtaannousunsa näyttävän Kristuksen, Suuren tuomarin uudelta tulemiselta.”
Kristityt julistivat Konstantinuksen Kristuksen inkarnaatioksi ja juhlivat tätä palanneena Kristuksena, olihan Konstantinus heidän näkökulmastaan saattanut nyt kristinuskon maan päälle. Roomalaiselle Rooman valtakunta oli koko maailma, ja nyt sen valtionuskontona oli Konstantinuksen asettama kristinusko.
Kristogrammia päällään kantava voittaja ja hallitsija?
Seuraavana tutkimusaineistona prof. Litzen on käyttänyt 313 tai 315 Ticinumissa, Pohjois-Italiassa lyötyä muistomitalia. Konstantinus oli saapunut Rooman porteille ja siellä, Milvius-sillan luona 27. päivänä lokakuuta vuonna 312 lyönyt vastustajansa keisari Maksentiuksen.
”Mitalin averssipuolelle on kuvattu ’keisari hevosen taluttajana’-teema, joka sai valtapoliittisen merkityksen karolingiaikana ns. Konstantianuksen lahjakirjassa. Päässään Konstantinuksella on harvoin kuvattu korkeaharjainen kypärä. Lisäksi mitalin kuvassa on ainakin kolme huomionarvoista yksityiskohtaa. Ensimmäinen on päällikön sauva, valtikka tai sotamerkki, jonka päässä on poikkipuu ja pallo. Jos verrataan mitalia Konstantinuksen hallituskumppanin, keisari Liciniuksen sarkonyksgemmiin, jossa varmasti on kysymys Auringon ja Kuun vertauskuvista, ja otetaan rinnalle vaikkapa Valentianus II:n aikainen raha tähtisymboleineen 300-luvun jälkipuoliskolta, on vähintäänkin mahdollista, että Konstantinuksen päällikönsauvassa on Auringon tunnus. Toisin sanoen kuuluisassa Milvius-sillan taistelussa, jossa kristityt sanoivat Konstantinuksen taistelleen Kristuksen tunnuksen alla, hän ei ainakaan mitalissa kuvatun sauvan mukaan ollut luopunut entisestä jumalastaan, Auringosta.”
”Huomionarvoinen on myös Ticinumin mitalissa kuvattu pyöreä kilpi, clipeus – ei siis voitonjumalattaren Victorian kuvissa esiintyvä pitkulainen scutum – johon on kuvattu perinteinen Rooma-aihe, susi ja kaksoset. Kuva ilmaisee ajatuksen uudesta Romuluksesta, kaupungin uudesta perustajasta, mutta ilman viittaustakaan uuteen uskontoon.”
”Kolmas mitalin erityisistä kohdista on tärkein. Se on kypäräharjan etumainen koriste, joka on nähty Kristuksen tunnukseksi, kristogrammiksi. Tulkinta ei kuitenkaan ole ongelmaton. Ensimmäinen kuvaus merkistä jolla Konstantinuksen sanotaan viitanneen kristittyjen jumalaan, on löydetty Lactantiuksen ”De morbitus persecutorum”-teoksesta. Se lienee alun perin kirjoitettu 6-8 vuotta Milvius-sillan taistelun jälkeen, ja teksti on säilynyt tiettävästi vain yhtenä 120—luvulla laadittuna käsikirjoituskopiona. Tästä tekstistä on kuitenkin tullut tärkeä osoitus Konstantinuksen ns. kääntymyksestä.”
”Lactantiuksen, tuon klassillista traditiota ylläpitäneen ”kristityn Ciceron” teksti ansaitsee oman analyysinsä. Puhuuko hän kypärässä vai vain kilvissä olevista merkeistä, niin kuin ensi silmäykseltä näyttää? Kypärässä oleva tunnus mainitaan suoraan ja selvästi vasta 330-luvulle tultaessa hyvin ongelmallisissa piispa Eusebioksen kirjoituksissa. Mitalissa näkyvä, kuusisakarainen, tähteä tai kärrynpyörää muistuttava kuvio ei vastaa Lactantiuksen kuvaamaksi sanottua Kristuksen tunnusta, mutta muistuttaa selvästi Eusebioksen kuvaamaa kristogrammia, päällekäisiä kreikankielen khi- (X) ja rho- (P) kirjaimia.”
”Lactantiuksen teos, joka on peräisin ajalta 318-320 ja oli tarkoitettu kristittyjä laajemmalle yleisölle, kuvaa ensin, miten Maksentius lokakuussa vuonna 312 järjesti oman keisariksitulonsa viisivuotisjuhlan yhteydessä kisat, jotka eivät kuitenkaan lisänneet hänen suosiotaan Rooman asukkaiden keskuudessa. He näet huusivat, ettei Maksentius voinut voittaa Konstantinusta. Mikä saattoi olla tekijä, joka vaikutti konservatiivisiin roomalaisiin niin voimakkaasti? On lähes mahdotonta ajatella että se olisi ollut monien vierastamaan kristittyjen jumalaan perustunut propaganda. Sen täytyi olla jotakin, jonka roomalaiset aiguuripapit tulkitsivat ja asukkaat varauksetta hyväksyivät Konstantinusta suosivaksi enteeksi.”
”Lactantiuksen kertomus jatkuu: ”Commonitus est in quiete, ut caeleste signum dei notaret, atque ita proelium committeret. Facit ut iussus est, et transversa x littera summo capite circumflexo, xpo in scutis notat.” (Lactantius, De morbitus, 44)
“Perinteisesti kohta on ymmärretty seuraavasti: Konstantinusta kehoitettiin unessa ottamaan huomioon taivaallinen jumalan merkki ja niin (sen jälkeen?) aloittamaan taistelu. Hän teki käskyn mukaan, ja käännetyllä x-kirjaimella, jonka ylin huippu kaareutui (oli varustettu kaarella), merkitsi Kristuksen kilpiin. Tällä merkillä varustettu sotajoukko tarttui aseisiin.”
”Anne Lombard-Jourdan on vast’ikään esittänyt perustellun näkemyksen, jonka mukaan Kristusta tarkoittavan, käsikirjoituksessa esiintyvän lyhenteen sijasta tekstissä on ollut alun perin sana crista, ’töyhtö’. Itse esitin saman arvion jo vuonna 1989 Det tredje nordiska patristimörketissä Lundissa. Näyttää todella siltä, ettei Lactantius-teksti ole säilynyt alkuperäisessä muodossaan.”
Prof. Litzen ilmaisee perustellun epäilynsä siitä että X- ja P-kirjainten alkuperäistä merkitystä on myöhemmin tarkoituksenmukaisista syistä muutettu.
”Olemme kumpikin tahollamme, ranskalainen kollegani ja minä, harkinneet mahdollisuutta tulkita Lactantiusta perinteisellä tavalla, mutta pidämme siten saatua tulosta tuskin hyväksyttävänä. Toki näin voi päätyä muihinkin loogisiin päätelmiin.”
Voittajan sotalippu
Ennusmerkki – auspicium – jonka Konstantinus sai unessa ennen taistelun aattoa ”oli unessa saatu ohje laatia sotamerkki. Taivaallinen ilmestys ei liene ollut sen suoranaisena esikuvana. Se oli Eusebioksen mukaan risti, joka muodostui asettamalla poikkipuu kullatun keihään yläosaan. Keihääseen, poikkipuun yläpuolelle kiinnitettiin kullasta ja jalokivistä tehty seppele, jonka sisällä oli Vapahtajan nimen alkukirjaimet, X, jonka katkaisi P-kirjain. Konstantinus kiinnitti merkin poikkipuuhun lipun, jossa oli hänen omansa ja kahden poikansa kuvat.”
”Sotalippu ei perusrakenteeltaan ollut ainutlaatuinen, siitä on osoituksena jo aikaisemmin puheena ollut vuoteen 323 saakka Konstantinuksen kanssahallitsijana toimineen keisari Liciniuksen gemmi, jossa sotalippu on esitetty samoin periaattein kuin Eusebioksen kuvaama labarum. Oletettavasti lipun kankaassa olivat molempain hallitsijain, Liciniuksen ja Konstantinuksen kuvat – Konstantinuksen pojat hallitsivat myös periaatteessa isänsä kanssa. Mutta huipun koriste oli Liciniuksella nähtävästi pallon muotoisena esitetty Aurinko, Sol Invictuksen tunnus.”
”Konstantinus halusi yksinvaltaan. Hän joutui lopulliseen välirikkoon Liciniuksen kanssa vuonna 323, ja viimeistään häntä vastaan taistellessaan voimme olettaan Konstantinuksen ottaneen käyttöön sotamerkin Eusebioksen kuvaamin tunnuksin. Ensimmäisen kerran olen tavannut labarumin kuvan Konstantinuksen rahassa vuodelta 327, mutta labarumiin saattavat viitata jo esitykseni alussa mainitut Konstantinuksen omat sanat ”vapahtavasta merkistä” hänelle Roomaan pystytetyn patsaan jalustassa.”
”Itse termi, labarum, on tulkittu johtuneeksi sanasta laureum, laakeriseppele. Tämänkin haluaisin korjata. Termi johtunee sanasta labor, joka merkitsi myöhäisantiikin aikana astrologisen merkityksensä lisäksi samaa kuin kreikkalaisperäinen athlum. Molemmat viittasivat ponnisteluun ja kärsimykseen, josta seurasi palkinto – sittemmin nimenomaan palkinto joka annettiin tuonpuoleisessa.”
”Välirikon jälkeen Konstantinus ei voinut hallita Liciniuksen kanssa yhteiseen jumalaan, Aurinkoon, viittaavien tunnusten alla. Mutta miten muuttaa jo Milvius-sillalla menestyksen saanutta tunnusta? Ainoa keino oli olla vaihtamatta merkkiä, mutta antaa sille uusi selitys.”
”Kun Konstantinus neuvotteli unessa saamastaan kehotuksesta kristittyjen opettajien kanssa, nämä kertoivat merkin olevan symbolin kuolemattomuudesta, voitonmerkin kuolemasta. Sitten he kertoivat Konstantinukselle Kristuksen tulosta ja hänen syntymästään Ihmisen pojaksi. Eusebios jatkoi: ”Niin hän vertasi taivaallista näkyä heidän antamaansa tulkintaan ja totesi päätöksensä hyvin perustelluiksi.”
Eusebioksen mukaan ”Jumalat olivat tulleet paikalle yhdessä Konstantinuksen joukkojen kanssa.” ”Tähtitaivaalla näytti isä Konstantius marssittavan taivaalliset sotajoukkonsa poikansa avuksi. Medium coelin kohdalla, siis siinä, missä aurinko keskipäivällä oli korkeimmillaan, näkyi lokakuun 27. päivää edeltävinä iltoina harvinainen planeettojen kohtaaminen. Kauriin ja Jousimiehen tähtikuvioiden kohdalla olivat planeetat Mars, Saturnus, Juppiter, ja niitä lähestyi Venus. Yhdessä Kauriin tähdistön kiintotähtien kanssa ne muodostivat ristin. Oliko Eusebios alun perin sanonutkin: ”Kun päivä painui kohti loppuaan, näkyi taivaalla siinä paikassa, missä aurinko oli korkeimmillaan ja missä se oli ollut keskipäivän aikaan, ristinmuotoinen valo…” Näin saisi Eusebioksen tekstissä ilmenevä ristiriita, ”Keskipäivällä, kun aurinko alkoi laskea”, toisen loogisen selityksen.”
”Taisteliko Konstantinus Liciniusta vastaan siis vihdoin uuden jumalan suojeluksessa? Hänen henkilökohtaisesta käsityksestään emme saa selkoa. Näemme taitavan poliitikon, joka valitsi tunnuksensa kahden kulttuurin välillä olevalta ei-kenenkään maalta. Perinteen kannattajat näkivät keisarin joukkojen kantavan auringonnousun ja tähtien tarhoihin astumisen tunnusta, kristityt näkivät samassa kuviossa ylösnousemuksesta ja Kristuksen valtakunnasta kertovan merkin.”
Konstantinuksen perintö
Päivi Setälä analysoi antiikin maailmankuvan kristillistämistä ja naisen paikkaa siinä.
”Myöhäisantiikin kehitys kulki antiikin kaupunkivaltiosta kristilliseen kirkkoon. Kun keisari Konstantinus hyväksyi vuonna 313 kristinuskon yhdeksi valtakunnan etua ”palvelevista virallisista” uskonnoista, päätös ei johtanut vain roomalaisuuden kristillistämiseen vaan myös kristillisyyden roomalaistamiseen. Vielä 300-luvulla kristillisyys oli marginaalinen ja perifeerinen uskonto. Vain noin 10-15% keisarikunnan asukkaista oli kristittyjä. Pahimmat kilpailijat olivat Isis- ja Mithra-kultit, joiden kanssa kristinusko joutui kilpailemaan ihmisten sieluista. Kärjistäen voidaan sanoa, että Isis oli naismyönteinen kultti ja Mithra oli sotilaiden suosiossa. Kilpailu vaikutti myös kristinuskon nais- ja mieskäsityksiin. Erityisesti Mithran suosio tiukensi kristittyjen käsityksiä naisten osallistumisesta uskonnolliseen toimintaan.” Toiseksi naisvastaiseksi tekijäksi muodostui kirkkoisien instituoima Aristoteelinen naiskuva, jossa nainen on epärationaalinen ja tarvitsee miehen kaitsentaa.
Mithralaisuuden ja kristinuskon suhde antaa esimerkin aikakauden hengestä. Kristitty voisi nähdä sen etsikkoaikana. Uskontojen keskinäinen yhteiselo ja vuorovaikutus on mahdollista silloin kun yksi niistä ei ole instituoituna valtion toteuttamaksi jumalan laiksi. Antiikin uskontojen rinnakkaiselo muistutti siis enemmän vaikkapa nykypäivän Japania, jossa on kaksin verroin eri uskontokuntiin kuuluvia kuin asukkaita, kuin kristittyä Eurooppaa.
Mithralaisuuden ja kristinuskon käytännöt olivat suurelta osin yhteneväisiä, ne vain olivat eri sosiaaliryhmien suosiossa; mithralaisuus sotilaiden, käsityöläisten ja kauppiaiden siinä missä kristinusko oli köyhien ja vaivaisten pelastususkonto.
Näiden uskonnollisista käytännöistä merkittävimmän eron teki mithralaisuuden härän palvonta, joka kristityille merkitsi epäjumalan kuvan palvontaa, ja siten demonisoitiin muiden pakanauskontojen eläinjumalien tavoin. Eläimet ovat säilyneet läpi aikain kristinuskoa vastustavien pakanakulttien symboleina, niiden samalla merkitessä kristityille liittoa epäjumalten, ja siten Saatanan, kanssa.
Michael Routery kuvaa tämän uskontojen vuorovaikutuksen ja rinnakkaiselon maailman muutosta kristillisessä Roomassa.
“The tenacity and durability of the Christians monotheism, the extremely detailed dogmas, the definitive answers as to what happened after death, the cut and dried qualities, that made it distinct from the pagan traditions, lent itself to a peculiar merging and fusion with the needs of the imperial state. The Christian emperors symbolically stood in for the departed Christ, enacting God's will on earth, they carried much of the role that the popes would later carry alone. The laws of the Emperor were equated with the Word of Christ. In terms of structure the Church was like a steel bunker while the Mysteries were like beautiful coloured tents, delightful and enchanting, but easily pulled down or torched.”
”The most important legacy of Constantine was the marriage between the Church and the imperial state.”
Lähteet:
Litzen, Veikko “Jumaluudet keisari Konstantinus Suuren propagandassa”
Setälä, Päivi ”Kristinusko – kristillinen yhteisö – kirkko ja Naiset”
Routery, Michael ”First Missionary War – The Church take over of Roman Empire”
”New Catholic Encyclopedia, 1967”-lainaus englanninkielisen Wikipedian osiosta “Controveries on Constantine I and Christianity”
http://en.wikipedia.org/wiki/Image:ConstantineCoin.jpg