IRC-Galleria

Havahduin horrosunestani
Äänet putoilivat kuin marmori
Ei enää rinnallani
Poissa kaikki mikä viipyisi

Riistettynä syleilystäni
Melinda kuvastui keihäissä
Punainen viiva halki kaulan
Kohtasi maan hiljaisuudessa

Kalpeakasvoinen, kalma virne
Tämä kauneus maalasi kuoleman
Kanssa sädekehän kitkerän taudin
Musta esikuva viipyvässä henkäyksessä

Näin hänen haihtuvan, tyhjän tuijotuksensa minuun
Nyrkkinsä puristuksissa, tuo hurmaava tuska

Pimeys nosti päätään
Repien nousevassa sumussa
Otti vallan, lunastaen lihani
Lävistävä raivo, täydellinen kiivaus
Joka ikinen ja ainut kuolisi käsissäni
Kuristuen lämpimissä verilammikoissa
Viimein, heikkona ja lyötynä, minä kaaduin
Voimattomana, henki väristen

Saapui kuun mukana
Kapinallinen tajuissaan
Jumissa kohtalon lopussa
Alla, toivo toteutumattomissa
Pyöritetty liassa, kuka vain huomaisi
Tähtien valaisemat varjot seinällä
Vihdoin täällä keräämässä minut
Synnin suolistosta

Luona portin kutsuu neito soma
Melindan kasvot alla tumman hiuksen
Ei ilo välkkyisi silmissään
Synkkä suru alkoi kohota

Sanat epäröisivät antaa anteeksi
Tappio oli ylittänyt astinkiven
Hän vannoi valansa toiselle
Nyt ei kukaan vaivautuisi

Ja kätketty tuska rapisevassa riemussa
Jumalan portto maan päällä
Tajusi uhranneensa tiensä
Tuo tyhjä rakkaus kasvoillaan

Yhä suunnitelin saavani hänet takaisin
Tyydytys joka täyttäisi murtuman
Sieluni vapautti hytisevän huokauksen
Tämä päivä kului, pimeys laskeutui

Tartuin häntä kädestä sanoakseni
Kaikki usko ikuisuudeksi on pesty pois
Palasin luoksesi suuressa epäilyssä
Tule kanssani, kauas pois, jäädäksesi.

Loputtomasti tuijottaen hämärään aamuun
Hän puhui paheistaan ja rikkoi soinnun
Mutta sekosi sanoissaan viimeisellä rivillä.
Lupaukseni on tehty mutta sydämeni on sinun.

Lämpimänä lyhdyn valosta
Sokeana kaikelle tänä yönä
Läsnäoloni tummentaa heidän kuvionsa
Paise terveissä ja tyynissä

Heidän jupinansa selkäsi takana
Lupaukseni lannistaisi heidät
Ei jälkeäkään kunnioituksesta jäljellä
Ikimuistoinen tuli heidän silmissään

Tuhoutuisin annetusta merkistä
Vähäisimmästä kosketuksesta sielustani
Mädännäinen profeetta lihassa
Kaikille ruttoisille ja kadotetuille

Pisarainen synti
Päätös umpikujassa
Uskalla tuntea kuolo saapumaisillaan
Yllätti minut äänellään
Läpi metsän saapui aamu

Halki lehtien peittämän polun
Heidän tekonsa valuivat verenä
Kaikkien nähtäväksi
Ristin nouvosto
Lienevät aistineen minut
Tuholaisen läpi ilman
Halveksien turmellusta
Hyökäten köyhien kimppuun

Käänsin katseeni pois
Kalpeana pakenin lopulta
Hupenevaa aikaa lähteä täältä
Ja vähemmän suorittaa tehtäväni
Hän olisi turvassa ja vakaa
Ei mikään tästä ole turhaa
Vietynä pois tukahduttavasta armosta
Ja turvassa menneeltä

Tule tähän yöhön
Täällä me katoamme
Niin kauaksi
Heikoista ja hajoavista elämistämme
Tule tähän yöhön
Kun päivät ovat takana
Hukassa ja harhautuneena
Siinä mikä on kadonnut silmistäsi

Mikä tuli ja vääristi kateesi
Näki sinut pelkosi pimennyttämänä

Tule tähän yöhön
Epätoivosi yksin
Kanna taakkasi
Olet viallinen kuten me kaikki
Tule tähän yöhön
Ainoa kotisi
Ei koskaan ole liian myöhäistä
Katua, kärsiä menetystä

Mikä tuli ja vääristi kateesi
Näki sinut pelkosi pimennyttämänä

Tule tähän yöhön
Kun kykenet
Unohtaaksesi tekosi
Hyvittääksesi yksinäiselle sielullesi
Kun olet tässä yössä
Kaikki mielet ovat vakaita
Unohda tarpeesi
Menetä kaikki hallinta.

Raakalainen!
Sotkien maan mullan, hiljaa
Rakastettu yhteisö päätökseen
Punasilmät tutkivat näkymää
Kaikki samanlaisia
Jäykät katsojalle
Moraalittomuus sydämmestä
Käsinveistetty kuolema kivetetyillä käytävillä

Kätken menneisyyteni arvet
Silti he aistivat (mykän) suruvirteni
Tässä kohdin kaikki hajoaa
Valkoiset kädet vailla ratkaisua

Ovela hymy yllä myrkyttyneen katseen
Peittelemätön, ihmisperäinen nova.
Mykkä huuto, et uskalla askeltaa
Polttavat säteet sua jäljittää.

Ihastellen mitä koskaan ei ollut
Jotkut tuovat mukanaan kaiken näkemänsä.

Etsin tietä epävarmuuteen
Hänen silmiensä kiilto
Hetkellä jolla hän tiesi.

Luulin etten voisi jättää tätä paikkaa
Tänä lähestyvänä päivänä.
Saavutettuani viimeisen aamunkoiton
Harhaanjohtuneelle
Mitä he välittäisivät vaikka jäisinkin
Kukaan ei tulisi tietämään
Mitä he välittäisivät vaikka jäisinkin
Kukaan ei saisi tietää...

Yhä hautoen, helpottain rauhassa
Nuo jäykät, kierot kasvot
Tyhjä taivaallisuus, repii nimeni
Kadonnut hyve, järjetön himo

Ovela hymy, yllä myrkyttyneen katseen
Peittelemätön, ihmisperäinen nova.
Mykkä huuto, et uskalla askeltaa
Polttavat säteet, sua jäljittää.

Ihastellen mitä koskaan ei ollut
Jotkut tuovat mukanaan kaiken näkemänsä.

Etsin tietä epävarmuuteen
Murtuvassa uskossa hänet näin
Sietäen tuskaansa luonnossa
Hänen silmiensä kiilto
Hetkellä jolla hän tiesi...

---

Harvinaisen tökkivää tekstiä. Kyseessä siis Godhead's Lament, jonka nimeäkään ei kovin äkkiä saa tarinaan sopivasti käännettyä.

Tästä alkaa Still Life- levyn tarinan suomentaminen kappale kappaleelta: The Moor...

---

Kesän henkäys paluuni yllä
Viisitoista siitä kun olin täällä
Kylpien syvässä sumussa, sumentaen jälkeni
Nuuhkien aamun ensi säteitä

Uupunut kenties ikuisuuksista
Yhä tyyni, mieleni rauhassa
Kukoistaisinko vai kaatuisinko, imien tyhjäksi menneisyyttä
Hetken kulku otti vuoronsa

Olin härski ja turmeltunut, uskoa vailla
Kuolinnaamio kasvoillani syntymästä saakka
Jumalan kädet, kuluneet ja ohuet
Kylmä hyväily eikä muuta
Minut vietiin koettelemuksestani
Petos esitettynä yleisölle
Joonaan merkki, kera kuumeisen veren
Jumalaton oikku, saastuttaja

Kalpea kosketus, väristen hiilloksissa
Kostea muta, poltellen silmissäni
Kaikki kasvot kääntyivät pois
Ja kaikki, virnistäisivät kuollessani

Hylkiö, jolla opit alla taotut
Paatunut ja lyöty, syntypaikastani karkotettu
Mikään armo ei auttaisi minua matkallani
Kaatosateessa mikään ei ole entisensä

Valat tuhkassa
En vanno uskollisuutta kenellekään
Katkera ja hyökkäävä
Kaikki värisevät kuullessaan nimeni
Jos siedät minua
Olet pelkäävä minua

Ei anteeksiantoa silmissäin
Kenellekään teistä, paitsi yhdelle
Poistan sumun hetkeksi
Melindan vuoksi olen saapunut

Hän on vesipisara rovion yllä
Ohdake kädessäni
Tahrattu ja revitty, ikääntynyt ja ruskea
Hyveellinen kuori, jaettu viattomuus

Havahduin huuruistani
Kulkien vilkkaasti halki niityn
Täällä näin, vedet vellovat
Ja etäisyydessä, kaikki menetetty
Jos siedät minua
Olet pelkäävä minua
Et koskaan jättäisi minua
Kohtaloon kanssasi.

---

Ehdotuksia saa tehdä, ilmaisut ovat tulkinnanvaraisia.

Tunnustaja
Tragedioiden ihmisessä.
Vaanimassa ytimessä meidän kaikkien.
Viimeinen kuoleva huuto kadotetulle.
Lyhyitä kohtaamisia, vuotavaa tuskaa.

Lepraiset kerällä puiden alla.
Kuolevat miehet sekavissa yksinpuheluissaan
Perversiot kukkivat mutkan takana
Etsijät, eksyneet matkallaan
Haamut ystävien, leikkivät
Alla laskevan kuun.

On vuosi kuoleman
Käyttäen aseitaan
Hiljaa hallitseva viikatemies
Koskettaen meitä helposti
Tartuttaen juuret hetkessä
Polttaen tautisen sadon
Olen vain sivustakatsoja
Puolestapuhuja kirjaamassa menetystä
Hykerrellen ylpeydestä
Tämä ei koske minua vielä
Yhä kaukana kuolinkelloista
Pilkaten heidän suruansa.

Joukko ympärillä kuolleiden
Osoittaa sormin yksityiskohtia
Etsien lisää oksennuksista
Jumissa hallitsemattomassa jännityksessä.

Olemme kaikki seonneet nyt
Hapuillen epätoivon sirpaleita
Synnyttäneet ihmisen irvikuvan
Tasainen pulssi seassa metelin
Sinut riistetään massaan
Kuihtuneeseen häijyyden janossaan.

Sairaat suhteet nostivat tämän monumentaalisen merkin
Aurinko laskee iäksi yllä Mustan Veden Puiston.

---

Tällä kertaa suomennos Opethin "Blackwater Park"- kappaleesta. Hieno biisi.

(P.S. Itseasiassa "black water" tarkoittaa kiertoilmausta vessojen jätevedelle, mutta päätin jättää runollisempaan muotoon.)

Jälleen uusi unelma joka ei koskaan toteudu

Vain ylistääkseen suruasi

Jälleen yksi elämä jonka olen riistänyt sinulta

Lahja pahentamaan tuskaasi ja kärsimystäsi

Jälleen yksi totuus jota et koskaan voi uskoa

On rampauttanut sinut täysin

Kaikki ne huudot joita alat kuulla

Ansassa mielessäsi ja ääni on kuurouttava


Anna minun valaista sinua

Näin minä rukoilen




Eläminen ei vain ole tarpeeksi vaikeaa

Polta minut elävältä sisälläni

Elämäni ei ole tarpeeksi hankalaa

Ota kaikki pois!



Jälleen yksi painajainen tulossa toteen

Julistautuu huomenna

Jälleen yksi rakkaus jonka olen ottanut sinulta

Eksyksissä ajassa, kärsimyksen reunalla

Uusi maistiainen pahasta jota synnytän

Tulee lyömään sinut täysin

Tuon toteen kaiken mitä pelkäät

Elät pimeässä ja maailma on uhkaava



Anna kun valistan sinua

Näin minä rukoilen



Eläminen ei vain ole tarpeeksi vaikeaa

Polta minut elävältä sisälläni

Elämäni ei ole tarpeeksi hankalaa

Ota kaikki pois!



Palaa luokseni

Älä jätä minulle ketään!

Käänny minuun puoleeni

Palaa luokseni

Hylkää!



Olet saanut minut kääntymään pois.

---

Suomennos Disturbedin kappaleesta "Prayer".

Odotan huomista. Odotan iltaa jolloin tapaan hyvin läheisen ystäväni. Hänelle puhuminen onnistuu aina avartamaan näkökulmaani ja rauhoittamaan minua. Vaikka olemme melko uusia tuttavuuksia, tuntuu kuin olisin tuntenut hänet vuosia ja silti raapaissut vain pintaa.

Mitä tämä kertoo meistä ihmisinä? Jos on mahdollista tutustua toiseen näin nopeasti yhtä syvällisesti kuin mitä yleensä tutustutaan vuosien aikana, miksi monet tahallaan jarruttavat prosessia? Aika ei ole loputonta. Sitä on väitetty neljänneksi ulottuvuudeksi, jonka vankeja kaikki olemme. Mikä saa ihmisen tietoisesti tuhlaamaan sitä kaikin voimin? Pelkäämmekö että elämämme ei sisältäisi tarpeeksi kokemuksia riittämään koko elinajallemme ja pyrimmekö siksi säästämään elämyksiä myöhempää käyttöä varten?

Synnymme, leikimme, käymme koulut, käymme töissä, jäämme eläkkeelle, jos on rahaa niin leikimme vielä vähän ja sitten kaikki on ohitse. Luultavasti vietämme elämämme ensimmäiset ja viimeiset vuodet molemmat vaipoissa ja kuolaten. Eikö tähän välille pitäisi saada mahtumaan mahdollisimman paljon väriä, ettemme joutuisi myöhemmin katumaan elomme harmautta...? Minulla on kova hinku saada aikaan ja tuntea, koska karmeinta mitä tiedän olisi tajuta sairaalapedillä että loppu on tulossa ja alkuunkaan ei olla vielä päästy.

Silti, monet toimivat toisin. He sopeutuvat parhaansa mukaan normeihin, yrittävät miellyttää toisten odotuksiin siitä kuinka käyttäytyä ja reagoida, ostavat sinkkiämpäreitä, käyvät yhdistysillallisilla ja ovat tympääntyneitä puolisoonsa, työhönsä ja elämäänsä näin yleensä. Monesti taustalla on vanhempien ja suvun, myöhemmin puolison painostus. Emmekö kuitenkin nauti omasta olostamme eniten? Kuinka kukaan voi edes edesauttaa toisen elämää ellei koe omastaan nauttivansa?

Kyselen paljon, koska uskon että vastaukset löytyvät ajan myötä. On epäreilua itseämme ja muita kohtaan mikäli elämme täydessä valheessa ja itsepetoksessa, kuluttaen aikamme miellyttäen yhteiskuntaa mutta hitaasti masentaen lähimäisiämme. Mitä rehellisempiä olemme itsellemme, sitä enemmän säästämme muita harmeilta. Tämä tarkoittaa myös mielipiteensä kertomista ja asioista puhumista.

Mikään ei rasita ihmistä enempää kuin kumppanin jatkuva mykkäkoulu ja selittämätön käytös. Selittämätöntä käytöstä on myös mykkäkoulun vastakohta, riehuminen. Molemmat metodit ovat mielenosoitusta mutta eivät juurikaan tarjoa mahdollisuutta asioiden parantamiseen. Siinä vaiheessa jos toinen kysyy: "Mikä sinulla on?" hän on osoittanut halukkuutensa tietää ongelmasi syyn. Jos et tässä vaiheessa myönnä että sinulla on ongelmia, olet joko valehdellut hänelle tai sitten sinulla EI todellakaan ole ongelmia. Näinollen sinulla ei ole mitään syytä olla tälle ihmiselle vihainen, tyly tai ihnottava. Myös usein naisen logiikkaan liitetty lause: "Jos sinä et tiedä miksi olen sinulle vihainen, en kyllä aio sitä sinulle kertoakaan!" sotii käytännön hyötyä vastaan. Mikäli ihminen ei tajua tehneensä jotain väärin, hän luultavasti tulee pohtiessaan väärään johtopäätökseen ja hankaloittaa asioita entisestään.

Olemme tulleet pitkän matkaa.

Elin pitkän aikaa tilanteessa jossa en voinut toimia tämän totuusperiaatteen mukaisesti ja se teki elämästäni hirveää. Kieltäminen sekoittaa päämme, sillä asia ei katoa minnekään, vaan tekee muista asioista siihen verrattaessa monimutkaisempia. Aivan kuin yrittäisimme kumota fysiikan lait ja samaan aikaan soveltaa niitä kaikkeen tätä tehdessämme. Syntyy ristiriitoja joihin ei löydy oikeaa vastausta. Elin läpi omien ristiriitojeni kunnes näin valoa tunnelin päässä ja ennen tuntematon tekijä tarjosi pakokeinoa pois tästä kaikesta. Näin onnekkaasti ei kuitenkaan tapahtu kaikille, ja siksi ei kannata elää hankkien niskaansa ristiriitoja.

Niin kauan kuin elää tietäen että on tehnyt kaikkensa onnistuakseen, ihminen on melko onnellinen, sillä enempää hän ei ole voinut asioihin vaikuttaa. Mielestäni kannattaa siis olla rehellinen itsellensä ja kohdata totuus, sillä siltä pakeneminen harvoin kannattaa saati onnistuu.

Odotan yhä seuraavaa kertaa kun tapaan ystäväni ja olen iloinen että minulla on tällainen mahdollisuus ja näin paljon hyvää onnea. Hyvää kannattaa odottaa, mutta ei nukkua onnensa ohitse.

Kivi:

Kivi on usein hiomatonta ja soraista, täynnä kärkiä joihin itsensä viiltää ja satuttaa. Kallio on pinnalta kylmä ellei Aurinko onnistu sitä lämmittämään, jolloin se varaa ja hohkaa lämpöä ympäristöönsä. Yksin kivi on kuitenkin viileä ja kova. Moni ei aisti mitään syvällä sen sisällä palavasta lämmöstä. Kivi on pitkään kestävää, mutta sen sisältä purkautuva paine saattaa usein olla kohtalokas kivelle ja sen ympäristölle. Myös, mikäli kivi kerran lohkeaa, sen on mahdotonta enää palata alkuperäiseen muotoonsa ilman että se syntyy uudestaan ja muovautuu uudelleen. Kiven kauneutta pysähtyy ihmettelemään hyvin harva ja sen vuoksi kivi yleensä jääkin huomaamatta muiden materiaalien nauttiessa suosiota. Kiven tiettyjä ominaisuuksia osataan toki arvostaa, mutta kovin harva on valmis omistautumaan sille.

Kermavaahto:

Kermavaahto on pehmeää, nättiä, makeaa ja haluttua. Se muovautuu usein hyvin haltijansa mielen mukaan, mutta harvoin kestää tätä muotoa kauaa ja pyrkii aina omaan itseensä. Kermavaahto on hyvin suojaamaton kovaa maailmaa vastaan, niinpä se yleensä pyrkii jonkin suojaa antavan seuraan, kuten vohvelin tai maljan yhteyteen, jossa se levittäytyy rauhassa alalleen ja sen läsnäoloa on hankala olla huomaamatta. Silti silloin tällöin samaan maljaan saattaa eksyä kirsikka tai jokin hyvin värikäs ja huomiota kirkuvasti herättävä aines, joka tahtoo varastaa Kermavaahdon huomion. Tämä ärsyttää Kermavaahtoa, mutta toisaalta, ilman Kermavaahtoa ei yli-imelää kirsikkaa kestäisi kukaan sellaisenaan.

Lasi:

Lasi on kaunista. Lasi on kalliin näköistä. Lasilla on kuitenkin sama vika kuin kivellä. Se on kova ja kylmää, ja pienikin särö rikkoo sen täydellisyyden. Mikäli Lasi ja Kivi saatetaan yhteen liian lujaa, lasi yleensä loukkaantuu yhteentörmäyksessä ja murtuu. Pienelläkin vauhdilla ja voimalla on todennäköistä että Lasi ei kestä Kiven särmikästä ja usein rosoista pintaa ja naarmuuntuu. Lasin läpi katsottuna maailma näyttää aina hieman erilaiselta. Yleensä, mikäli lasia ei ole kyetty hiomaan ja muokkaamaan täysin alistettuun muotoon, se vääristää todellisuuden tavalla tai toisella. Ja lähes aina lasi heijastaa osia siihen katsojasta takaisin häneen itseensä. Tämä kuva on kuitenkin yhä peilikuva todellisuudesta ja vaikka kaikki elementit olisivatkin tavallaan mukana, kuvaan on hankala mukautua ensi kertaa sen nähdessään. Kaikesta huolimatta lasi on kuitenkin läpiväkyvää jollain tavalla ja pienikin särö sen sisässä voi näkyä pinnalle valtavana. Lasi on kylmää ja viiltävää, joten siitä on hankala saada otetta ja voi yrittäjälle vaikuttaa mahdottomalta pitää se lämpimänä ellei sulje sitä kämmeneensä, pois näkyvistä. Tarvitaankin suurta taitoa työskennellä jonkin näin herkän materiaalin kanssa ja saada se taipumaan tahtoonsa niin että lopputulos olisi kaunista katseltavaa.

Harva ajattelee että lasi on syntynyt murenneesta Kivestä...