IRC-Galleria

Kun nyt olen toitottanut ruotsin pakollisuutta vastaan, haluan täsmentää että en kannata ruotsinkielisten oikeuksien purkamista. Katsellessa keskusteluja aiheesta tulee usein selväksi, että pakkoruotsikysymyksen taustalla ruotsinkielisten kantoihin vaikuttaa identiteetti ja kuinka se koetaan jollain tavalla uhatuksi. Surullisena katsoin eilen Uutisvuotoa, jossa aihe, yleensä hullunhauskan ruotsinkielisen Stan Saanilan toimesta, vedettiin hurrivihakysymykseksi, mitä näkökantaa kaikki muut sitten komppasivat. Eli puhuttiin kokonaan asian vierestä. Tiedän, kyseessä on pääosin huumori-ohjelma, mutta silti.
Tästä ei kuitenkaan ole kysymys, vaikka ymmärrän hyvin että joidenkin idioottien Ylen Pakkoruotsi-iltaankin lähettämät "Hurrit Ruotsiin, Suomi Suomalaisille!"-tyyliset tekstiviestit ja niiden välittämä asenne(ongelma) edesauttaakin ruotsinkielisten kokemusta siitä että kysymyksessä olisi "suomenruotsalainen identiteetti uhattuna" laatuinen kysymys (kuten valitettavasti myös osa RKP:läisistä sen haluaa esittää). Näin ei kuitenkaan ole. Suomen kansalaisena katson, että yksi minun tärkeimmistä tehtävistäni on vastustaa näitä "Suomi Suomalaisille!" näkökannan tyyppejä. He kannattavat sellaista visiota jostakin etnisesti puhtaasta Suomesta, jonka itse koen puistattavaksi sekä epäoikeudenmukaiseksi vähemmistöjä kohtaan, koska tämä on lähtökohtaisesti heidät yhteisistä asioista poissulkeva ajatus- ja toimintamalli.
Nykyinen pakkoruotsijärjestelmä on kuitenkin eräänlaista yksikielisen enemmistön syrjintää, jonka perusteet ovat kestämättömiä, katsokaa vaikka Yle Areenasta Pakkoruotsi-ilta ja punnitkaa mieli mahdollisimman avoimena eri osapuolten argumentteja. Pakkoruotsi on syntynyt maahamme vasta 1970-luvulla poliittisten kytkykauppojen seurauksena keskustan Johannes Virolaisen ja RKP:n kesken. Keskusta sai ikihallituspuolue RKP:n siunauksen maataloustukiaisille, RKP suuren keskustan tuen pakkoruotsille. Molempia voidaan varmaan jälkikäteen arvostella huonoksi politiikaksi. Yksi pakkoruotsin vaikuttavimpia muotoja on virkamiesruotsi, joka tuossa samassa 70-luvun kytkykaupassa sisällytettiin osaksi kaikkia yliopistojen tutkintovaatimuksia. Tämä on luonut suuren ja kasvavan joukon RuotsiaVailleMaistereita, koska monen lukiolaisenkin ruotsin taito on huono. Vielä enemmän virkamiesruotsi syrjii minua ja muita jotka tulemme epätyypillisellä taustalla yliopistoon. Kokemuksesta tiedän, että jonkin kielen oppiminen sille tasolle, mitä virkamiesruotsinkoe edellyttää tarkoittaa ainakin yhden tai kahden vuoden kohtalaisen intensiivistä opiskelua tässä kielessä kun aloitat nollasta.
Huonoa politiikkaa täytyy olla lupa vastustaa. Käytäntö osoittaa, että johtavat puolueet ovat haluttomia pakkoruotsijärjestelmään sisältyviä epäkohtia purkamaan, vaikka puolueiden nuorisojärjestöissä asiasta jo ollaankin eri mieltä. Nuoret pidetään ruodussa satraappien toimesta, on pyhiä lehmiä joihin ei sovi koskea. Toistaiseksi.
Tähän mennessä pakkoruotsia vastaan on auttanut VAIN kansalaisaktiivisuus. Lukiolaisten liiton suurmielenosoitus ruotsin kirjoittamisen pakollisuutta vastaan sai aikaan tuloksia niin että ruotsin kirjoittamisen pakollisuus ylioppilaskirjoituksissa purettiin tietyin ehdoin. Tämä oli hieno alku ja nyt tarvitaan lisää tuulta purjeisiin.

Ps. Vastustaisin myös pakkovenäjää, pakkosaamea, pakkolatinaa sekä pakkoesperantoa jos sellaisia yritettäisiin koulujärjestelmään istuttaa.

Allekirjoita nykyisenkaltaista pakkoruotsia vastaan: http://www.vapaakielivalinta.fi/vetoomus.php?nayta_allekirjoitukset=1#allekirjoitukset sekä
http://www.adressit.com/kielivalinta

Lue Vapaa Kielivalinta Ry:n kannanotto pakollisesta virkamiesruotsista:
http://www.vapaakielivalinta.fi/kirjoitukset.php
Kielivapaus palautettava yliopistoihin
(kirjoitus on julkaistu Suomen Kuvalehdessä 16.9.2005)
Keväällä 2004 eduskunnan ylivoimaisella enemmistöllä läpiviety ylioppilaskirjoitusten uudistus oli kokonaisuutena tärkeä, mutta valinnaisuuden kannalta vasta pienehkö muutos. Kielten osalta esim. ruotsin kielen saa nyt jättää kirjoittamatta, jos kirjoittaa sekä matematiikan että reaalin.
Kaikilla tasoilla jatkuu silti yhä pakollinen ruotsin opetus, joka ei jätä mahdollisuuksia opiskelijoiden eikä heidän vanhempiensa valinnoille. Erityisesti yliopistoissa ja korkeakouluissa tulee opiskeleva nuoriso suljetuksi kielivalinnoissa eräänlaiseen pakkopaitaan. Englantia kannattaa osata hyvästä syystä, ja ruotsia on pakko opiskella. Tilaa ei jää muulle.
Tilanne vuoteen 1978 saakka oli, että yliopistoissa piti suorittaa kahden vieraan kielen pro exercitio – koe. Latinan, joka oli aikaisemmin ollut pakollinen, sai loppuvaiheessa vaihtaa toiseen kieleen, ja tämä antoi opiskelijoille mahdollisuuden moneen kiinnostavaan nykykielen yhdistelmään (englanti – ranska, englanti – saksa, saksa – ranska, englanti – italia, ranska – espanja jne.). Ruotsin kieli ei edes saanut olla pro exercitio – kieli, koska maailmankielien opettelemista pidettiin opiskelijalle tärkeimpänä.
Valtion virkamiehiltä vaadittiin kyllä ruotsin kielen koe, mutta se oli yliopisto-opinnoista erillinen koe, jonka sitä tarvitsevat kävivät suorittamassa valtion kielitutkintolautakunnan valtuuttamille henkilöille. Virkamiesruotsin siirtäminen kielitutkintolautakunnalta yliopistoille olikin selvästi virhe, joka on kuluttanut yliopistojen resursseja muulta opetukselta, ja kaventanut huomattavasti suomalaisten mahdollisuuksia osata maailmankieliä.
Asiantuntematon päätös
Professori Erkki A. Niskanen lausui samasta asiasta muistiossaan ruotsin kielen pakollisuuden poistamiseksi kaikilta koulutusasteilta (30.3.2004) seuraavaa: ”Vuoden 1978 kieliasetuksessa sekoitettiin kohtalokkaalla tavalla yliopiston perinteiset kieliopinnot ja valtion virkamiehiltä vaadittava ruotsin kielen kielitutkinto. Päätös oli asiantuntematon puoluepoliittinen päätös. Lopputuloksena oli se, että kaikilta yliopiston opiskelijoilta alasta, tulevasta tehtävästä ja tarpeesta riippumatta vaaditaan pakolliset ruotsin kielen opinnot. Tämä epäkohta on pikaisesti korjattava. Ruotsin kielen opintoja on järjestettävä vain tarvitsijoille vapaavalintaisesti toteutettuna.” Allekirjoittaneet yhtyvät tähän päätelmään.
Tämä kielipoliittinen päätös syntyi RKP:n Kristian Gestrinin ollessa opetusministerinä. Tällainen kielivalintoja rajoittanut päätös on nykytilanteessa kestämätön. Akateeminen nuoriso asetetaan ikään kuin lapsen asemaan, joka ei muka osaa tehdä omia valintojaan. Tällainen vaatimus on mahdollista tulkita myös oikeudettomaksi ja syrjinnäksi.
Ruotsi on vieras kieli
Globalisaatio vaatisi lisäpanostusta ranskan, saksan, espanjan, venäjän ja muiden maailmankielten oppimiseen. On epärealistista edellyttää, että vaativan asiaosaamisen lisäksi voitaisiin hallita vielä kolmea itselle vierasta kieltä. Ruotsi on 95 prosentille suomalaisista vieras kieli. Tämän vuoksi suomalainen opiskelija joutuu tyytymään nykyoloissa maailmankielten osalta vain englantiin.
Koululaitoksen piirissä ruotsin kielen pakollisuutta on perusteltu sillä, että lapset ja teini-ikäiset eivät vielä tiedä tulevaisuuden kielitarpeitaan. Yliopisto-opiskelijoihin sovellettuna tämä perustelu on erityisen kestämätön.
Mikä on yleissivistystä?
Nykytilanteen rajoittuneen ruotsi – englanti – kieliyhdistelmän hallitsevuus kieliopinnoissa loukkaa yliopistojen arvokkuutta ja universaaliuden ideaa. Englannista on kuitenkin hyvässä ja pahassa tullut aikamme latina, jota kaikkien on osattava mahdollisimman hyvin. Kielellisen yleissivistyksen vahvistaminen voi toteutua vain kielivapauden palauttamisella yliopistoihin, mikä väistämättä tarkoittaa lähtöpasseja tarpeettomimmalle kielelle.
Artikkelissaan ”Eurooppalaisen Suomen kielipolitiikka” (Kanava 2/2003) kielten yliopettaja Marjatta Huhta toteaa, että suomalaisen kielipaletin laajentamiseksi joudutaan puuttumaan ruotsin erikoisasemaan, ensimmäiseksi korkeakoulusektorilla. Opintoaikojen supistaminen ja opintojen tehostaminen vaatii keskittymistä olennaiseen. Mitä yleissivistykseen tulee, ylioppilastutkintolautakunnan puheenjohtaja, professori Aatos Lahtinen (Kanava 2/2005) korostaa, että maailmassa on nykyään valtava määrä tietoa, eikä siitä enää voida erottaa tiettyä osaa yleisesti hyväksytyksi yksilön perussivistykseksi. Tärkeää on, että yhteiskunnassa kokonaisuudessaan hallitaan tietty tietomäärä.
Ilmari Rostila
professori
Vesa A. Niskanen
professori
Richard Järnefelt
rehtori

http://www.vapaakielivalinta.fi/osallistu.php

Allekirjoittakaa vapaan kielivalinnan puolesta pakkoruotsia vastaan.

Varsovan välit Vilnaan kylmenivät "huonoimmiksi Euroopassa".

Pilvikki Kause / HS 4.11.2010 – ULKOMAAT

Puola arvostelee tiukasti Liettuaa puolalaisvähemmistön oikeuksien polkemisesta.
Välit Varsovan ja Vilnan välillä ovat kylmenneet viime viikkoina niin, että puolalaisdiplomaatit luonnehtivat suhdetta koillisnaapuriin maansa "huonoimmaksi Euroopassa", kuvailee Puolan valtalehti Gazeta Wyborcza.
Puolan ulkoministeriö ilmoitti ryhtyvänsä "diplomaattisiin toimiin" puolustaakseen puolalaisvähemmistön etuja Liettuassa. Puolalaisia asuu Liettuassa 230 000 eli vajaat seitsemän prosenttia väestöstä.
"Emme voi hyväksyä, ettei puolalaisvähemmistöä kunnioiteta. Seuraamme kasvavalla levottomuudella ja huolestuneina Puolan ja Liettuan suhteiden kehitystä", ulkoministeriö ilmoitti äskettäin virallisessa kannanotossa.
Puolan ulkoministerin Radoslaw Sikorskin mielestä Puolan ystävälliset eleet olivat jääneet vaille vastakaikua naapurissa. Puolan kunnissa, joissa on liettualaisenemmistö, on kaksikieliset katukyltit, mutta puolalaisille Liettuassa ei sallita samaa, ulkoministeriö muistuttaa.
Puolankielistä opetusta hoidetaan Liettuassa kehnosti, puolalaiset eivät ole saaneet takaisin heiltä sodan jälkeen takavarikoitua maaomaisuutta, eivätkä he voi kirjoittaa nimeään henkilötodistuksiin puolalaisen kirjoitusasun mukaan, ulkoministeriö luettelee.
"Liettuan johtajat lupailevat aina seuraaville Puolan hallituksille, että nimikysymys ratkaistaan, mikä ei rakenna luottamusta", Sikorski totesi.
Liettuan pääministeri Andrius Kubilius moittii naapurimaan poliitikkoja "ilmapiirin kuumentamisesta" perusteettomin syytöksin. "Puolalaiset voivat paremmin Liettuassa kuin liettualaiset Puolassa", hän sivalsi viime viikolla.
Puolalla ja Liettualla on yhteistä historiaa ja samoja kansallissankareita, sillä maat yhdistyivät 1569 yli kahdeksisadaksi vuodeksi. Maat kamppailivat sen sijaan Liettuan nykyisen pääkaupungin Vilnan hallinnasta 1900-luvun alussa. Puola liitti Vilnan osakseen vuosiksi 1922–1939.

Oma kommentaari:
Liettua on pieni maa kahden suuren, Venäjän ja Puolan, välissä. Poikkeuksena muista Baltian maista Liettuassa eivät venäläiset ole suurin vähemmistöryhmä, vaan puolalaiset. Liettuan puolalaiset ovat myös paljon paremmin organisoituneita kuin venäläiset, ja kun yleensäottaen Baltian maat kammoavat Venäjän vaikutusta sisäisiin asioihinsa venäläisvähemmistön kautta, tapahtuu sama Liettuassa myös puolalaisten kohdalla.
Puolalaiseen nationalismiin kuuluu sisäänrakennettu ajatus siitä että sekä Liettuan pääkaupunki Vilna, että Länsi-Ukrainan keskeisin kaupunki L'viv kuuluvat Puolalle historiallisiin syihin vedoten. Vilna tai L'viv eivät ole alunpitäen puolalaisia alueita, mutta niillä molemmilla on puolalaista historiaa. Puolassa tätä ilmiötä kutsutaan idänromantiikaksi, se on hieman vastaavaa kuin suomalainen Karjala takaisin-tunne, mutta rohkenisin sanoa että paljon voimakkaampaa. Puolalaisen idänromantiikan ytimessä on ajatus oman (paremmaksi katsotun) sivilisaation rakenteiden sekä roomalaiskatolisen uskon ulottamisesta itäänpäin. Barbarian polonisaatio.
Toisaalta Puolassa on aivan tavallista kuulla ihmisten suusta, että sodassa (II MS) oli hyvää oli se, että se vapautti Puolan vähemmistöistä. Siis puolalaisen nationalismin etnonationalistinen (ja hallitsevampi) versio toteutui sodan seurauksena. Natsit onnistuivat tuhoamaan yli 90% Puolan yli kolmimiljoonaisesta juutalaisväestöstä, sodan jälkeen rajoja siirrettiin niin, että Puolan Länsi-Valko-Venäjä ja Länsi-Ukraina liitettiin Neuvostoliittoon ja toisaalla Puola sai 200km mitalla entistä Saksan puolta itselleen. Näin suuret ukrainalais- ja valkovenäläisvähemmistöt jäivät Neuvostoliiton puolelle ja saksalaiset taas olivat paenneet joukoittain etenevän puna-armeijan tieltä. Välittömästi sodan jälkeen suurin osa Puolaan jääneistä saksalaisista karkoitettiin Saksaan (etenkin ammattiosaajien kuitenkin sallittiin jäädä perheidensä kanssa kotiseuduilleen), samoin vielä satojatuhansia ukrainalaisia "palautettiin" Neuvostoliittoon ja Puolan armeija tuki Neuvostoliiton armeijaa Länsi-Ukrainan vastarintaliikkeen UPA:n lopullisessa tukahduttamisessa (vaikka Puola itsekin oli sodan jälkeen puolikaoottisessa tilassa jossa monet aseelliset ryhmittymät taistelivat terrorin keinoin uutta hallintoa vastaan tarjosi juuri UPA sopivan yhteisen vihollisen puolalaisille ja neuvostoliittolaisille: molemmat jakoivat syvän inhon ukrainalaisia nationalisteja kohtaan). Etelä-Puolan itäslaavisukuinen lemko-vähemmistö pakkosiirrettiin potentiaalisesti epävakaana aineksena Pohjois-Puolaan. Vielä niinkin myöhään kuin 1967-69, puolalaisen kansalliskommunismin kulta-aikana, vallassaolleet etnonationalistista suuntausta toteuttaneet kommunistit savustivat maasta ulos ajattelusuunnalleen kaikkein kiusallisimman vähemmistön, juutalaisten, rippeet Puolasta. Puolan juutalaiset pakotettiin menettelyyn jossa heiltä otettiin pois passi, evättiin maahanpaluu ikuiseksi ajaksi ja he joutuivat allekirjoittamaan paperin jossa vannoivat uskollisuutta "todelliselle kotimaalleen" Israelille. Jotkut menivät Israeliin, toiset Englantiin tai Ranskaan, jotkut Yhdysvaltoihin ja varsin moni myös Ruotsiin. Tänään Puolassa vähemmistöjä on vain 4%, kyselyn mukaan (Michlic, 2006) umpipuolalaiskatolisessa maassa jopa Varsovan puolalaisluterilaiset tuntevat itsensä tietyssä mielessä toisen luokan kansalaisiksi.
En ole kuitenkaan törmännyt juurikaan liettualaisvastaisiin mielipiteisiin puolalaisten keskuudessa (ja se on jotain se), puolalaiset sanovatkin näiden naapuriongelmien rakentuvan pikemminkin toisesta suunnasta. Puolalaiset valittavat, että liettualaiset kohtelevat heitä kuin venäläisiä (tämä on loukkaus puolalaisille). Viime vuonna puolalainen ystäväni matkusti kansainväliseen opiskelijatapahtumaan Liettuaan, jossa liettualaisen isännän kysyttyä hänen kotimaataan ja kuultuaan vastauksen, oli tämä vastannut "Don't worry, I'm tolerant". Tosin tämä on sanottava sillä varaukselle, että henkilöllä on taipumus puhua eri kansoista selkeästi puolalaisten stereotypioiden vaikuttamana, ikään kuin toistaa jo vallalla olevia negatiivisia kaavamaisia kuvia ja puhua kokemuksistaan niiden termistöllä.
Puolalla on paljon opittavaa suvaitsevaisuuden suhteen, mutta niin on myös Liettualla.

Median neutraalisuudesta
Ruotsissa toimittajakunnan puoluekannoista kysely on vakiintunutta hommaa, Suomessa asiasta keskustellaan. Jos suomalaista keskustelua nyt yleensä keskusteluksi voi kutsua. Tulisiko yhteiskunnallista läpinäkyvyyttä peräänkuuluttavien toimittajien myös itse osallistua tähän vaatimukseen läpinäkyvyydestä?

Yleisön ja toimittajakunnan puoluesympatiat (%) Ruotsissa loka-joulukuussa 2009 / TS 1.11.2010
Puolue / yleisö / toimittajat
Vasemmistoliitto 4,8 13,5
Sosiaalidemokraatit 34,6 22,5
Ympäristöpuolue (Vihreät) 7,8 27,3
Keskusta 5,0 6,4
Kansanpuolue 7,8 12,0
Kristillisdemokraatit 4,7 1,3
Kokoomus 29,0 9,7
Ruotsidemokraatit 3,9 0,2
Muut 2,4 7,1

Johtopäätökset:
Toimittajakunnan suosiossa suhteessa yleisöön ovat selkeästi Ympäristöpuolue, Vasemmistoliitto sekä Kansanpuolue. Yleisöä selkeästi vähemmän toimittajakunta tukee Kokoomusta ja Sosiaalidemokraatteja. Myöskään toimittajakunnassa ei ole juuri lainkaan Ruotsidemokraattien kannattajia, ja toimittajat ovat yleisöön verrattuna selkeästi useammin marginaalisten vajaan prosentin pienpuolueiden tukijoita.
Suomeen verrattaessa Ruotsin poliittisessa järjestelmässä on paljon samaa, joten tämä kysely antaa osviittaa suomalaistenkin toimittajien puoluesympatioista, Ruotsi vain on pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin lipunkantajana vielä pykälän-pari Suomea sosiaalidemokraattisempi. Toinen merkittävä ero on Keskustan pienuus Ruotsissa, mikä juontaa siitä ettei Ruotsissa ole enää muutamaan vuosikymmeneen harjoitettu voimakasta (ja keinotekoista) aluepolitiikkaa, mikä taas Suomessa on voimissaan ja on Keskusta-puolueen elinehto.
Ruotsissa medialla on myös tapana rohkeammin ilmaista kantansa, kuten nähtiin jälleen tämän vuoden parlamenttivaaleissa, joissa suurin osa lehdistä asettui tukemaan Kokoomusta kilvassa Sosiaalidemokraatteja vastaan. Ala-arvoisilla mediatempuilla ratsastanut maahanmuuttovihamielinen Ruotsidemokraatit taas kärsi osittaisesta boikotista Ruotsin mediassa.

Katselin eilen illalla Ylen "Suuren homokeskustelun" (http://areena.yle.fi/video/1354542), jossa yhteiskunnalliset vaikuttajat puolin ja toisin väänsivät peistä homoihin ja homouteen liittyvistä kysymyksistä nyky-yhteiskunnassa.
Nostan esiin Päivi Räsäsen (kristilliset) kommentin, jossa hän rinnasti homoseksuaalisen aktin aivan vastaavaksi synniksi kuin jos hän pettäisi aviomiestään naapurin isännän kanssa, sillä "kaikilla meillä on omat houkutuksemme".
Ei Päivi. Oikea rinnastus on se, että sinä et saisi koskaan kumppanisi kanssa tehdä sitä ja vastaavasti, että vastaväittäjäsi Oras Tynkkynen (vihreät) pettäisi puolisoaan toisen miehen kanssa.
Vai tunnustiko Räsänen juuri pettäneensä puolisoaan tuon mainitun naapurinisännän kanssa?
Kristilliskonservatiivinen puolisko salia nyökytteli ja hymyili typerän tietäväinen ilme kasvoillaan Räsäsen argumentaatiolle, vaikka tämä ei vastannut itse väittämään vaan alkoi puhumaan aiheen vierestä. "En vastusta homoja vaan homoseksuaalista aktia" on tekopyhää pseudoargumentaatiota, jota ei voi perustella järjellä. Onneksi sentään kristilliskonservatiivisen rintaman edustajat, kuten Pentti "Perus-Pena" Oinonen (perus), kertovat suoraan mistä tämä logiikkaa uhmaava näkemys juontuu: "Tämä näkemys kumpuaa voimakkaasta henkilökohtaisesta kristillisestä uskosta, ja siitä mikä on Jumalan sana mikä lukee Raamatussa."
Perussuomalaiset ovat muutoinkin (humoristisia aspekteja saavan) korostetun isänmaallisuutensa ja yleisen umpimielisyytensä lisäksi myös hieman yllättävänkin (vaiko sittenkään?) uskovaista porukkaa. Oinonen on puolueen 1. varapuheenjohtaja, ja vastaavasti puheenjohtaja Timo Soini sai opiskeluaikanaan Irlannissa katolisen herätyksen nähtyään irlantilaiset syvän hengellisyyden vallassa ristikulkueessa. Arvokonservatiivinen ja kansallismielisyyteen kytkeytyvä irlantilaiskatolisuus istuu Soinille yhtä mieluisasti kuin kovapalkkainen euroedustajan paikka palkkana EU:n vastustamisesta. Kuten Soini on sanonut, katolisessa kirkossa saa olla rauhassa arvokonservatiivi. Mistä Soini etsii itselleen seuraavan sopivan (lue: riittävän konservatiivisen) uskonnon kun homokeskustelu rantautuu kunnolla katoliseenkin kirkkoon?

By Stanislaw Zerko

Original article at http://www.polityka.pl/historia/280013,1,orzel-z-szakala.read

Among the possible allies of the Reich was also Poland. Führer decided that Poland, separating Germany from USSR and with sizeable military might, could actually stand at the side of the Reich. Considerable role in these calculations was played by a genuine esteem that Hitler and some other Nazi dignitaries felt towards Pilsudski, the person to beat the Red Army in 1920. Of great importance was also the fact that the system introduced by Pilsudski in Poland was a departure from the principles of parliamentary democracy, so despised by Hitler.

Since 1933 the Chancellor, in almost every conversation with Polish diplomats referred to the Soviet threat and spoke about the important role of the Polish East. Soon started the intense efforts to gain Poland as an ally. Hermann Göring, whom Hitler had entrusted the care of relations with the Polish government, played a leading role in these efforts. Traditionally since 1935 on each Göring's hunting visits to the Bialowieza Forest he took the opportunity to present German bids almost openly. The campaign to attract Poles also engaged other Nazi officials such as Joseph Goebbels, convinced - as he wrote in a private journal - that the "Berlin-London-Rome-Warsaw line could be not that bad", or the future Governor General Hans Frank. The latter said in Warsaw in early 1936 to his hosts that "Poland and Germany, walking together -- that is a power which Europe will be hard to resist. Such a block would include a dense mass of 100 million people."

The acquisition of the Polish side, at a relatively early stage also included, among others, Joachim von Ribbentrop, even before he became head of Hitler's diplomacy. The German Foreign Ministry, dominated by supporters of the traditional anti-Polish line, accepted a new course with clenched teeth, and often tried to thwart it in different ways. German society and much of the conservative elite was however reluctant to accept this new course in policies towards Poland. Among the most disappointed were the leaders of the German minority in Poland, complaining that Berlin left its' compatriots "on the ice".

The Polish side treated the German proposals either evasively, or denied them mildly. Warsaw sought to improve relations with Germany as best as it could, but without binding itself to the Reich. Still the chief postulate was to obtain firm guarantees from France, while also creating conditions for rapprochement with Great Britain. Given the reconciliatory tendencies in French and British relations with Germany, the abandonment of the "line of 26 January" (as politicians in Warsaw called the good-neighborly relations with the Reich) was seen as irresponsible.

In addition to German declarations, the Republic also had concluded in 1932 a non-aggression pact with the USSR. Poland wanted to involve itself in an alliance with neither of the two neighboring powers. This strategy was called the "policy of balance" by the Polish Foreign Ministry . This term introduces a bit of confusion today, because it suggests that the Warsaw cared about equally good relations with Germany and the USSR. It couldn't be further from the truth. Relations with Moscow deteriorated from year to year, and by 1938 reached the state of a Cold War. By contrast, the relations with Berlin were improving with every year and there was a very good atmosphere. Warsaw was regularly visited by Nazi dignitaries. European public opinion even started expressing beliefs, that Poland had become a quiet ally of the Reich.

Attempts to revitalize the Polish-French alliance ended in a fiasco, and the relations between the two allies were not the best. Both sides were at fault, and the patronising treatment by the French caused much frustration within the Polish Foreign Ministry. Warsaw's floating between Berlin and Paris, while dictated by necessity, gave Minister Beck the reputation of a disloyal partner in the West. The fact remains that Poland has managed to maintain the best relations with countries questioning the status quo - Germany, Italy, Japan, Hungary, while the alliance with France has become but a facade only.

The peak in Polish-German rapprochement came during the Sudeten crisis of 1938. The Polish attitude was very much appreciated by the Germans and the Reich repeatedly thanked the Poles for it. In the era of appeasement Polish leaders would be mad if they involved themselves against the Germans alone, and especially so in defence of Czechoslovakia - not very supportive for Poland and disliked in Poland as well. However, active collaboration in German plans was a completely different matter. Inconsiderate sending an ultimatum to Prague requesting the withdrawal from Zaolzie under the threat of armed attack was by the world's public opinion read as a Polish copy of German methods. The title of the Swedish "Dagens Nyheter" (4 October 1938): "The followers of Germany", was among the more subtle. Comparisons with a jackal jumping at the victim, to whom a much stronger predator has already struck the mortal blow were quite common. One of the British columnists known for his anti-Nazi views remarked that "If now Hitler attacks Poland, I will shout Sieg Heil". Similar opinions were expressed openly and widely. Later that same month, the French ambassador in Warsaw Leon Noel submitted a memorandum to his superiors requesting to reduce the liabilities towards Poland, because it appeared it became an enemy of France. Poland was threatened with isolation.

Under such circumstances the German Foreign Ministry started to ponder whether not to follow the blow and issue a "bill for Zaolzie" to Warsaw. Numerous diplomats argued, that nobody would be willing to support or assist Poland should the Reich decide to tackle the problem of the Pomeranian corridor. Hitler himself, however, reached a different conclusion.

The German dictator was by then convinced that Britain would not give him a free hand in the East. Appeasement of the Western Powers did not satisfy him, and he treated the Munich conference not as a success, but rather as yet another attempt to contain the German expansion. He believed, that the western powers would not allow him to create an empire in Eastern Europe and would treat German hegemony on the continent as a vital threat to their interests. In this situation, Hitler would have to eliminate France and the United Kingdom first, before turning eastwards, in order to secure the rear.

While before that Hitler saw Poland as a potential ally in his attack on the Soviet Union, since autumn of 1938 he envisioned a different role for Poland. Polish divisions would first secure the Reich's rear during the battle with the Western powers. The fall of the Soviet Union would occur only after the defeat of France. In any event, it was first necessary to persuade the Polish leaders to side clearly with Germany.

Less than a month after the Munich conference on 24 October 1938 Minister Joachim von Ribbentrop offered to the Polish ambassador Jozef Lipski to "generally settle all disputes in Polish-German relations". Poland was to allow for inclusion of Danzig into the Reich and agree on an extra-territorial connection between German Pomerania and East Prussia. In return, the course of the German-Polish border would be finally accepted by Germany, and the non-aggression treaty of 1934 would be extended up to 25 years. This arrangement, however, included a "consultation clause" which would mean Warsaw's consent with Berlin's foreign policy. And above all, Poland would have to join the Anti-Comintern Pact.

Hitler was of the opinion that what he presented to Poland was a truly generous offer. The case of Danzig and the extraterritorial highway have already been discussed with Poland on several occasions. One of German diplomats remarked after the war that if it was some other politician to propose such limited claims, he would instantly be accused of "sale of national interests". In the case of Hitler however the true goal was to turn Poland into an ally - and an obedient one at that. Without a solution to the Polish problem neither German attack in the West, nor the action against the USSR would be possible.

The proposals put forward by the Minister Ribbentrop troubled Beck very much. He considered them however to be merely an intrigue by Ribbentrop. He did not inform of them the French or the British, but this was quite understandable. He did not mention it to anyone even in the Foreign Ministry and ambassador Lipski in Berlin was only told to politely decline the offer, offering only some modifications to the status quo in Danzig in German and to facilitate transit through the corridor.

The minister probably hoped to defuse this situation using the battle-tested tactics of avoiding any definite answers, dodging and stalling. At a conference in a narrow circle of close associates he remarked on November 4th that "the lions are not so scary if you live with them for a while," and that "we could win even more from the Czechs". He was very sure of himself by arguing that "we are in a good political situation." What better example of confusion, carelessness, and overestimating the role of his own country.

In the 1938 destruction of Czechoslovak state by Nazi Germany and her Fascist Slovak and Hungarian allies and more-and-more close collaborator, hard line Right-wing authoritarian Poland, the greatest concern for Poles was of how little land area they managed to steal from Czechoslovakia from collaboration with Nazi Germany in this criminal act in which the only democratic country in eastern Europe was destroyed by its warmongering and/or opportunistic neighbours.
One year later the Poles now found themselves in position of Czechoslovaks. Sometimes greedy one-eyed beasts, like Endecja Poland, meet with hard ending when stronger beasts seek new prey.
Afterwards Poles created myth of "First to fight" to portray themselves as the first nation to rise against Hitler. I think we need to give history lesson for those very patriotic Poles who always see their country doing only the right thing and suffering for others.

Original article at http://www.polityka.pl/historia/280013,1,orzel-z-szakala.read

http://www.youtube.com/watch?v=6IVKAAsqcrI Traileri (Toisin kuin traileri antaa ymmärtää tämä yli kaksituntinen järkäle ei ole suurimpaa osaa ajasta menevä action-elokuva, vaan raskas ja inhorealistinen kuvaus äärivasemmistolaisen RAF-terroristiliikkeen toiminnasta.)

Tulipa katsottua ajatuksia herättänyt elokuva. En suosittele pelkän viihdearvon takia, vaikka elokuvassa tissejä tarjoillaankin.

Sukellus 70-luvun äärivasemmiston psyykeen ja sen perintö
70-luvun voimakkaassa länsimaisen laitavasemmiston liikkeessä tapahtui ylilyöntejä, jotka on hyvä ottaa tarkastelun alle lähihistoriamme vaikutusta nykypäivään ymmärtääkseen. Tässä tehtävässä Baader-Meinhof complex ansioituu kiitettävästi ja elokuva pitää peiliä 70-luvun vasemmistoradikaalien edessä.
Poliittisin perustein valikoiduista maailman vääryksistä "oikeutettua" vihaa ja raivoa ammentavat länsisaksalaisnuoret (on hyvin tärkeää huomata, että kyseessä ovat juuri länsisaksalaiset nuoret, samaan aikaan Itä-Saksan nuorisoa koulittiin myöskin "antifasistiseen" ideologiaan ja moni heistä kasvoi uskomaan omien vanhempiansa taistelleen puna-armeijan puolella fasisteja vastaan) ryhtyvät toimiin maailman sortajiksi katsomiaan vastaan. Ja kun olet ehdottomasti oikealla asialla kaikki keinot ovat sallittuja, jokainen alhaisinkin rikollinen teko voidaan selittää luokkataistelulla oikeutetuksi. Ja he löytävät paljon ymmärtäjiä.
Olen aika kriittinen lauseelle "Yhden terroristi on toisen vapaustaistelija." Kyllä, joskus terroristi on vapaustaistelija (pessimistinä lisäisin kuitenkin että tuntuu siltä, että yhä vähenemässä määrin), mutta yleensä hän on vain aivopesty vellihousu. Ajatellaampa vaikka Irakia tänään. Islamistiliikkeiden itsemurhapommittajat jatkuvasti iskevät työtä jonottavien maanmiestensä kimppuun. Yleensä kuolleet voidaan laskea kymmenissä ja haavoittuneet ovat vielä lukuisampia. Uhrit ovat maan nuoria ihmisiä, juuri heitä joiden varassa jälleenrakennustyö tulee viime kädessä lepäämään. Islamistien tavoitteena on kaaos ja kurjuus - olosuhteet jotka ruokkivat heitä. Pelkästään negatiivisen lopputuleman sisältämät teot (=kylmäverinen murhaaminen) "oikeutetaan" taisteluna imperialismia/sionismia/Saatanaa vastaan. Esiintymällä vapaustaistelijana saadaan myyntiarvoa länsimaalaisen nuorison keskuudessa, joka haluaa vastustaa kaikkea pahaa, mutta on samaan aikaan valittevan usein sokea tai hiljaa siitä millaista yhteiskuntamallia nämä "vapaustaistelijat" usein tavoittelevat.
Raskaita katseluhetkiä!

Elokuvan arvioita:
http://www.imdb.com/title/tt0765432/ IMDb
http://www.vanityfair.com/politics/features/2009/08/hitchens-guerrillas200908 Christopher Hitchens/Vanity Fair (Jälleen kerran Hitchens osuu naulan kantaan.)
http://movies.nytimes.com/2009/08/21/movies/21baader.html Manohla Gandis/The New York Times (Arvostelija tekee hyvän huomion sen kaltaisesta opportunismista, jota esimerkiksi Jaakko Laakso Suomessa edustaa.)

Kuinka hienoa se olikaan kun GTA IV:n tekijätiimi Rockstar laittoi pelinsä päähahmoksi Nico Bellicin, serbin.
Jugoslavian hajoamista seuranneen verisen sisällissodan pahiksiksi leimattu kansakunta ansaitseekin runtua sodan suurimpien veritöiden vuoksi, jotka Bosnian serbien joukot suorittivat Serbian armeijan tuella Bosnian muslimeja kohtaan. Serbeistä tuli väärällä puolella seisova kansakunta, jolle sälytettiin taakka koko sodasta, vaikka kyseessä oli usean aktiivisen osapuolen muodostama konflikti: Kroatia, jolla oli omat Serbiaan verrattavat laajentumistavoitteet Bosniassa. Bosnian muslimit, jotka sotivat milloin serbejä, milloin kroaatteja vastaan ja joutuivat sodan aikana huonoon seuraan ulkomaalaisten islamilaisten uskonsoturien virratessa maahan. Kyyniset palkkasoturit liittyivät sankoin joukoin sodan kaikkien osapuolten riveihin. Suomesta lähtijöiden pääteasema olivat yleensä kroaattien puolella taistelleet palkkasoturiosastot.
Mutta 1990-luvun tapahtumat olivat vain jatkoa ensimmäisen ja toisen maailmansodan kauhuille, jotka verisesti pilkkoivat Jugoslavian aluetta. Ensimmäisessä maailmansodassa suurimpia kärsijöitä olivat serbit, joita Itävalta-Unkarin ja Saksan joukot teurastivat surutta. Satojatuhansia serbejä kuoli sodan seurauksena. Kroatia kuului tuolloin Itävalta-Unkariin. Toisessa maailmansodassa Suur-Kroatiaa hallitsi Ustashe-liike, joka oli natsimielinen nukkehallitus, jonka kyky julmuuteen juutalaisia, romaneita, ja huomionarvoisesti ennen kaikkea serbejä kohtaan teki vaikutuksen jopa SS:n kylmäsydämisiin murhaajiin. Ustashe murhasi sodan aikana noin 500 000 serbiä massamurhissa ja keskitysleireillä. Tämä saisi jopa Kainin kalpenemaan veljesmurhaajana, sillä merkittävin kroaatteja ja serbejä erottava tekijä on uskonto: kroaatit ovat roomalaiskatolisia, serbit ortodokseja.
Mielenkiintoisesti Bosnian ja Kroatian muslimit tukivat aktiivisesti Ustashea ja osallistuivat serbien kansanmurhaan, ja heistäkin muodostettiin omia SS-osastojaan. Jo tuolloin Jugoslavian muslimit nauttivat tukea Lähi-idästä kun Hitleriin lämpimästi suhtautunut, akselivaltojen puolelle asettunut Jerusalemin suurmufti kiersi värväämässä joukkoja uskonveljien riveihin.
Oli siis paitsi kroaattifasismia, myös muslimifasismia, serbit taas olivat jakautuneet kansallismielisiin chetnikkeihin sekä Josip Broz Titon johtamiin kommunistisiin partisaaneihin, jotka olivat lopulta tuleva perimään koko Jugoslavian suotuisten suurvaltapoliittisten tuulten avulla. Etniset ristiriidat pakkojäädytettiin, mutta ne jäivät kytemään pinnan alle, eikä missään entisessä sosialistileirin maassa kansallisten tunteiden leimahdus tulisi takaisin yhtä väkivaltaisena ryöppynä kuin Jugoslaviassa 1990-luvun alussa.

Todistajalausuntoja/I maailmansota: http://www.srpska-mreza.com/History/ww-1/book/massacres.html

Dokumentti/II maailmansota: http://www.youtube.com/watch?v=HsQ-eSveN6A

Tämän merkinnän omistan kokonaan Iranille, maalle jolla on suuri geopoliittinen merkitys, ja joka on islamilainen teokratia.

Presidentti Ahmadinejad:
http://www.youtube.com/watch?v=4_3RUwAJ_MI&feature=related
En tiedä onko tämä oikein, mutta tunnen aina hillittömän naurunremakan pyrkivän ulos itsestäni katsellessani hänen esiintymistään. Mies tulee kuitenkin ottaa vakavasti, sillä hän hallitsee äärivanhoillisten uskonoppineiden tuella 80-miljoonaista maata, joka on alueellinen suurvalta.

Ja kuinka hän hallitsee:

Iranin Vihreän vallankumousliikkeen katumarssi nykyistä teokratiaa vastaan:
http://www.youtube.com/watch?v=dHnYyoI_4HY&feature=related
Tässä on hyvä viesti Ahmadinejadille ja Iranin johdolle: Kuunnelkaa katujenne ääntä, se on vapauden ääni.

http://www.amnesty.fi/mita-teemme/teemat/kuolemanrangaistus/iran