IRC-Galleria

Varsovan välit Vilnaan kylmenivät "huonoimmiksi Euroopassa".

Pilvikki Kause / HS 4.11.2010 – ULKOMAAT

Puola arvostelee tiukasti Liettuaa puolalaisvähemmistön oikeuksien polkemisesta.
Välit Varsovan ja Vilnan välillä ovat kylmenneet viime viikkoina niin, että puolalaisdiplomaatit luonnehtivat suhdetta koillisnaapuriin maansa "huonoimmaksi Euroopassa", kuvailee Puolan valtalehti Gazeta Wyborcza.
Puolan ulkoministeriö ilmoitti ryhtyvänsä "diplomaattisiin toimiin" puolustaakseen puolalaisvähemmistön etuja Liettuassa. Puolalaisia asuu Liettuassa 230 000 eli vajaat seitsemän prosenttia väestöstä.
"Emme voi hyväksyä, ettei puolalaisvähemmistöä kunnioiteta. Seuraamme kasvavalla levottomuudella ja huolestuneina Puolan ja Liettuan suhteiden kehitystä", ulkoministeriö ilmoitti äskettäin virallisessa kannanotossa.
Puolan ulkoministerin Radoslaw Sikorskin mielestä Puolan ystävälliset eleet olivat jääneet vaille vastakaikua naapurissa. Puolan kunnissa, joissa on liettualaisenemmistö, on kaksikieliset katukyltit, mutta puolalaisille Liettuassa ei sallita samaa, ulkoministeriö muistuttaa.
Puolankielistä opetusta hoidetaan Liettuassa kehnosti, puolalaiset eivät ole saaneet takaisin heiltä sodan jälkeen takavarikoitua maaomaisuutta, eivätkä he voi kirjoittaa nimeään henkilötodistuksiin puolalaisen kirjoitusasun mukaan, ulkoministeriö luettelee.
"Liettuan johtajat lupailevat aina seuraaville Puolan hallituksille, että nimikysymys ratkaistaan, mikä ei rakenna luottamusta", Sikorski totesi.
Liettuan pääministeri Andrius Kubilius moittii naapurimaan poliitikkoja "ilmapiirin kuumentamisesta" perusteettomin syytöksin. "Puolalaiset voivat paremmin Liettuassa kuin liettualaiset Puolassa", hän sivalsi viime viikolla.
Puolalla ja Liettualla on yhteistä historiaa ja samoja kansallissankareita, sillä maat yhdistyivät 1569 yli kahdeksisadaksi vuodeksi. Maat kamppailivat sen sijaan Liettuan nykyisen pääkaupungin Vilnan hallinnasta 1900-luvun alussa. Puola liitti Vilnan osakseen vuosiksi 1922–1939.

Oma kommentaari:
Liettua on pieni maa kahden suuren, Venäjän ja Puolan, välissä. Poikkeuksena muista Baltian maista Liettuassa eivät venäläiset ole suurin vähemmistöryhmä, vaan puolalaiset. Liettuan puolalaiset ovat myös paljon paremmin organisoituneita kuin venäläiset, ja kun yleensäottaen Baltian maat kammoavat Venäjän vaikutusta sisäisiin asioihinsa venäläisvähemmistön kautta, tapahtuu sama Liettuassa myös puolalaisten kohdalla.
Puolalaiseen nationalismiin kuuluu sisäänrakennettu ajatus siitä että sekä Liettuan pääkaupunki Vilna, että Länsi-Ukrainan keskeisin kaupunki L'viv kuuluvat Puolalle historiallisiin syihin vedoten. Vilna tai L'viv eivät ole alunpitäen puolalaisia alueita, mutta niillä molemmilla on puolalaista historiaa. Puolassa tätä ilmiötä kutsutaan idänromantiikaksi, se on hieman vastaavaa kuin suomalainen Karjala takaisin-tunne, mutta rohkenisin sanoa että paljon voimakkaampaa. Puolalaisen idänromantiikan ytimessä on ajatus oman (paremmaksi katsotun) sivilisaation rakenteiden sekä roomalaiskatolisen uskon ulottamisesta itäänpäin. Barbarian polonisaatio.
Toisaalta Puolassa on aivan tavallista kuulla ihmisten suusta, että sodassa (II MS) oli hyvää oli se, että se vapautti Puolan vähemmistöistä. Siis puolalaisen nationalismin etnonationalistinen (ja hallitsevampi) versio toteutui sodan seurauksena. Natsit onnistuivat tuhoamaan yli 90% Puolan yli kolmimiljoonaisesta juutalaisväestöstä, sodan jälkeen rajoja siirrettiin niin, että Puolan Länsi-Valko-Venäjä ja Länsi-Ukraina liitettiin Neuvostoliittoon ja toisaalla Puola sai 200km mitalla entistä Saksan puolta itselleen. Näin suuret ukrainalais- ja valkovenäläisvähemmistöt jäivät Neuvostoliiton puolelle ja saksalaiset taas olivat paenneet joukoittain etenevän puna-armeijan tieltä. Välittömästi sodan jälkeen suurin osa Puolaan jääneistä saksalaisista karkoitettiin Saksaan (etenkin ammattiosaajien kuitenkin sallittiin jäädä perheidensä kanssa kotiseuduilleen), samoin vielä satojatuhansia ukrainalaisia "palautettiin" Neuvostoliittoon ja Puolan armeija tuki Neuvostoliiton armeijaa Länsi-Ukrainan vastarintaliikkeen UPA:n lopullisessa tukahduttamisessa (vaikka Puola itsekin oli sodan jälkeen puolikaoottisessa tilassa jossa monet aseelliset ryhmittymät taistelivat terrorin keinoin uutta hallintoa vastaan tarjosi juuri UPA sopivan yhteisen vihollisen puolalaisille ja neuvostoliittolaisille: molemmat jakoivat syvän inhon ukrainalaisia nationalisteja kohtaan). Etelä-Puolan itäslaavisukuinen lemko-vähemmistö pakkosiirrettiin potentiaalisesti epävakaana aineksena Pohjois-Puolaan. Vielä niinkin myöhään kuin 1967-69, puolalaisen kansalliskommunismin kulta-aikana, vallassaolleet etnonationalistista suuntausta toteuttaneet kommunistit savustivat maasta ulos ajattelusuunnalleen kaikkein kiusallisimman vähemmistön, juutalaisten, rippeet Puolasta. Puolan juutalaiset pakotettiin menettelyyn jossa heiltä otettiin pois passi, evättiin maahanpaluu ikuiseksi ajaksi ja he joutuivat allekirjoittamaan paperin jossa vannoivat uskollisuutta "todelliselle kotimaalleen" Israelille. Jotkut menivät Israeliin, toiset Englantiin tai Ranskaan, jotkut Yhdysvaltoihin ja varsin moni myös Ruotsiin. Tänään Puolassa vähemmistöjä on vain 4%, kyselyn mukaan (Michlic, 2006) umpipuolalaiskatolisessa maassa jopa Varsovan puolalaisluterilaiset tuntevat itsensä tietyssä mielessä toisen luokan kansalaisiksi.
En ole kuitenkaan törmännyt juurikaan liettualaisvastaisiin mielipiteisiin puolalaisten keskuudessa (ja se on jotain se), puolalaiset sanovatkin näiden naapuriongelmien rakentuvan pikemminkin toisesta suunnasta. Puolalaiset valittavat, että liettualaiset kohtelevat heitä kuin venäläisiä (tämä on loukkaus puolalaisille). Viime vuonna puolalainen ystäväni matkusti kansainväliseen opiskelijatapahtumaan Liettuaan, jossa liettualaisen isännän kysyttyä hänen kotimaataan ja kuultuaan vastauksen, oli tämä vastannut "Don't worry, I'm tolerant". Tosin tämä on sanottava sillä varaukselle, että henkilöllä on taipumus puhua eri kansoista selkeästi puolalaisten stereotypioiden vaikuttamana, ikään kuin toistaa jo vallalla olevia negatiivisia kaavamaisia kuvia ja puhua kokemuksistaan niiden termistöllä.
Puolalla on paljon opittavaa suvaitsevaisuuden suhteen, mutta niin on myös Liettualla.

Median neutraalisuudesta
Ruotsissa toimittajakunnan puoluekannoista kysely on vakiintunutta hommaa, Suomessa asiasta keskustellaan. Jos suomalaista keskustelua nyt yleensä keskusteluksi voi kutsua. Tulisiko yhteiskunnallista läpinäkyvyyttä peräänkuuluttavien toimittajien myös itse osallistua tähän vaatimukseen läpinäkyvyydestä?

Yleisön ja toimittajakunnan puoluesympatiat (%) Ruotsissa loka-joulukuussa 2009 / TS 1.11.2010
Puolue / yleisö / toimittajat
Vasemmistoliitto 4,8 13,5
Sosiaalidemokraatit 34,6 22,5
Ympäristöpuolue (Vihreät) 7,8 27,3
Keskusta 5,0 6,4
Kansanpuolue 7,8 12,0
Kristillisdemokraatit 4,7 1,3
Kokoomus 29,0 9,7
Ruotsidemokraatit 3,9 0,2
Muut 2,4 7,1

Johtopäätökset:
Toimittajakunnan suosiossa suhteessa yleisöön ovat selkeästi Ympäristöpuolue, Vasemmistoliitto sekä Kansanpuolue. Yleisöä selkeästi vähemmän toimittajakunta tukee Kokoomusta ja Sosiaalidemokraatteja. Myöskään toimittajakunnassa ei ole juuri lainkaan Ruotsidemokraattien kannattajia, ja toimittajat ovat yleisöön verrattuna selkeästi useammin marginaalisten vajaan prosentin pienpuolueiden tukijoita.
Suomeen verrattaessa Ruotsin poliittisessa järjestelmässä on paljon samaa, joten tämä kysely antaa osviittaa suomalaistenkin toimittajien puoluesympatioista, Ruotsi vain on pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin lipunkantajana vielä pykälän-pari Suomea sosiaalidemokraattisempi. Toinen merkittävä ero on Keskustan pienuus Ruotsissa, mikä juontaa siitä ettei Ruotsissa ole enää muutamaan vuosikymmeneen harjoitettu voimakasta (ja keinotekoista) aluepolitiikkaa, mikä taas Suomessa on voimissaan ja on Keskusta-puolueen elinehto.
Ruotsissa medialla on myös tapana rohkeammin ilmaista kantansa, kuten nähtiin jälleen tämän vuoden parlamenttivaaleissa, joissa suurin osa lehdistä asettui tukemaan Kokoomusta kilvassa Sosiaalidemokraatteja vastaan. Ala-arvoisilla mediatempuilla ratsastanut maahanmuuttovihamielinen Ruotsidemokraatit taas kärsi osittaisesta boikotista Ruotsin mediassa.

Katselin eilen illalla Ylen "Suuren homokeskustelun" (http://areena.yle.fi/video/1354542), jossa yhteiskunnalliset vaikuttajat puolin ja toisin väänsivät peistä homoihin ja homouteen liittyvistä kysymyksistä nyky-yhteiskunnassa.
Nostan esiin Päivi Räsäsen (kristilliset) kommentin, jossa hän rinnasti homoseksuaalisen aktin aivan vastaavaksi synniksi kuin jos hän pettäisi aviomiestään naapurin isännän kanssa, sillä "kaikilla meillä on omat houkutuksemme".
Ei Päivi. Oikea rinnastus on se, että sinä et saisi koskaan kumppanisi kanssa tehdä sitä ja vastaavasti, että vastaväittäjäsi Oras Tynkkynen (vihreät) pettäisi puolisoaan toisen miehen kanssa.
Vai tunnustiko Räsänen juuri pettäneensä puolisoaan tuon mainitun naapurinisännän kanssa?
Kristilliskonservatiivinen puolisko salia nyökytteli ja hymyili typerän tietäväinen ilme kasvoillaan Räsäsen argumentaatiolle, vaikka tämä ei vastannut itse väittämään vaan alkoi puhumaan aiheen vierestä. "En vastusta homoja vaan homoseksuaalista aktia" on tekopyhää pseudoargumentaatiota, jota ei voi perustella järjellä. Onneksi sentään kristilliskonservatiivisen rintaman edustajat, kuten Pentti "Perus-Pena" Oinonen (perus), kertovat suoraan mistä tämä logiikkaa uhmaava näkemys juontuu: "Tämä näkemys kumpuaa voimakkaasta henkilökohtaisesta kristillisestä uskosta, ja siitä mikä on Jumalan sana mikä lukee Raamatussa."
Perussuomalaiset ovat muutoinkin (humoristisia aspekteja saavan) korostetun isänmaallisuutensa ja yleisen umpimielisyytensä lisäksi myös hieman yllättävänkin (vaiko sittenkään?) uskovaista porukkaa. Oinonen on puolueen 1. varapuheenjohtaja, ja vastaavasti puheenjohtaja Timo Soini sai opiskeluaikanaan Irlannissa katolisen herätyksen nähtyään irlantilaiset syvän hengellisyyden vallassa ristikulkueessa. Arvokonservatiivinen ja kansallismielisyyteen kytkeytyvä irlantilaiskatolisuus istuu Soinille yhtä mieluisasti kuin kovapalkkainen euroedustajan paikka palkkana EU:n vastustamisesta. Kuten Soini on sanonut, katolisessa kirkossa saa olla rauhassa arvokonservatiivi. Mistä Soini etsii itselleen seuraavan sopivan (lue: riittävän konservatiivisen) uskonnon kun homokeskustelu rantautuu kunnolla katoliseenkin kirkkoon?

By Stanislaw Zerko

Original article at http://www.polityka.pl/historia/280013,1,orzel-z-szakala.read

Among the possible allies of the Reich was also Poland. Führer decided that Poland, separating Germany from USSR and with sizeable military might, could actually stand at the side of the Reich. Considerable role in these calculations was played by a genuine esteem that Hitler and some other Nazi dignitaries felt towards Pilsudski, the person to beat the Red Army in 1920. Of great importance was also the fact that the system introduced by Pilsudski in Poland was a departure from the principles of parliamentary democracy, so despised by Hitler.

Since 1933 the Chancellor, in almost every conversation with Polish diplomats referred to the Soviet threat and spoke about the important role of the Polish East. Soon started the intense efforts to gain Poland as an ally. Hermann Göring, whom Hitler had entrusted the care of relations with the Polish government, played a leading role in these efforts. Traditionally since 1935 on each Göring's hunting visits to the Bialowieza Forest he took the opportunity to present German bids almost openly. The campaign to attract Poles also engaged other Nazi officials such as Joseph Goebbels, convinced - as he wrote in a private journal - that the "Berlin-London-Rome-Warsaw line could be not that bad", or the future Governor General Hans Frank. The latter said in Warsaw in early 1936 to his hosts that "Poland and Germany, walking together -- that is a power which Europe will be hard to resist. Such a block would include a dense mass of 100 million people."

The acquisition of the Polish side, at a relatively early stage also included, among others, Joachim von Ribbentrop, even before he became head of Hitler's diplomacy. The German Foreign Ministry, dominated by supporters of the traditional anti-Polish line, accepted a new course with clenched teeth, and often tried to thwart it in different ways. German society and much of the conservative elite was however reluctant to accept this new course in policies towards Poland. Among the most disappointed were the leaders of the German minority in Poland, complaining that Berlin left its' compatriots "on the ice".

The Polish side treated the German proposals either evasively, or denied them mildly. Warsaw sought to improve relations with Germany as best as it could, but without binding itself to the Reich. Still the chief postulate was to obtain firm guarantees from France, while also creating conditions for rapprochement with Great Britain. Given the reconciliatory tendencies in French and British relations with Germany, the abandonment of the "line of 26 January" (as politicians in Warsaw called the good-neighborly relations with the Reich) was seen as irresponsible.

In addition to German declarations, the Republic also had concluded in 1932 a non-aggression pact with the USSR. Poland wanted to involve itself in an alliance with neither of the two neighboring powers. This strategy was called the "policy of balance" by the Polish Foreign Ministry . This term introduces a bit of confusion today, because it suggests that the Warsaw cared about equally good relations with Germany and the USSR. It couldn't be further from the truth. Relations with Moscow deteriorated from year to year, and by 1938 reached the state of a Cold War. By contrast, the relations with Berlin were improving with every year and there was a very good atmosphere. Warsaw was regularly visited by Nazi dignitaries. European public opinion even started expressing beliefs, that Poland had become a quiet ally of the Reich.

Attempts to revitalize the Polish-French alliance ended in a fiasco, and the relations between the two allies were not the best. Both sides were at fault, and the patronising treatment by the French caused much frustration within the Polish Foreign Ministry. Warsaw's floating between Berlin and Paris, while dictated by necessity, gave Minister Beck the reputation of a disloyal partner in the West. The fact remains that Poland has managed to maintain the best relations with countries questioning the status quo - Germany, Italy, Japan, Hungary, while the alliance with France has become but a facade only.

The peak in Polish-German rapprochement came during the Sudeten crisis of 1938. The Polish attitude was very much appreciated by the Germans and the Reich repeatedly thanked the Poles for it. In the era of appeasement Polish leaders would be mad if they involved themselves against the Germans alone, and especially so in defence of Czechoslovakia - not very supportive for Poland and disliked in Poland as well. However, active collaboration in German plans was a completely different matter. Inconsiderate sending an ultimatum to Prague requesting the withdrawal from Zaolzie under the threat of armed attack was by the world's public opinion read as a Polish copy of German methods. The title of the Swedish "Dagens Nyheter" (4 October 1938): "The followers of Germany", was among the more subtle. Comparisons with a jackal jumping at the victim, to whom a much stronger predator has already struck the mortal blow were quite common. One of the British columnists known for his anti-Nazi views remarked that "If now Hitler attacks Poland, I will shout Sieg Heil". Similar opinions were expressed openly and widely. Later that same month, the French ambassador in Warsaw Leon Noel submitted a memorandum to his superiors requesting to reduce the liabilities towards Poland, because it appeared it became an enemy of France. Poland was threatened with isolation.

Under such circumstances the German Foreign Ministry started to ponder whether not to follow the blow and issue a "bill for Zaolzie" to Warsaw. Numerous diplomats argued, that nobody would be willing to support or assist Poland should the Reich decide to tackle the problem of the Pomeranian corridor. Hitler himself, however, reached a different conclusion.

The German dictator was by then convinced that Britain would not give him a free hand in the East. Appeasement of the Western Powers did not satisfy him, and he treated the Munich conference not as a success, but rather as yet another attempt to contain the German expansion. He believed, that the western powers would not allow him to create an empire in Eastern Europe and would treat German hegemony on the continent as a vital threat to their interests. In this situation, Hitler would have to eliminate France and the United Kingdom first, before turning eastwards, in order to secure the rear.

While before that Hitler saw Poland as a potential ally in his attack on the Soviet Union, since autumn of 1938 he envisioned a different role for Poland. Polish divisions would first secure the Reich's rear during the battle with the Western powers. The fall of the Soviet Union would occur only after the defeat of France. In any event, it was first necessary to persuade the Polish leaders to side clearly with Germany.

Less than a month after the Munich conference on 24 October 1938 Minister Joachim von Ribbentrop offered to the Polish ambassador Jozef Lipski to "generally settle all disputes in Polish-German relations". Poland was to allow for inclusion of Danzig into the Reich and agree on an extra-territorial connection between German Pomerania and East Prussia. In return, the course of the German-Polish border would be finally accepted by Germany, and the non-aggression treaty of 1934 would be extended up to 25 years. This arrangement, however, included a "consultation clause" which would mean Warsaw's consent with Berlin's foreign policy. And above all, Poland would have to join the Anti-Comintern Pact.

Hitler was of the opinion that what he presented to Poland was a truly generous offer. The case of Danzig and the extraterritorial highway have already been discussed with Poland on several occasions. One of German diplomats remarked after the war that if it was some other politician to propose such limited claims, he would instantly be accused of "sale of national interests". In the case of Hitler however the true goal was to turn Poland into an ally - and an obedient one at that. Without a solution to the Polish problem neither German attack in the West, nor the action against the USSR would be possible.

The proposals put forward by the Minister Ribbentrop troubled Beck very much. He considered them however to be merely an intrigue by Ribbentrop. He did not inform of them the French or the British, but this was quite understandable. He did not mention it to anyone even in the Foreign Ministry and ambassador Lipski in Berlin was only told to politely decline the offer, offering only some modifications to the status quo in Danzig in German and to facilitate transit through the corridor.

The minister probably hoped to defuse this situation using the battle-tested tactics of avoiding any definite answers, dodging and stalling. At a conference in a narrow circle of close associates he remarked on November 4th that "the lions are not so scary if you live with them for a while," and that "we could win even more from the Czechs". He was very sure of himself by arguing that "we are in a good political situation." What better example of confusion, carelessness, and overestimating the role of his own country.

In the 1938 destruction of Czechoslovak state by Nazi Germany and her Fascist Slovak and Hungarian allies and more-and-more close collaborator, hard line Right-wing authoritarian Poland, the greatest concern for Poles was of how little land area they managed to steal from Czechoslovakia from collaboration with Nazi Germany in this criminal act in which the only democratic country in eastern Europe was destroyed by its warmongering and/or opportunistic neighbours.
One year later the Poles now found themselves in position of Czechoslovaks. Sometimes greedy one-eyed beasts, like Endecja Poland, meet with hard ending when stronger beasts seek new prey.
Afterwards Poles created myth of "First to fight" to portray themselves as the first nation to rise against Hitler. I think we need to give history lesson for those very patriotic Poles who always see their country doing only the right thing and suffering for others.

Original article at http://www.polityka.pl/historia/280013,1,orzel-z-szakala.read

http://www.youtube.com/watch?v=6IVKAAsqcrI Traileri (Toisin kuin traileri antaa ymmärtää tämä yli kaksituntinen järkäle ei ole suurimpaa osaa ajasta menevä action-elokuva, vaan raskas ja inhorealistinen kuvaus äärivasemmistolaisen RAF-terroristiliikkeen toiminnasta.)

Tulipa katsottua ajatuksia herättänyt elokuva. En suosittele pelkän viihdearvon takia, vaikka elokuvassa tissejä tarjoillaankin.

Sukellus 70-luvun äärivasemmiston psyykeen ja sen perintö
70-luvun voimakkaassa länsimaisen laitavasemmiston liikkeessä tapahtui ylilyöntejä, jotka on hyvä ottaa tarkastelun alle lähihistoriamme vaikutusta nykypäivään ymmärtääkseen. Tässä tehtävässä Baader-Meinhof complex ansioituu kiitettävästi ja elokuva pitää peiliä 70-luvun vasemmistoradikaalien edessä.
Poliittisin perustein valikoiduista maailman vääryksistä "oikeutettua" vihaa ja raivoa ammentavat länsisaksalaisnuoret (on hyvin tärkeää huomata, että kyseessä ovat juuri länsisaksalaiset nuoret, samaan aikaan Itä-Saksan nuorisoa koulittiin myöskin "antifasistiseen" ideologiaan ja moni heistä kasvoi uskomaan omien vanhempiansa taistelleen puna-armeijan puolella fasisteja vastaan) ryhtyvät toimiin maailman sortajiksi katsomiaan vastaan. Ja kun olet ehdottomasti oikealla asialla kaikki keinot ovat sallittuja, jokainen alhaisinkin rikollinen teko voidaan selittää luokkataistelulla oikeutetuksi. Ja he löytävät paljon ymmärtäjiä.
Olen aika kriittinen lauseelle "Yhden terroristi on toisen vapaustaistelija." Kyllä, joskus terroristi on vapaustaistelija (pessimistinä lisäisin kuitenkin että tuntuu siltä, että yhä vähenemässä määrin), mutta yleensä hän on vain aivopesty vellihousu. Ajatellaampa vaikka Irakia tänään. Islamistiliikkeiden itsemurhapommittajat jatkuvasti iskevät työtä jonottavien maanmiestensä kimppuun. Yleensä kuolleet voidaan laskea kymmenissä ja haavoittuneet ovat vielä lukuisampia. Uhrit ovat maan nuoria ihmisiä, juuri heitä joiden varassa jälleenrakennustyö tulee viime kädessä lepäämään. Islamistien tavoitteena on kaaos ja kurjuus - olosuhteet jotka ruokkivat heitä. Pelkästään negatiivisen lopputuleman sisältämät teot (=kylmäverinen murhaaminen) "oikeutetaan" taisteluna imperialismia/sionismia/Saatanaa vastaan. Esiintymällä vapaustaistelijana saadaan myyntiarvoa länsimaalaisen nuorison keskuudessa, joka haluaa vastustaa kaikkea pahaa, mutta on samaan aikaan valittevan usein sokea tai hiljaa siitä millaista yhteiskuntamallia nämä "vapaustaistelijat" usein tavoittelevat.
Raskaita katseluhetkiä!

Elokuvan arvioita:
http://www.imdb.com/title/tt0765432/ IMDb
http://www.vanityfair.com/politics/features/2009/08/hitchens-guerrillas200908 Christopher Hitchens/Vanity Fair (Jälleen kerran Hitchens osuu naulan kantaan.)
http://movies.nytimes.com/2009/08/21/movies/21baader.html Manohla Gandis/The New York Times (Arvostelija tekee hyvän huomion sen kaltaisesta opportunismista, jota esimerkiksi Jaakko Laakso Suomessa edustaa.)

Kuinka hienoa se olikaan kun GTA IV:n tekijätiimi Rockstar laittoi pelinsä päähahmoksi Nico Bellicin, serbin.
Jugoslavian hajoamista seuranneen verisen sisällissodan pahiksiksi leimattu kansakunta ansaitseekin runtua sodan suurimpien veritöiden vuoksi, jotka Bosnian serbien joukot suorittivat Serbian armeijan tuella Bosnian muslimeja kohtaan. Serbeistä tuli väärällä puolella seisova kansakunta, jolle sälytettiin taakka koko sodasta, vaikka kyseessä oli usean aktiivisen osapuolen muodostama konflikti: Kroatia, jolla oli omat Serbiaan verrattavat laajentumistavoitteet Bosniassa. Bosnian muslimit, jotka sotivat milloin serbejä, milloin kroaatteja vastaan ja joutuivat sodan aikana huonoon seuraan ulkomaalaisten islamilaisten uskonsoturien virratessa maahan. Kyyniset palkkasoturit liittyivät sankoin joukoin sodan kaikkien osapuolten riveihin. Suomesta lähtijöiden pääteasema olivat yleensä kroaattien puolella taistelleet palkkasoturiosastot.
Mutta 1990-luvun tapahtumat olivat vain jatkoa ensimmäisen ja toisen maailmansodan kauhuille, jotka verisesti pilkkoivat Jugoslavian aluetta. Ensimmäisessä maailmansodassa suurimpia kärsijöitä olivat serbit, joita Itävalta-Unkarin ja Saksan joukot teurastivat surutta. Satojatuhansia serbejä kuoli sodan seurauksena. Kroatia kuului tuolloin Itävalta-Unkariin. Toisessa maailmansodassa Suur-Kroatiaa hallitsi Ustashe-liike, joka oli natsimielinen nukkehallitus, jonka kyky julmuuteen juutalaisia, romaneita, ja huomionarvoisesti ennen kaikkea serbejä kohtaan teki vaikutuksen jopa SS:n kylmäsydämisiin murhaajiin. Ustashe murhasi sodan aikana noin 500 000 serbiä massamurhissa ja keskitysleireillä. Tämä saisi jopa Kainin kalpenemaan veljesmurhaajana, sillä merkittävin kroaatteja ja serbejä erottava tekijä on uskonto: kroaatit ovat roomalaiskatolisia, serbit ortodokseja.
Mielenkiintoisesti Bosnian ja Kroatian muslimit tukivat aktiivisesti Ustashea ja osallistuivat serbien kansanmurhaan, ja heistäkin muodostettiin omia SS-osastojaan. Jo tuolloin Jugoslavian muslimit nauttivat tukea Lähi-idästä kun Hitleriin lämpimästi suhtautunut, akselivaltojen puolelle asettunut Jerusalemin suurmufti kiersi värväämässä joukkoja uskonveljien riveihin.
Oli siis paitsi kroaattifasismia, myös muslimifasismia, serbit taas olivat jakautuneet kansallismielisiin chetnikkeihin sekä Josip Broz Titon johtamiin kommunistisiin partisaaneihin, jotka olivat lopulta tuleva perimään koko Jugoslavian suotuisten suurvaltapoliittisten tuulten avulla. Etniset ristiriidat pakkojäädytettiin, mutta ne jäivät kytemään pinnan alle, eikä missään entisessä sosialistileirin maassa kansallisten tunteiden leimahdus tulisi takaisin yhtä väkivaltaisena ryöppynä kuin Jugoslaviassa 1990-luvun alussa.

Todistajalausuntoja/I maailmansota: http://www.srpska-mreza.com/History/ww-1/book/massacres.html

Dokumentti/II maailmansota: http://www.youtube.com/watch?v=HsQ-eSveN6A

Tämän merkinnän omistan kokonaan Iranille, maalle jolla on suuri geopoliittinen merkitys, ja joka on islamilainen teokratia.

Presidentti Ahmadinejad:
http://www.youtube.com/watch?v=4_3RUwAJ_MI&feature=related
En tiedä onko tämä oikein, mutta tunnen aina hillittömän naurunremakan pyrkivän ulos itsestäni katsellessani hänen esiintymistään. Mies tulee kuitenkin ottaa vakavasti, sillä hän hallitsee äärivanhoillisten uskonoppineiden tuella 80-miljoonaista maata, joka on alueellinen suurvalta.

Ja kuinka hän hallitsee:

Iranin Vihreän vallankumousliikkeen katumarssi nykyistä teokratiaa vastaan:
http://www.youtube.com/watch?v=dHnYyoI_4HY&feature=related
Tässä on hyvä viesti Ahmadinejadille ja Iranin johdolle: Kuunnelkaa katujenne ääntä, se on vapauden ääni.

http://www.amnesty.fi/mita-teemme/teemat/kuolemanrangaistus/iran

Viime viikolla kokoomusministerit Katainen, Stubb ja Häkämies antoivat lausunnon: "Venäjä on Suomen näkökulmasta suurvalta, mutta ei enää taloudella mitattuna.". Poliitikkona saa näköjään puhua mitä sylki suuhun tuo, tavallaan pelottavaa kun ajattelee että juuri poliitikot päättävät minun ja sinun asioista.
Katainen lisäsi Venäjän talouden olevan vain Hollannin talouden kokoluokkaa. Väärin. Myöhemmin Katainen korjasi puheitaan ja sanoi muistaneensa väärin, nyt Katainen väitti Venäjän talouden olevan Espanjan kokoluokkaa. Väärin edelleen.
Tässä maailman talousmahtien todellinen järjestys vuodelta 2008 (HS Talous 24.8.2010):
1. Yhdysvallat 2. Kiina 3. Japani 4. Intia 5. Saksa 6. Venäjä ... 12. Espanja ... 18. Hollanti
Tähän kun vielä lisätään tärkeä huomio talouskasvun suunnasta ja volyymista niin Venäjän talouskasvu on yksi dynaamisimmista (+7%/vuosi). Kiina johtaa vuosittaisella lähes +10% kasvulla. Kokoomusministereiden puheet olivat siis paitsi informaatiosisällöltään vääriä, myös täysin vääränsuuntaisia arvioidessaan Venäjän talouskehitystä.
Jos lieventävänä asianhaarana käytetään sitä, että arvon ministerit tahtoivat puhua Venäjästä ns. rohkeasti, niin miksi valita tyyliksi vääräperusteinen vähättely? Todellisiakin epäkohtia Venäjältä löytää riittämiin. Kuten kasvavan vaurauden epätasa-arvoinen jakautuminen yhteiskunnassa. Tai kansalaisyhteiskunnan verrattain heikko kehitys. Tai ihmisoikeuskysymykset.

"HS - Talous - 24.8.2010 - 3304 merkkiä - 1. painos
OECD: Venäjä on kuudenneksi suurin talousmahti
Viime vuosikymmenen talouskasvu nosti maan sijoitusta reippaasti. HEIKKI AROLA HS
Venäjän talous oli jo kaksi vuotta sitten kooltaan Euroopan maista kakkosena heti Saksan jälkeen, kertoo taloudellisen yhteistyöjärjestön OECD:n kesällä ilmestynyt katsaus. Suomessa on keskusteltu vilkkaasti Venäjän taloudellisesta asemasta, kun kokoomuksen puheenjohtaja ja valtionvarainministeri Jyrki Katainen noin viikko sitten esitti arvionaan, ettei Venäjä ole enää taloudellinen suurvalta, vaan sen talous vastaa suunnilleen Hollannin taloutta. Myöhemmin Katainen korjasi, että Venäjän talouden koko vastaa sittenkin Espanjaa. OECD:n tuoreimman vertailevan maaraportin mukaan kummatkin vertaukset vähättelevät Venäjän merkitystä. OECD:n mukaan Venäjä on maailman valtioista talouden koolla mitaten kuudes ja Euroopassa kakkonen Saksan jälkeen. Venäjä jättää taakseen Britannian, Ranskan ja Italian. Erot näiden maiden kesken eivät tosin ole suuria ja järjestys niiden kesken voi vaihdella eri tilastoissa riippuen millaisia valuuttakursseja käytetään. "Voi joka tapauksessa sanoa, että Venäjä on ottanut pysyvästi paikan kymmenen suurimman talousmahdin joukossa. Sijoitus voi hieman vaihdella vuodesta riippuen", arvioi ekonomisti Seija Lainela Suomen Pankista. OECD:n katsauksen luvut koskevat vuotta 2008. Tätä tuoreempia tarkistettuja lukuja ei ole saatavissa. Kun viime vuoden luvut ilmestyvät, niissä Venäjän sijoitus on luultavasti hieman pudonnut, koska talouden romahdus oli siellä suurempi kuin läntisissä maissa. Toisaalta kuluvana vuonna Venäjä on päässyt taas parempaan vetoon kuin EU-maat, joten sen suhteellinen sijoitus paranee jälleen. Maakohtaiset tilastovertailut vaihtelevat jonkin verran laskutavoista riippuen. Helsingin Sanomat kertoi viime viikolla Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n luvuista, joissa Venäjän sijoitus oli heikompi kuin OECD:n raportissa. Ero johtuu siitä, että IMF muuttaa maan ruplissa lasketun bruttokansantuotteen (bkt) sellaisenaan virallisella kurssilla Yhdysvaltain dollareiksi. OECD käyttää niin sanottua ostovoimapariteettia, jossa on otettu huomioon maiden inflaatioerot ja niiden vaikutus kansalaisten ostovoimaan. Tämän katsotaan yleisesti kertovan enemmän oikeasta varallisuudesta, koska valuuttakursseihin voivat keskuspankit vaikuttaa omalla politiikallaan. Venäjän ruplaa pidetään aliarvostettuna samoin kuin Kiinan juania, koska keskuspankit ohjailevat kursseja edistääkseen vientiä. Maat ovat varakkaampia kuin niiden suoraan valuuttakursseilla muunnettu bkt antaa ymmärtää. Venäjän samoin kuin Kiinan nousu varallisuustilastoissa perustuu viime vuosikymmenen kovaan talouskasvuun. Venäjällä kasvu oli vuosittain keskimäärin noin seitsemän prosenttia ja Kiinassa lähes kymmenen prosenttia. Lähivuosille ei ennusteta aivan näin kovaa kasvua, mutta se on edelleen selvästi ripeämpää kuin EU-maissa. Venäjän bkt on OECD:n mukaan noin 12 kertaa suurempi kuin Suomen. Asukasluvultaan Venäjä on huomattavasti isompi, noin 28 kertaa Suomen kokoinen."

Venäjä jaksaa aina hämmentää, hyvälläkin tapaa. Tilausbussimatka Kuolan niemimaalle tarjoaa omaan makuuni juuri sopivaa lähialue-eksotiikkaa.
Kuolan köyhtyneissä kylissä miettii kuinka nämä ihmiset oikein selviytyvät tässä köyhyydessä ja mistä saavat toimeentulonsa. Ihmiset vilkuttavat hymyillen suomalaiselle bussille.
Apatiitti (Apatity) on Etelä-Kuolan alueen suurin kaupunki (60 000+ as.) ja on kuin neuvostoliittolainen reliikki. Suurin osa Kuolan alueen kaupunkien väestöstä saa toimeentulonsa alueen raskaasta teollisuudesta, näin on Apatiitinkin laita, sen naapuruskaupungin Kirovskin viereisen Hiipinä-tunturin takana kohoaa kaksi valtavaa, sakeaa savua tupruttavaa piippua ja Mordorin maisema.
Kaupat ovat täynnä tavaraa ja nuoria hyvin pukeutuneita ihmisiä. Nuoret ihmiset kuitenkiaan eivät näytä enää neuvostoliittolaisilta, mutta eivät länsimaalaisiltakaan. Venäjä on toista maata, ja pidän siitä.
Apatiitin ja Murmanskin välissä on mahdollisesti Kuolan alueen pahin saastekaupunki, Monzegorsk. Monzegorskin ympäristön tunturit ovat mustaa kuun maisemaa, siellä ei vaivaiskoivu kasva. Jos on kymmenesosa Venäjää saastunutta on varmasti vielä suurempi osa maasta vastaavasti lähes koskematonta luontoa ja erämaata, jossa taivaalla kaartava maakotka on tsaari. Ja sitä Kuolan niemimaalla riittää. Monzegorskin kaduilla äidit työntelevät lastenrattaita.
Murmansk on vuonon rannalla rakennettu 330 000 asukkaan madon mallinen pitkä ja kapea kaupunki, jossa rakennetaan uutta varsin aktiivisesti. Siellä minulle avautui hieno mahdollisuus viime lauantaina tutustua pintapuolisesti venäläisten ja venäläisten perheiden tapaan viettää vapaapäivää. Pyyhin hikeä valokuvatessani lähteviä junia rautatiesillalta, ilma oli leppeä ja rautatieaseman digitaalimittari näytti 25 astetta. Hämmentävä ajatus mantereemme äärimmäisessä pohjoisessa. Värikkään, kiiltäväkupolisen ortodoksikirkon luona useat hääparit viettivät häämenojaan ja viereisessä puistossa lapsiaan ulkoiluttavat nuoret äidit kylpivät auringossa. Lapsiperheet soutivat paikallisella järvellä, ja pysähdyin oluelle yhteen monista rannalla olevista saslik- ja olutpaikoista. Juodessa oluttani luotiliivein varustettu Ohrana saattaa paikalta pois juopuneen vanhuksen joka taputtelee lempeästi häntä taluttavaa vasta parikymppisen näköistä turvallisuusmiestä tämän päälaen kiehkuralle. Sitten menin paikalliseen delfinaarioon katsomaan koulutettujen hylkeiden esiintymistä.
Murmanskin keskustorilla oli meneillään Kuolan alueen voimamieskisat. Jotenkin perivenäläistä. Davaj davaj ja rauta nousee.
Sivukujilla babushkat ja köyhät perheet myivät keräämiään sieniä. Olin iloinen paljon koeteltujen venäläisten hitaastakin kehityksestä kohti keskiluokkaa, mutta samalla köyhyys on niin silmiinpistävää, kaikkialla. Sekarotuiset ja usein nilkuttavat laika-huskyt jolkottelevat kaupungin kaduilla. Jokaikinen näkemäni kulkukoira, joita on Venäjällä paljon, vaikuttaa niin hyväluontoiselta että tekee pahaa nähdä ne heitteillä. Sitten kun otan koiran adoptoin sen täältä.
Murmanskiin ei koskaan ole rakennettu viemäröintiä, vaan vettä on aina kaduilla huonoksi menneen asvaltin montuissa silloinkin kun ei ole satanut. Tämä on päivittäinen kiusa ihmisille: naiset saavat varmasti ruokota korkokenkänsä jokaisen ulkonakäynnin jälkeen. Nuoret rullaluistelijat hyppivät katujen vesilätäköiden ylitse.
Venäjän valtio lainaa rahaa monille rikkaille länsimaille (on mm. Suomen valtion toiseksi suurin lainoittaja heti Kiinan jälkeen) ja samalla sen omat eläkeläiset joutuvat keräämään sieniä, marjoja ja tyhjiä lasipulloja pienen eläkkeensä lisäksi henkensä pitimiksi.
Illalla klubilla juon viskiä kahden paikallisen jampan kanssa, alkoholi parantaa kummasti kielitaitoa. Ihmiset tanssivat venäläisiä menobiisejä.
Kotiinpaluumatkalla juopuneimmat suomalaiset saatellaan lempeästi läpi tulliselvitysten maailman. Sitten asvaltti muuttuu taas ei-pomputtavaksi, olemme Suomessa.
Venäjässä on omanlaistaan magiikkaa, jota on vaikea järjellä selittää. Enkä kirjoita tätä pieninkään sarkasmi mielessäni. Aioin jatkossakin suosia Venäjän matkailua. Olen ihan tyytyväinen, että olen myös yksi heistä.