IRC-Galleria

"Joskus haluaisin työntää heidät vaatekaapin komeroon, vain siksi, että he ovat juutalaisia (itseni mukaanlukien) ja sitten odottaa hetki ja avata komeroa vähän ja katsoa ovatko he tukehtuneet ja jos eivät, niin sulkea komeron ovi uudelleen ja jatkaa kunnes työ on tehty." -Franz Kafka juutalaisuudestaan ja sen mukanaan tuomasta jatkuvasta taakasta (kaksinkertaisen) toiseuden edustajana valtaväestön keskuudessa. Kafka kuoli 1924.

http://www.sptimes.ru/story/25093

Yle Teema keskustelee:

http://yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=4&ag=22&t=&a=5207

Olen jo pidempään ajatellut synnyttää blogimerkinnän aiheesta "Mikä mättää yliopistolla", kunnes sitten huomasin että aina oiva Jokisipilä oli ajatellut laittaa merkinnän samoista aihepiireistä.

Linkki Jokisipilän blogimerkintään: http://jokisipila.blogspot.com/2008/06/laatu-ja-hevonpaska.html

Valitettavasti ei voi muuta kuin yhtyä kirjoitukseen. Näin ainakin meillä Turuus.

http://www.youtube.com/watch?v=QKKvEZ0ejsE

Kiitos Tapsalle löydöstä.

Historia-intoilijana rakennan kehityskulkuja tapahtumien välille. Palautettuani esseeni Suomen osasta toisessa maailmansodassa MasterTool#blogcomments VTT Jokisipilälle, tämä vastaa blogissaan suoraan yhteen esittelemistäni väittämistä:

"1970-luvulla uusvasemmiston radikaalit uushistorialliset tulkinnat Suomen sisällissodasta ja talvi- ja jatkosodasta loukkasivat veteraaneja ja sotivat vallitsevaa muistelua vastaan (Kinnunen&Kivimäki (toim.): Ihminen sodassa: suomalaisten kokemuksia jatkosodasta)."

Jokisipilä kirjoittaa blogiinsa samasta aiheesta:
http://jokisipila.blogspot.com/2008/04/sotaveteraanien-pilkkaamisesta.html

Echoes from Jedwabne

What happened in Jedwabne in July of 1941?

The Jedwabne massacre was massacre of Jewish people living in Jedwabne, small town in North-Eastern Poland, by their Catholic Polish neighbours. Although long assumed to have been a solely Nazi Einsazgruppen operation, it was committed directly by the Poles within agreement with the Nazis. The Polish perpetrators went into the houses of their Jewish neighbours early in the morning and herded them into barn near the town that was then set in fire. Few Jews survived from this destiny for good-hearted Poles. Those Jedwabne Poles who didn’t want to take part in forth-coming massacre went to work in the fields very early in morning. After the mass-murder of their neighbours the silence fell over Jedwabne. The Jewish neighbours were now gone, and so they were to be kept out of memory.


Memorial stones

Jewish victims memorial stone now lies in Jedwabne, it’s location is distant from the church. Catholic Poles memorial stone for those who were deported to the Siberia by the Soviets stands proudly close to church and holy ground. This reminds me of the situation at Ruovesi church (common example from Finland) and graveyard in central Finland where Finnish Civil War of 1918 memorial stones for both sides are located by similar way: next to church stands the stone of “the Whites” – the winning side -and at the graveyard next to field stands the stone of “the Reds” – the losing side. Still the Reds stone is within the holy ground, but the Jedwabne Jews stone is not (this might again resemble that fact that Jews were Jewish not Christian). Then again similarity is that it took quite long time – many decades in both cases - to get any kind of memorial marking for these people. Now I ask why was that so in the case of Jedwabne and use Ruovesi example as comparison.

Distant Jewish memorial stone (unquestionable I think) shows them - the Jedwabne Jews – as different group, ‘the Other body’, within the social body of (local) community. At least this is the way that their memory is been constructed now that they are officially remembered. For the Finnish Reds they are simply referred as “For those who died for their conviction.” not as “For those who died for Fatherland and Freedom.” as memorials for the Whites state. So the Finnish case also refers to the Whites as “real Finns” and patriots, although it must be added that how the Reds memorial text is put is quite diplomatic way of remembrance – that can be done after all decades passed. Before this there has been many kinds of distortion of the memory. For the case of Jedwabne this distortion has been even worse.





How they remembered, how they forgot

The memory of the Jews was wiped out, in Jedwabne the complicity of townspeople was (is) one of the reasons that kept the collective forgetting working. Events of July of 1941 were never publicly spoken. This reminds me of the case in Finland after the Civil War of 1918: many Reds were executed after the war and after these events the life did go on for the rest of the society. But there was atmosphere of silence between different people; it could be that in same community lived the executioners and the families of the executed. It took long time to heal the wounds. Jedwabne case is even more dark.

Memorial stones around Poland remind people of massacres done by the Nazis, or as the stones call it – Hitler’s soldiers, or Germans, many times used with a small first letter to show certain attitude – repulsiveness - for this nation. The stones had and have a social function. By doing this the People’s Republic of Poland gained permanent enemy to blaim. Rarely the stones mention the names of the victims. This was also long the case of Jedwabne.

Neighbors (2001) a research book by half-Jewish American Polish scholar Jan T. Gross revealed the horrors of June of 1941 in Jedwabne to many Jews also. This started a huge discussion, specially in Poland. Jan T. Gross stated that those who call him anti-Polish have not read his book. After the Gross’ book happened the thing that many in Jedwabne had secretly feared – the Jews came back.

In the document by Slawomir Grunberg The Legacy of Jedwabne the saved Jedwabne Jews and their descendants come (back) to Jedwabne – not to claim back their property as many feared but to claim rightful memory for the event that took their families, friends and relatives. Naturally it was still not a meeting that would go without incidents.

The Jedwabne Poles who dared to remember were under social pressure and sometimes even under threat of violence. Common attitude was that ‘no good will come out of this’. The town priest with his story about the Nazi Einsazgruppen resembles the local truth of the event – the documentary informs that there is no historical evidence to back the priests story.

In the end of the document representatives of Polish community give official regrets for the Jedwabne Jews and their descendants. For the Jedwabne people, still, the truth in the daylight is not easily taken. Many have feared and many hoped that some parts of history should stay on shadows. I quote Günter Grass’ The Tin Drum (Die Blechtrommel, 1959):

The Germans who had shot Poles in the woods cleared the area of bullet shells, they made a good job. But if one looks carefully enough one will find the one shell they forgot. They always forget one.

***

Pieni tyttö Jedwabnesta

Tämä essee tuli minikurssille Discourses of Polish memory, jonka piti vierailuluennoitsija PhD. Marta Kurkowska Krakovan yliopistosta, nuori ja fiksu nainen. Marta on syntyjään Jedwabnesta. En ole koskaan aiemmin tuntenut olleeni näin lähellä historiaa.

Suomi Saksan aseveljenä: liittolainen vai kanssasotija?










Saatteeksi

Olen jo pitkään tuntenut että kansallinen historiankirjoitus on halunnut esittää Suomen talvi- ja jatkosodan jotenkin muista toisen maailmansodan tapahtumista erillisinä kamppailuina, joissa pieni mutta urhea ja oikeudenmukaisuus-periaatteen mukaan taisteleva Suomi puolustautuu suurta ja uhkaavaa Neuvostoliittoa vastaan, ja sodat on käyty ikään kuin omassa universumissaan riippumattomina ympäröivän maailman tapahtumista, ja niin että lukijan mielenkiintoa ei liiemmälti pyritä ohjaamaan sellaisiin kysymyksiin kuten ”Mikä kehitys johti tällaiseen tilanteeseen?” Hyvä (Suomi) vastaan paha (Neuvostoliitto) on paljon helpompi ja ajattelusta vapauttavampi vaihtoehto. Itse näkisin kuitenkin että tuudittautumista tällaiseen kuvaan leimaa paitsi älyllinen laiskuus myös (ja valitettavasti) älyllinen epärehellisyys.


Suomen tie

Urhoollisessa talvisodassa Suomi taisteli ylivoimaista vihollista vastaan, ja kesti. Tältä ajalta pohjaa käsite talvisodan henki jonka katsotaan viimein eheyttäneen kansakunnan vuoden 1918 verisen sisällissodan jälkeen. Sotaan jouduttiin Neuvostoliiton hyökkäyksellä 13. marraskuuta 1939 kun Suomi ei ollut taipunut painostuksesta aluevaihdoksiin. Suomi oli valinnut täysin päinvastoin kuin muut Saksan ja/tai Neuvostoliiton painostuksen kohteeksi joutuneet valtiot. Tähän taipumattomuuteen olivat vaikuttaneet suuresti luottamuspula Neuvostoliittoon ja muut vast’ikäiset esimerkit Puolan ja pikkuvaltioiden kohtaloista; Puola oli jaettu ja pilkottu Saksan ja Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeisiin Saksan 1.9.1939 hyökkäyksen ja tätä seuranneen Neuvostoliiton antaman ”tikariniskun selkään” seurauksena. Samoin Saksan 1938 hivuttama Tsekkoslovakia nähtiin esimerkkinä, ja tunteita kosketti puna-armeijan suorittama Baltian miehitys. Samoin Neuvostoliitto oli alusta alkaen ollut Suomelle, ja lännelle laajemmin, suoranainen epävaltio. Mitä ei vielä tiedetty (mutta jonka vaikutukset voitiin nähdä), olivat Puolaan hyökkäyksestä alkaneet aggressiot elokuun 23. päivänä 1939 solmitun Molotov-Ribbentrop-sopimuksen salaiseen lisäpöytäkirjaan sisältyneen jakopolitiikan toteuttamista. Sopimuksen salaisessa lisäpöytäkirjassa määriteltiin Saksan ja Neuvostoliiton väliset etupiirien rajat Puolassa ja Itä-Euroopassa. Tätä pohjaa vasten tarkasteltuna saavat ne kannat joiden mukaan Neuvostoliiton vaatimuksille taipuminen olisi ollut tie Baltian kohtaloon pontta käsitystensä tueksi.

Kun kansakunta oli puolustautunut ja taistellut nuo kuuluisat ”105 kunnianpäivää” saatiin Moskovassa aikaan rauha joka Suomessa välittömästi sai nimen välirauha. Nimi välirauha kuvastaa hyvin aikalaisten tuntoja rauhan pitävyydestä. Suhteet Moskovaan säilyivät jäätävinä.


”Suomi ajopuuna”

Olavi Paavolainen (palveli jatkosodassa propagandaupseerina) kertoo päiväkirjassaan (20.06.1941) (Synkkä yksinpuhelu) sotaan lähteville joukoille pidetystä saarnasta:

Synkän ja jurottavan tunnelman huipistaa lopullisesti keskellä toria seisovan sotilaspastorin perin epäonnistuneesti valitsema, täysin poliittinen saarnateema. Hän puhuu ”suurvalloista”, jotka tulevat auttamaan Suomea. Aikaisemminkin Suomea on auttanut suurvalta – Jumala – mutta tällä kertaa sitä tukee myös Saksa; ja nyt kun sekä Jumalan että Saksan ”suurvallat” ovat puolellamme niin kaikki päättyy varmasti hyvin! Saarnan jälkeen veisataan tietysti ”Jumala ompi linnamme” …


Välirauhan aikana Suomi ja Saksa löysivät (jälleen) toisensa, ja alkoi molempia hyödyttävä yhteistyön kausi. Suomen hallituksen puolustukseksi on tässä asiassa sanottava että aiemmin tavoiteltu pohjoismainen yhteistyö oli kariutunut kun muut pohjoismaat eivät olleet valmiita puolustusliittoon Suomen kanssa (ja täten sitoutumaan vaarallisimmaksi katsotussa geopoliittisessa paikassa sijainneen Suomen puolustus- ja sotilaallisiin intresseihin). Suomen ja Saksan yhteistyö eteni nopeasti, ja pian Suomi hoiti 90% ulkomaan kaupastaan Saksan kautta. Mielestäni tämä kuvaa hyvin Suomen sitoutuneisuutta Saksaan (tilanteessa joka on tunnustettava ahtaaksi: lähes täydellistä Saksaan tukeutumista ennen Neuvostoliitto oli katkaissut kauppasuhteet Suomeen). Suomen ja Saksan välisten salaisten sopimusten mukaan Pohjois-Suomeen virtasi kaikessa hiljaisuudessa Suomen satamakaupunkien kautta enemmän kuin 200 000 saksalaista sotilasta.

Hitler aikoi hyökätä Neuvostoliittoon ja Suomi kuului osaksi näitä suunnitelmia. Kun Molotov marraskuussa 1940 oli käynyt Berliinissä kysymässä Hitlerin siunausta Suomen valloitukselle, tätä ei herunut. Operaatio Barbarossa tehtiin pääpiirteissään selväksi Suomen johdolle, Suomessa jatkosota tuli kuitenkin saada näyttämään talvisodan oikeutetulta hyvityssodalta.

Itse näen asian niin että jatkosota on kauempaa katsoen vain yksi operaatio Barbarossan osasota. Jatkona tähän on kuitenkin mainittava että sodalla oli Suomelle myös selvät omat kansalliset tavoitteensa. Suomen johto myös suunnitteli sodan aloituksen tarkasti: Saksa hyökkäisi ensin, pommituspaluulennolla Luftwaffen koneet laskeutuisivat tankkaukselle Suomen alueella ja sitten toivottaisiin Neuvostoliiton vastaavan pommittamalla Suomea jolloin saataisiin ensimmäinen vihollisuus näyttämään Neuvostoliiton tekemältä. Täsmälleen näin myös tapahtui ja Suomi aloitti suunnitellun hyökkäyksensä. Operaatio Barbarossa vyöryi itään nyt koko mantereen levuisella rintamalla.

Paavolainen päättää merkintänsä:

Kuin salaman valossa näen, miten odottamaton ja käsittämätön tämä sotaan lähtö on varsinaiselle Suomen kansalle. Ja onko se ihme? Talvisota oli toista. Mutta tämän sodan syyt ovat niin kietoutuneet suurpolitiikan ja kansainvälisten probleemien verhoihin, että niiden ymmärtäminen on vaikeata sivistyneellekin ihmiselle. Kansanmiehen suoraviivaiset aivot eivät kerta kaikkiaan niitä tajua. Hänelle tämä on vain ”herrojen” sotaa.


Olisiko jatkosota sitten voitu välttää? Tutkijayhteisön vastaus on tietääkseni että luultavasti ei olisi voitu: Saksa ja Neuvostoliitto eivät kaiken todennäköisyyden mukaan olisi jättäneet Suomea rauhaan, ja pahimmassa tapauksessa Suomi olisi joutunut niiden väliseksi taistelutantereeksi. Entä mentiinkö yhteistyöhalukkuudessa Saksan kanssa liian pitkälle ja oltiinko tässä liian innokkaita? VTT Jokisipilän tutkimuksen Hitlerin avulla idän barbaareja vastaan mukaan tietyissä piireissä mentiin. Nimekkäimpänä saksansuomettujana (termi omani) hän mainitsee Edwin Linkomiehen ja tämän ympärillä olleen ryhmän Kokoomuksen oikealta laidalta, sekä useat Suomalais-saksalaisen seuran (SSS) vaikuttajat. Tähän kysymykseen (liian pitkälle menemisestä) pätevät osiltaan pitkälti samat väitteet kuin varsinaiseen suomettumiskeskusteluunkin: mikä osa on poliitikkojen jälkijättöistä selittelyä ja mikä tulee ymmärrettävämmäksi ajan realiteetteja tuntemalla.

Suomi Saksan aseveljenä: liittolainen vai kanssasotija?

Kuten jo edellä todettua, itse näen jatkosodan osana isompaa kuviota: Saksan vasalliensa ja liittolaistensa tukemana suorittamaa Operaatio Barbarossaa Neuvostoliiton tuhoamiseksi. Suomella oli kuitenkin myös omat Saksan tavoitteista poikkeavat kansalliset tavoitteensa: talvisodan hyvityssota korkojen kera. Tämä oli myös Suur-Suomi ajatusten kulta-aikaa. Paavolainen kirjoittaa AKS:läisen hengen vallinneen etenkin nuoremman upseeriston keskuudessa.

Kansallinen historiankirjoitus korostaa näitä kansallisia päämääriä yli yhteisten päämäärien: Liittolaisuus-käsite on sodan jälkeen (ja paljolti jo Stalingradin jälkeen) haluttu kieltää. Neuvostoliitto oli kuitenkin kummankin maan, Suomen ja Saksan, pääviholliseksi katsoma vastustaja, ja jatkosota oli yhdessä suunniteltu ja toteutettu operaatio, jota leimasi Suomen puolelta materiaalinen ja strateginen riippuvuussuhde Saksaan. Sodan alkupuoliskon Suomen lehdistössä oli yleistä hyvin myönteissävyinen kirjoittelu Saksasta (joka oli itse asiassa ollut tavallista jo aikaisemmin), joka muuttui vasta kun oli selvää että Saksa kohtasi toistuvia tappioita itärintamallaan.

VTT Jokisipilän esittelemiä kansallisen kanssasotijuus-tulkinnan puolesta puhuvia seikkoja ovat ensinnäkin se että Suomella oli sodassa omat kansalliset tavoitteensa. Suhde Saksaan ei ollut alisteinen samalla tavoin kuin mitä se oli Unkarin, Romanian ja Bulgarian tapauksissa. Samoin Suomen käymä sota erosi Saksan käymästä johon kuuluivat rotusota idässä sekä toisaalta sota demokratioita vastaan lännessä. Kansallinen näkemys haluaa myös korostaa että Suomen erityisasema oli saanut jossain määrin tunnustusta. Tätä näkemystä on viime vuosina tietääkseni puoltanut ainakin walesilainen historioitsija Norman Davies (kuitenkaan tietääkseni yksikään hänen kirjoistaan ei käsittele Suomea kuin korkeintaan ymmärtävin sivulausein). Mielestäni kaikki edellä mainitut seikat kuitenkin sopivat myös Saksan liittolaisiin luettuihin Italiaan ja Japaniin, joten katson että pohjimmiltaan ”liittolainen vai kanssasotija?”-kysymyksessä on kyse siitä kuinka itse kukin taho haluaa tai katsoo parhaakseen tiedettyjä tosi-asioita (toivottavasti näiden mukaan pelataan) tulkita.


Linna vs Ehrnrooth

Talvisota on korkein hetki suomalaisen patriootin historiakäsityksessä, ja kansallinen historiankirjoitus on halunnut esittää jatkosodan tämän oikeutettuna jatkona johon Suomi joutui Neuvostoliiton aggression seurauksena ja tätä ennen Saksan syliin keinahdellen kuin ajopuu kosken kuohuissa. Muistelussa painottuvat Mannerheim-ristin ritarien ja jääkäreiden muisto. Edesmenneen jalkaväenkenraali Adolf Ehrnroothin sankarillinen kuva heijastuu sodan virallisista muistoista. Väinö Linna muisti sodan myös toisin.

Linnan Tuntemattomassa sotilaassa erotetaan selvästi toisistaan käskijät ja sotamiehet. Sota saa ihmisen kasvot. Linnan teos on kuitenkin tekijänsä näköinen ja sitä on syytetty yksittäistapausten yleistämisestä, ja onhan teos ollut rohkeaa materiaalia sillä siinä tapahtuu useita puhdasoppiseen isänmaalliseen tarinaan kuulumattomia asioita, omien teloittaminen ei näistä vähäisin esimerkki. Ei ole vain yhtä ”suurta isänmaallista sotaa” (venäläistä termiä lainatakseni) vaan on suuria yksityisiä ja erilaisia sotakokemuksia.

Linnan teos oli kuitenkin niin menestyksekäs että siitä tehty elokuva pääsi kadettien opetuksen osaksi. Jotain vaikeammin sulatettavaa oli kuitenkin tulossa. 1970-luvulla uusvasemmiston radikaalit uushistorialliset tulkinnat Suomen sisällissodasta ja talvi- ja jatkosodasta loukkasivat veteraaneja ja sotivat vallitsevaa muistelua vastaan (Kinnunen&Kivimäki (toim.): Ihminen sodassa: suomalaisten kokemuksia jatkosodasta). Oli selvää että joitain paineita virallista historiankirjoitusta vastaan oli (etenkin mitä tulee Suomen sisällissotaan), mutta sykäys tuli suunnalta joka oli liian vastenmielinen suomalaiselle enemmistölle aiheuttaakseen muuta kuin vastareaktion.

Jotkut asiat ovat yhä pyhiä, jotkut yhä kipeitä, joskus pyhittämällä jokin tapahtuma, ajanjakso tai henkilö peitetään sitä mikä on kipeää. Lillqvistin Mannerheim-nukkeanimaation herättämä tunneperäinen kuohuaalto puhuu omaa kieltään (tämä huomio sen enempää ottamatta kantaa animaation tekijään).