IRC-Galleria

Sain uudet kurdipukuni Kristiinan mukana Suomeen : ) Olen todella iloinen; ja odotan seuraavia kurdijuhlia, joissa saan olla kuningatar. Ostin kankaat syyskuussa Hawlerista. Anoppini vei ne teetettäväksi ompelijalle Suleimaniaan.Turkoosista puvusta olen haaveillut jo tosi pitkään. Myös musta puku, jossa on kauniita lilanvärisiä paljettikoristeluita, on tosi upea.

Nyt minulla on viisi pukua. Ensimmäinen on vaaleanlila kimallekoristeinen, toinen vaaleanpunainen hopeanvärisin kiiltokuvioin, kolmas musta punaisin paljetein, neljäs turkoosi ja viides musta lilakoristeinen.

Ostin bazaarista erilaisia pukukoruja. Pari pitkää kaulakorua, jotka puetaan poikittain kurdipuvun päälle. Juhlakäyttöä varten minulla on nyt myös päälaen peittävä "kultapäähine", joka pitää kiinnittää hiuksiin. Minulta puuttuu vielä käsikoriste, jossa on sormuksia mukana.

Presidentinlinnaan ei tullut kutsua tänä vuonnakaan, joten odottelen muita juhlatilaisuuksia saadakseni esitellä kurdikulttuuria. Kun olen pukeutunut kurdiasuun, minulta tullaan kysymään, mikä se on ja miksi pidän sitä. Näin saan luontevia tilaisuuksia kertoa kurdeista, Kurdistanista ja kurdikulttuurista! Koen tekeväni tärkeätä työtä tehdessäni kurdien asiat tunnetuiksi.

Hyvää Itsenäisyyspäivää!

P.S. Toivon, että kurdit jonakin päivänä saavat oman valtion ja voivat viettää itsenäisyyspäivää.

Takaisin Esenbogalle
Heräsin itsekseni 1.30. Aloitin ”aamutoimet” ja jätin kylpyhuoneen oven auki, jotta sieltä kajastava valo herättäisi myös matkakumppanini. Kun olimme valmiita, siirrymme alakertaan kantamuksinemme. Tilasin receptionista taksin lentoasemalle. Kyyti maksoi 25 liiraa tällä kertaa. Menimme läpi turvatarkastuksen. Minusta tuntui, että osaan kohta jo lentää itsekin. Olin ollut niin monta kertaa tämän matkan aikana kädet levällään turvatarkastuksien takia.

Etsin pistorasiaa, jotta saisin ladattua kännykkäni akkua. Jään kyyköttämään matkamuistomyymälän viereen odottaessani kännykän latautumista. Minua huvittaa, kun näen myyntitiskissä rasian, jonka kannessa on taruolento Sahmaran, joka on kurdilegendasta peräisin. Maa, joka sortaa kurdeja, myy matkamuistoksi tuotteita kurdikuvituksin; mukavan itseironista.

Huomasin, että yksi mies on jo mennyt check in-jonoon. Kävin kysymässä häneltä, onko tämä oikea jono Istanbulin lennolle. Hänkään ei osaa englantia, joten toistelen sanaa Istanbul ja viiton kädelläni. Hän sanoi Istanbul, joten oletan sen olevan oikea paikka meillekin. Jäin jonoon ja viiton matkakumppanejani raahaamaan laukut sinne.

Hetken kuluttua virkailijat saapuvat toimipisteisiinsä. Nainen, joka vastaanottaa laukkumme ja tarkistaa lippumme, ei osaa englantia kovin hyvin tai ainakaan hän ei vastaa meille englanniksi. Selitän, että nämä matkatavarat ovat yhteisiä meille kolmelle (68,2 kg) ja että matkustamme yhdessä koko reitin. Hän laittaa tarranauhat laukkuihin. Varmistan häneltä, että ne on reititetty niin, että näemme ne seuraavan kerran Stuttgartissa. Hän nyökkää, joten oletan asian olevan kunnossa.

Lähdemme etsimään kahvilaa, josta saisimme edes aamupalaa ennen lentoa, joka on vasta 5.05. Boarding alkaisi 4.35, joten syömisen täytyy tapahtua ripeään tahtiin. Löydämme Esenbogan alakerrasta itsepalveluravintolan. Matkakumppanini tilaavat jotakin pizzaleivän tapaista ja itse nautin hedelmäsalaatin ja kahvin. Syötyämme kehotan matkakumppaneitani kiirehtimään, että ehdimme ajoissa boarding-portille.

Boarding tapahtuu ja siirrymme saman tien lentokoneeseen. Lento Ankarasta Istanbuliin kesti tunnin.

Taas Istanbulin terminaalissa

Istanbulin kotimaanterminaaliin saavuttuamme alkaa suunnistus kohti ulkomaan lähtevien lentojen aulaa. Tarkoituksena oli siis jatkaa matkaa Istanbulista transit-lentona Stuttgartiin. Löydän oikean aulan ja portit, joiden kautta siirrymme passintarkastukseen. Lento lähtisi klo 8.00, joten aikaa ei olisi liikaa, mutta sen pitäisi kuitenkin riittää.

Ja tästä se painajainen Turkissa syvenee entisestään

Siirrymme passintarkastajan kopille yhdessä. Minun passini ja lentolippuni leimataan. Minua kehotetaan siirtymään eteenpäin. Jään kopin takanurkalle odottamaan, että myös matkakumppanieni passi ja lippu leimataan. Virkailija soittaa jonnekin ja kopin luo saapuvat poliisit, jotka vievät matkakumppanini mennessään.

Turkkilaisen poliisin mielestä ei ole ongelmaa, minun mielestäni on...

Kyselen, mikä tässä nyt on ongelmana. Virkailija vastaa minulle, ettei ole mitään ongelmaa. Kysyn häneltä, miksi ystäväni vietiin sitten passintarkastusjonosta ja mihin heidät vietiin. Vaadin päästä heidän mukaansa. Minulle sanotaan, etten voi siirtyä enää odotusaulan puolelle, kun passini ja lippuni on jo leimattu. Mutta en voi jättää kielitaidottomia ja avuttomia matkakumppaneitani.
Soitan miehelleni Suomeen ja kerron tilanteen. Hän kehottaa tunkeutumaan takaisin passintarkastuksen läpi matkakumppaneideni luokse. Poliisit eivät päästä minua enää takaisin lähtöaulaan. Pian matkakumppanini häipyvät näkyvistäni.

Tunnen pakokauhun nousevan mielessäni. Tiedän tosiasioita turkkilaisen poliisin toimista; varsinkin kurdien kohdalla. Niin monet naiset Turkin poliisi on raiskannut kuulusteluissa poliisiasemilla. Monet heistä sukulaisten tai aviomiehen nähden, jotta häpeä olisi suurempi ja henkinen kärsimys pahempi. Pelkään pahinta ystävieni puolesta.

(Lisätietoa ihmisoikeusrikkomuksista Turkissa mm. Kirsti Härkönen/Kunniallisen naisen taakka)

Tylytys jatkuu

Mieheni soittaa minulle ja kysyy tilannetta. Matkakumppanini eivät ole päässeet takaisin. Mieheni kertoo soittavansa Saksaan ja pyytävänsä turkinkieltä taitavan sukulaisen soittavan minulle kohta. Kohta kännykkäni soi ja vien sen passintarkastajalle, joka on evännyt ystävieni lennolle pääsyn. Keskustelu ei johda tilanteen ratkeamiseen millään lailla. Tyly virkailija ojentaa kännykkäni minulle takaisin ja viittaa kädellään, että minun on mentävä takaisin loungen puolelle.
Mieheni soittaa minulle ja minä soitan hänelle moneen kertaan. Myös Saksassa asuva sukulaisemme soittaa minulle moneen kertaan ja tiedustelee ovatko asiat edenneet mitenkään. Turkkilaisten virkailijoiden suhtautuminen kurdiystäviini ei muutu edes turkinkielisten puhelinkeskustelujen kautta. Kiroan jo valmiiksi puhelinlaskua, joka tästä turkkilaisten virkamiesten kiusan- ja haitanteosta tulee syntymään meille.

Englanninkielentaidottomuus taitaa olla panepidemia Turkissa

Etsin käsiini poliisin (, joka ei osaa englantia!) ja kysyn, miten pääsen takaisin lähtöaulaan. Onneksi kaksi lentovirkailijaa tulkkaa kysymykseni ja neuvovat minua menemään Turkish Airlinesin toimistoon perumaan lentolippuni ja noutamaan matkatavarat.

Juoksentelen pitkin poikin terminaalissa. Kysyn moneen kertaan ohjeita THY:n toimistoon, mutta en saa täsmällistä sijaintia tietooni. Jokainen neuvoi eri tavalla ja tuntui unohtavan jonkun oleellisen tiedonjyväsen ohjeissaan. Vihdoinkin löydän terminaalin alakertaan, jossa on hyljätynoloinen tiski ja sen takana yksi virkailija.

Yllättäen tämä naishenkilö osoittautuu erittäin ystävälliseksi ja englanninkielentaitoiseksi! Hän vie minut paikkaan, jossa lentolippuni Saksaan mitätöidään. Minua opastetaan lost & found`iin noutamaan matkalaukkuja. Samalla virkailija kertoo, että minulla on oikeus vaihtaa menettämäni lentolippu ilman lisäveloitusta toiselle lennolle Saksaan. ( Joka osoittautuu myöhemmin tyhjäksi lupaukseksi! )

Pakaasit löytyvät; vihdoinkin

Lost & found-pisteen virkailija käy noutamassa laukut koneelta. Hetken kuluttua tutut laukut tupsahtavat taas hihnaa pitkin luokseni. Raahaan ne pelkällä raivolla ja sen antamilla voimilla vaunuihin. Alan suunnistaa takaisin kohti kotimaan terminaalin lähtöaulaa.

Kun etsin hissiä, jolla pääsen yläkertaan vaunun kera, seuraani lyöttäytyy ”ystävällinen” virka-asuinen mieshenkilö. Hänen avuliaisuutensa haiskahtaa pahasti kyttäämiseltä; todennäköisesti turvallisuuspoliisi tai vastaava. Mies kyselee minulta Turkin matka tarkoitustani, milloin olen saapunut maahan ja miksi hain matkalaukkuni pois koneelta jne. Mietin kuumeisesti, miten pääsisin hänestä eroon mahdollisimman pian.

Kännykkäni pärähtää soimaan. Vastaan puhelimeeni ja sanon ”avustajalle”, että hän voi jatkaa matkaansa, koska puhelussani menee varmaan pitkä aika. Vastahakoisesti mies poistuu vilkuillen vielä minua moneen kertaan. Olen varma, että hän tarkkailee minua jostakin.'

Ystäväni; elossa ja hyvissä voimissa

Löydän ystäväni ja alamme etsiä auki olevaa lipunmyyntipistettä. Näytän mitätöityä lippuani ja kysyn saanko tilalle toisen. Virkailija vastaa, että vain THY:lla on oikeus antaa korvaava lippu. Joten jatkamme lipunmyynnin etsimistä. Turkish Airlines tiski on aulan takalaidassa. Näytän lippuani ja kysyn uutta tilalle; turhaan.

Joudun ostamaan 3 uutta lippua. Virkailija ehdottaa Moskovaa ja Pietaria vaihtoehdoiksi. Sanon etteivät ne käy, koska Venäjä ei ole EU:ssa. Sitten keksin itse, että voisimme lentää Tukholmaan. Sieltä olisi helppo jatkaa Helsinkiin.

Käymme ”varmistamassa matkaoikeutemme” viisumitoimistosta ja palaamme sitten lunastamaan lentoliput Tukholmaan. 1.479 YTL, jonka maksan dollareina. Eli häviämme varmaan valuuttana aika paljon, niin kuin jokaisessa ostoksessa Turkissa. Mutta rahanmenetys on niin pieni asia siihen verrattuna, että menettäisimme vapautemme tai henkemme Turkissa.

Kello 10.40 tulisimme pelastumaan Turkista; toivottavasti…

Veimme laukut check in-hihnalle ja siirryimme saman tien passintarkastukseen. Kaksi poliisia kyyläsi passeja ja oleskelulupia luupin kanssa. Sen jälkeen, kun näytin heille suomenkielistä Maahanmuuttoviraston oleskelulupapäätöstä, he lopettivat paperien tarkastelun ja päästivät meidät eteenpäin. Jonossa ollessamme passit ja oleskeluluvat käytiin vielä uudestaan läpi luupin kera.

Saavuttuamme passintarkastuskopille, virkailija soitti samat poliisit takaisin, jotka olivat jo ensimmäisen kerran tutkineet paperimme. Tällä kertaa myös matkakumppanieni passit ja matkaliput leimattiin ja heidät päästettiin loungen puolelle. Minulle passi ja matkalippu ojennettiin kohteliaasti ja kauniisti käteen. Matkakumppanieni passit ja liput lämäistiin vihaisesti ja halveksuen kopin tiskiin. Olivat kai pettyneitä, kun eivät saaneet kiristettyä meiltä lahjuksia!

Kirsti Härkönen/ Kunniallisen naisen taakka

"Seksuaalisuuteen kohdistuva rikos ei ole yksilön kohtalo, vaan ennen kaikkea poliittinen painostuskeino."

Turkki tavoittelee Euroopan unionin jäsenyyttä, ja kynnyskysymykseksi ovat nousseet ihmisoikeusrikkomukset. Maan allekirjoittamat sopimukset ja lait voivat antaa tilanteesta toiveikkaan kuvan, mutta käytännössä kidutukset, raiskaukset, kunniamurhat ja muu väkivalta poliisilaitoksilla, vankiloissa, kaduilla ja kodeissa jatkuvat.

Turun yliopiston filosofian laitoksella työskennellyt Kirsti Härkönen (1972-2003) toimi avustajana mm. ulkoministeriön rahoittamassa Ensi- ja turvakotien liiton hankkeessa, joka on selvittänyt Turkin ihmisoikeustilannetta ja erityisesti naisten oloja. Hänen raporttinsa on sekä vahvasti aikaan ja paikkaan sidottu että niiden yli ulottuva, yleishumaani teos.

Härkönen keskittyy tarkastelemaan erityisesti seksuaalisen väkivallan olemusta. Koska itäisissä kulttuureissa naisen seksuaalisuus on usein tiiviisti kytköksissä kollektiiviseen kunniaan ja häpeään, siihen väkivalloin kajoamalla voidaan painostaa ja hajottaa kokonaisia yhteisöjä. Kirja koostuu turkkilaisen naisjuristijärjestön raportoimista tapauskertomuksista, moniulotteisesta historiallis-filosofisesta analyysista sekä matkakuvauksista, joissa näkyvät Turkin monet kasvot.

Tarja Niemi: Mielestäni yksi vaikuttavimmista teoksista, jonka olen lukenut. Kirja kertoo tositarinoita naisten kohtelusta turkkilaisilla poliisilaitoksilla. Minulla oli välillä tosi paha olo lukiessani kirjaa, mutta katsoin sen loppuun asti lukemisen olevan velvollisuus kaikkia niitä naisia kohtaan, jotka Turkin poliisi on raiskannut ja turmellut. Useat naisista raiskattiin aviomiehen ja/tai sukulaisten nähden.

EU-jäsenyydestä päättävien pitäisi ehdottomasti lukea tämä kirja! Samoin niiden, jotka puolustelevat Turkin oikeutta liittyä EU:n jäseneksi.

Keskiviikko

---

Klo 00.51 tuli tekstiviesti mieheltäni. En jaksanut vastata. Klo 6.18 mieheni soittaa ja on huolestunut, kun en ole vastannut hänelle yöllä. Kerroin, kuinka väsynyt olin hotelliin saapuessani; en ollut nukkunut yhtään maanantaiaamun jälkeen. Olin ollut 34 tuntia hereillä ennen kuin pääsin nukkumaan hotelliin.

Suoritamme aamupesut, pukeudumme ja käymme aamiaisella hotellin ravintolassa. Olen tyytyväinen, kun saan vihdoinkin eurooppalaista maustettua jogurttia. Pyydän aamiaistarjoilijalta kahvia. Hän hädintuskin vastaa minulle. Odotan kahvia saapuvaksi... Pyydän toisen kerran kahvia... vasta vartin viiveen jälkeen pöytään tuodaan 3 kuppia murukahvia, joka on liian vahvaa. Juon sen verran kuin kykenen; ja ettei päänsärky iske myöhemmin.

Syötyämme palaamme huoneeseemme pakkaamaan laukut ja raahaamme ne hissiin ja ala-aulaan. Kirjaan meidät ulos hotellista ja tilaan taksin. Vasta kolmas taksi on riittävän suuri matkaukuillemme. Ihme, että Turkissa ajellaan moponkokoisilla "autoilla" ammattimaisessa liikenteessä. Suomessa se ei olisi mahdollista. Takaluukku auki retkottaen matkaamme vuorenrinteitä ylös suurlähetystölle.

Olemme perillä Ankaran suurlähetystöllä 8.30. Asetumme tavaroinemme vastapäätä lähestystöä jalkakäytävlle. Parikymmentä minuuttia vaille 10 vartija pyytää meidät siirtymään lähemmäksi. Meidät tarkastetaan metallinpaljastimella ja käsilaukut pyydetään avaamaan ja näyttämään sisältöä vartijalle. Kun kello on kymmenen, vartija ottaa ovipuhelimella yhteyden viisumitoimistoon. Yllättäen me pääsemme ensimmäisinä sisään (; suomalaisuuteni takia? ).

Viisumivirkailija pyytää matkakumppaneiltani passit, kun sanon, että toin heidät noutamaan valmiit oleskeluluvat. Luvat ovat valmiina. Siirrymme isompaan huoneeseen odottamaan lupien passiin siirtämistä. Parikymmentä minuuttia myöhemmin poistumme lähetystörakennuksesta lupien kera.

Ja tästä lähtien Turkki alkaa näyttää meille todelliset kasvonsa!!!

Kun pyydän toista vartijoista tilaamaan meille taksin, hän sanoo nenäkkäästi olevansa poliisi eikä taksi. Raahaamme laukkumme mäen ylle ja jäämme odottamaan käsipystykyytiä kadun laitaan.

Muutaman minuutin kuluttua kohdallemme pysähtyy taksi, jossa on jo yksi matkustaja etupenkillä. Hän poistuu kyydistä ja me lastaamme laukkumme ja itsemme sisään taksiin. Mittarissa on jo 13 liiraa. Näytän kädelläni mittaria ja kysyn englanniksi, mitä tuo tarkoittaa. Kuski nollaa mittarin ja lähdemme matkaan. Taas olisimme tulleet huijatuiksi ellen olisi ollut tarkkana.

Kuski kaahaa läpi saasteisen Ankaran lentoasemalle. Ilma on keltaisenruskeaa eikä maisemaa näe kuin vasta lähietäisyydeltä. Kuorma-autot puskevat sankkaa, mustaa pakokaasua ilmoille. Kuski pitää apukuljettajan puoleista ikkunaa auki. Saan aimoannoksen Ankaran saasteita hengitettäväkseni.

Puolessa välissä matkaa alkaa piipittää joku varoitin. Katson bensamittaria, jonka osoitin on punaisella. Kuski jatkaa kaahaavaa ajotyyliään piittaamatta varoittimen piipityksestä eikä tankkaa autoa matkalla lentoasemalle. Nopeusrajoituksen ollessa 90 km/h hän ajaa koko ajan 130 km/h! Vähän ennen lentoasemaa on poliisin nopeudenseurantapiste. Kuski painaa jarrua rajusti vähentääkseen nopeutta. Hän välttää täpärästi sakotuksen.

Perille saapuessamme mittarissa on jo 75 liiraa. Revimme laukut ulos autosta ja siirrymme terminaaliin. Spottasin screenilta suoran lennon Muncheniin klo 15.40. Se sopisi hyvin meidän suunnitelmiin! Kävin lippuluukulla kysymässä, onko ko. lennolla tilaa. On runsaasti! Kun tuon matkakumppanieni Irakin passit lippujen kirjoittamista varten, paikkoja ei enää olekaan. Virkailija varmisti tilaan puhelinsoitolla esimieheltään. Tämä ohjeisti ettei Irakin passinhaltija saa matkustaa Turkista Lufthansalla Saksaan edes Schengenin oleskeluluvilla ! Kuinka tämä voi olla mahdollista ?

Soitin Suomeen miehelleni ja kerroin tilanteen. Jatkoin neuvotteluja Lufthansan henkilökunnan kanssa samalla. Mieheni puhui nettipuhelimen kautta samalla Saksaan, jossa yhteyshenkilömme oli matkatoimistossa ostamassa lentolippuja meille, jos emme voisi ostaa lippuja Ankaran lentoasemalta.

Lufthansan henkilökunta pysyi kielteisessä päätöksessään. He sanoivat, että Lufthansa joutuisi maksamaan rangaistusmaksun Saksassa, jos päästäisivät Irakin passinhaltijoita matkustamaan lentoyhtiönsä kautta Saksaan. Tähän päätökseen haluaisin saada virallisen kannanoton Saksan maahanmuuttoviranomaisilta, EU:sta ja Lufthansalta myöhemmin.

Mieheni soitti minulle ja kertoi, että Saksasta on ostettu meille lentoliput Ankara-Istanbul-Stuttagart. Lunastin liput Turkish Airlinesin tiskiltä. Luotin siihen, jos liput voi ostaa, että niitä voi myös käyttää koko reitin osalta. Mutta toisin tulisi käymään... Tosin lento on vasta aikaisin aamulla. Meidän pitää olla takaisin Esenbogassa klo 3.00 seuraavana aamuna check in:ia varten. Olin erittäin pettynyt siihen, että joutuisin viettämään vielä yhden yön ( ja päivän ) Turkissa. Tätä minä juuri olin pelännytkin.

Koska emme halunneet notkua 12 tuntia taas lentoasemalla, menimme taksilla Airport hotelliin. Otin meille kahden hengen huoneen lisävuoteella 90 euron hintaan. Tämä olikin tosi tasokas ja hieno hotellin. Koreaan univormuun pukeutunut piccolo avusti meidät laukkuinemme yläkertaan ja huoneeseen. Viiden minuutin kuluttua tuli kerrossiivooja laittamaan lisävuoteen paikalleen.

Nuoriherra uppoutui television välityksellä jalkapallon ihmeelliseen maailmaan. Nuorineiti kävi makuulle vuoteeseensa ja nukahti melko pian. Olisin halunnut mennä hierontaan, mutta kylpylä oli suljettu remontin takia. Varsinainen turistikausi oli ilmeisesti jo päättynyt ja tarvittavia korjauksia oli alettu heti tehdä. Istuin tovin ala-aulassa ja nautin virvoitusjuoman ja söin pähkinöitä. Kun minusta tuntui siltä, että olin tarpeeksi rentoutunut, siirryin takaisin huoneeseemme. Otin vielä vaahtokylvyn ennen kuin paneuduin vuoteeseeni.

Laitoin kännykkääni varmuuden vuoksi herätyksen klo 2.00, jotta ehtisimme varmasti lentoasemalle ajoissa. Säpsähdin monta kertaa yön aikana hereille. Onneksi myös nukahdin takaisin. Tätä matkapäivän jälkeen en osannut odottaa mitään pahempaa tapahtuvaksi, mutta Turkki osaa aina yllättää pahimmalla mahdollisella tavalla!

Tätä kirjoittaessani minua naurattaa Turkin presidentin ( HS 10.10.2008 ) antavat arviot siitä, kuinka turkkilaiset ovat tehneet suuria ponnistuksia ja edistyneet huomattavia askeleita tiellään kohti EU:n jäsenyyttä. Miten sitä edistystä ei näe käytännössä ollenkaan? Kurdeja kohdellaan Turkissa edelleen yhtä huonosti. He eivät saa puhua omaa kieltään, eivät saa opiskella äidinkielellään, eikä radio- ja televisioasemat voi esteettömästi tuottaa ohjelmia kurdeille! Kurdeilla ei ole edes oikeutta terveys- ja sosiaalipalveluihin. Se on juuri sitä Kristiina Koivusen mainitsemaa "Näkymätöntä sotaa kurdeja vastaan Turkissa" !

http://www.saradistribution.com/galeri.htm
http://www.berkshirefinearts.com/uploadedImages/articles/388_Eastern-Turkey:-Part434032.jpg
http://www.berkshirefinearts.com/index.php?page=article&article_id=388&catID=20

Tiistai

---

Olemme olleet klo 1.15 lähtien Istanbulin lentoaseman domestic-aulassa. Ostin meille lennot Ankaraan klo 13.00, mutta koetamme päästä jollekin aikaisemmista lennoista, jotta ehtisimme ennen Suomen suurlähestystön viisumitoimiston sulkeutumista Ankaraan.

Turkkilainen tapa
Turkissa stand by-liput takoittavat sitä, että ensin maksat täyden hinnan lentolipuista. Sitten jäät odottamaan, josko joltakin lennolta jäisi vapaa paikka. Jos ja kun vapaa paikka löytyy, menet lähtöportille kertomaan, että lunastat sen. Sen jälkeen juokset takaisin lentoyhtiön lippuluukulle; ja MAKSAT LISÄHINNAN siitä, että olet lunastat jonkun lennolta myöhästyneen paikan. >>>>>>>>>>Eli lentoyhtiö saa täyden hinnan Muhammed Myöhäiseltä + sen matkalipun hinnan, jonka sinä maksat omasta paikastasi + lisähinnan siitä, että lunastat käyttämättä jääneen matkustajapaikan !!!

Lentoja Istanbulista Ankaraan on 7.00, 8.00, 8.30, 9.00 ja 11.00 ennen omaa lentoamme. Menemme ½ tuntia ennen jokaista lentoa stand by-tiskiltä kysymään, onko sieltä jäänyt paikkoja vapaaksi. Matkakumppanini torkahtelevat joka välissä odotusaulassa. Minä olen sisukas suomalainen ja pysyn valveilla koko ajan.

Stand by-paikkoja ei sitten löytynyt, joten joudumme tyytymään klo 13:n lentoon. Laitamme laukut check in-hihnalle ja siirrymme turvatarkastuksen läpi boarding-aulaan. Käymme kevytluonaalla Cockpit-kahvilassa. Heti, kun boarding alkaa, siirrymme jonoon ja siitä koneeseen.

Vaikka lento Istanbulista Ankaraan kestää vain tunnin, sillä tarjotaan lounasta; sandwich tai salaatti. Heti ruokailun päätyttyä alkaa lähestyminen ja laskeutuminen.

Ankaran lentoasemalla koetan etsiä nettipistettä. Yleensä sellainen on lentoasemilla; mutta sitten muistan, että olemme Turkissa... Viimeksi en päässyt edes hotmail-boxiini nettikahvilassa Ankarassa. Kaikille ulkomaalaisille sivuille pääsy oli estetty!

Kysyn infosta tietä hotelliin, jonka ystäväni oli minulle vinkannut, Best Western 2000 Hotel. Matkustamme lentokenttäbussilla Ulus terminaliin. Hinta 10 liiraa per nuppi. Terminaalissa kyselen, tietääkö kukaan, missä hotellimme sijaitsee. Taksikuskit neuvovat jonossa ensimmäisenä olevaa suharia. Lastaamme laukut autoon ja matkaamme läpi liikenneruuhkien ja pakokaasujen hotellillemme lähelle suurlähetystöä.

Kyyti maksoi 20 liiraa, vaikka mittari näytti 15.94. En jaksa tapella hinnasta, koska se on Turkissa turhaa. Joka välissä sinulta huijataan rahaa jollakin tavalla kuitenkin. Viimeistään valuuttakurssien muodossa. Kun maksat euroilla tai dollareilla, saat takaisin liiroja, joiden arvo ei ole vahva eikä edes sama kuin euron tai dollarin!

Kirjaan meidät sisään hotelliin ja raahaamme laukut piccolon avustuksella hissiin ja huoneeseen. Huone maksoi 150$, joka on minusta liikaa. En jaksa väitellä hinnasta, sillä en ole varannut huonetta etukäteen ja on tärkeätä, että olemme ensimmäisenä suurlähetystön jonossa aamulla.

Puran laukusta tarvitsemani tarvikkeet ja menen suihkuun. Matkakumppanini ovat jo syvässä unessa, kun tulen huoneeseen. Jalkani ovat turvonneet tosi pahasti lentomatkoista ja istumisesta johtuen. Nostan jalat seinää vasten pystyyn varavuoteessa maatessani. Jossakin vaiheessa tipahdan uneen...

Olemme suunnitelleet menevämme illalliselle, kun heräämme. Laitoin herätyksen klo 20, mutta en jaksanut herätä. Ajattelin, että herään ehkä parin tunnin päästä ja silloinkin ruokaa on vielä saatavilla.

Klo 00.51 tuli tekstiviesti mieheltäni. En jaksanut vastata. (Matkapäivä 6.) Klo 6.18 mieheni soittaa ja on huolestunut, kun en ole vastannut hänelle yöllä. Kerroin, kuinka väsynyt olin hotelliin saapuessani; en ollut nukkunut yhtään maanantaiaamun jälkeen. Olin ollut 34 tuntia hereillä ennen kuin pääsin nukkumaan hotelliin.

Maanantai

---

Heräsin melko hyvin nukutun yön jälkeen klo 7. Talon väki on jo hereillä. Laittaudun kaikessa rauhassa valmiiksi. Täällä ei kannata pitää kiirettä; tulee turhaan hiki ja aika tulee pitkäksi myöhemmin.

Nautin aamiaiseksi paistettuja kananmunia, leipää, sulatejuustoa ja kahvia. Syötyäni järjestelen ja pakkaan matkalaukkuani. Nuorella naisella, joka matkustaa kanssani Suomeen, on tosi iso laukku. Itseasiassa se on matka-arkku. Kun punnitsen sitä käsipelillä, totean sen olevan pitkälti yli 30 kiloa. Mitenköhän meidän käy check in-tiskeillä? 20 kiloa on yläraja per matkustaja...

Pähkäilen josko olen menossa Salahaddinin yliopistoon tänään vierailulle vain enkö.. Olen pyytänyt tulkin välityksellä, että joku soittaisi secreteriatiin ja sopisi tapaamisajan minulle. Täällä kaikki tapahtuu omaa vauhtiaan tai sitten ei...

Talon emäntä ja anoppini valmistavat illalliseksi kubbaa. Se on yksi lempiruoistani. Taikina tehdään riisistä puristelemalla. Kuoren sisään laitetaan lihaa, rusinoita ja manteleita. Piiras paistetaan upporasvassa. Vähän niin kuin lihapiirakka.

Keskustelemme matkasuunnitelmastamme. Lennämme jo tänään Hawlerista Istanbuliin. Lento lähtee 22.30. Meidän pitää olla ajoissa paikalla, sillä lentojen aikataulut muuttuvat usein samana päivänäkin. Lopulta päädymme konpromissiratkaisuun; menemme lentoasemalle heti, kun olemme syöneet illallisen eli noin klo 19.

Tulkin välityksellä saan tiedon, että Mohammed Sadik on paikalla yliopistolla vasta klo 14 jälkeen tänään. Se on liian myöhäinen ajankohta minulle, koska syömme klo 18 ja lähdemme klo 19 lentoasemalle. Vierailu täytyy jättää ensi kertaan. Sitäpaitsi yliopistolla ei ole mitään toimintaa syyskuussa. Opiskelijat ja opettajat ovat ramadanin takia lomalla. Yliopisto aukeaa 1.10. Eid-juhlan jälkeen.

Käymme läheisessä basaarissa ostoksilla. Ostan Sannalle ja Tiuhtille paljon koruja. Sähkökatkos häiritsee hieman ostoskierrostamme. Pienissä kojuissa ei näe päivänvaloa, joten sähkövalojen toimiminen on kaupankäynnin tärkein ehto.

Lounaaksi nautin kubbaa ja tomaatteja. Kun olen syönyt, menen kirjoittamaan huoneeseeni. Otan pienet päivätorkut, jotta jaksaisin matkustaa illalla.

Herättyäni käyn suihkussa. Ei tietoa milloin seuraavan kerran pääsee pesulle... Kuivattelen hiuksiani olohuoneessa. Minulle tuodaan välipalaksi tuoreita hedelmiä ja Daniaa.

Laukkujen pakkaamisesta tulee mekoinen mylläkkä. Koetamme tasata tavarat niin ettei minun kabiinilaukustani tulisi yli 8-kiloinen. Toiset 2 laukkua ovat kyllä hurjan painavia... Ehkä täällä se ei ole niinkään ongelma, mutta Euroopassa joudumme varmaan maksamaan ylikiloista!

Naapureiden nuoret käyvät jättämässä jäähyväiset lähtijöille. Otamme valokuvia muistoksi. Toimitan ne rompulla jonkun mukana sitten myöhemmin Hawleriin. Nuori mies, joka matkustaa kanssamme, on jo kotikaupungissaan hyvästellyt ystävänsä.

Seitsemältä alamme tunkea laukkuja ja matkustajia autoihin. Saattajia tulee yksi autollinen lentoasemalle. He eivät pääse check point`ia pidemmälle, joten jäähyväiset jätetään jo siellä.

Lentoaseman tiellä on betonimuureja. Kuljettajamme on tottunut ajaja, joten hän osaa ajaa taitavasti väistellen niitä vuoroin oikealta ja vasemmalta. Saavumme parkkipaikalle. Ensimmäinen turvatarkastus, jossa auto käydään läpi. Otamme matkalaukut jo valmiiksi vaunuihin, jotka bangladeshilainen kantaja tuo luoksemme.

Silmät kostuvat väkisinkin. On vaikeata katsoa äitiä, joka luovuttaa 2 lastaan maailmalle tietämättä, koska näkee heitä seuraavan kerran. Pieni apulaiseni pyytää etten lähtisi Suomeen. Lasken leikkiä ja sanon ottavani hänet mukaani.

Autonkuljettajamme saattaa meidät turvatarkastuspisteelle saakka. Nostelemme laukut sisään ja hihnalle. Meille tehdään myös henkilötarkastus. Sitten keräämme taas tavaramme kasaan ja jatkamme peremmälle.

Hetken kuluttua saapuu minibussi noutamaan meidät terminaaliin. Änkeydemme tavaroinemme sisään. Ja sama pakaasien raahaaminen taas ulos bussista terminaalilla...

Taas menemme läpi turvatarkastuksen. Matka-arkkua pengotaan vähän tarkemmin, koska se on niin massiivisen suuri, että herättää varmaan epäilyksiä sisällöstä. Sitten menemme passitarkastuksen läpi. Seuraavaksi vuorossa check in. Kabiinilaukkuni on liian suuri ulkomitoiltaan, samoin reppu. Joten ne menevät myös ruumaan. Muumimamman käsilaukkuuni jää vielä seinälampetit, joita en ole uskaltanut laittaa ruumaan.

Siirrymme cafeteriaan odottamaan boardingia, joka alkaa klo 21.30. Tuvatarkastuksessa "kärähdin" siitä, että minulla on lasitavaraa käsilaukussani. Minut saatetaan ystävällisesti takaisin check in-tiskille. Sama virkailija tulee sieltä minun kanssani takaisin boarding-portin turvatarkastuspisteelle. Lampettipakettini päälle kirjoitetaan nimeni ja paikkani koneessa. Saisin paketin takaisin henkilökunnalta Istanbulin lentoasemalla...

Lähtö tapahtuu vartin verran myöhässä. Kuulutukset koneessa ovat vain turkiksi ja huonolla englanninkielellä. Lentoateriana nautimme naudanpaistia tavallisen kana-aterian sijasta. Tarjoilu käy hitaasti ja huonosti. Vasen puoli matkustamosta jää ilman kahvia tai teetä. Matkakaverini
ojentaa minulle kahvimukinsa käytävän toiselta puolelta. Lentoemännät tönivät ohimennessään, mutta eivät vaivaudu pyytämään anteeksi. Heitä tuntuu muutenkin tympivän koko työ, sillä he huokailevat äänekkäästi käytävillä kulkiessaan.

Laskeudumme kahden tunnin lennon jälkeen Istanbulin lentoasemalle. Irakin passin haltijat joutuvat odottamaan viisumia. Vasta klo 1.15 pääsemme siirtymään noutamaan matkalaukkujamme hihnalta. Ja tästä alkaa se painajaisemme Turkissa...

Sunnuntai

---

Heräsin kahdeksalta. Nautin aamiaisen salissa. Lopetettuani aterioinnin, alkoi joka-aamuinen lattioiden moppaus. Tytöt ja nuoret naiset siivoavat, pesevät pyykkiä ja tiskaavat astioita.

Vaihdan kotimekkoni valkoisiin hellevaatteisiini ja meikkaan. Odotan autonkuljettajan saapumista. Mieheni eno perheineen saapuu vierailulle, kun laittautumiseni on vielä kesken. Kun olen valmis, liityn vieraiden seuraan saliin. Pahoittelen, että minulla on vain vähän aikaa, koska olen lähdössä tapaamiseen. Ehdin istua ehhä kymmenen minuuttia, kun Kristiina noutaa minut autoon, jossa kuljettaja jo odottaa.

Matkaamme kaupungin keskustaan tuttavamme toimistolle puikkelehtien kaistalta toiselle. Ilmoittaudumme turvamiehille portilla. Sitten menemme rakennukseen, jossa kävelemme metallinpaljastimen läpi. Jätämme laukut ja reput kameroineen ja kännyköineen turvatarkastajille. Virkamies noutaa meidät toiseen taloon. Kävelemme läpi kauniin puutarhan, joka kärsii kuivuudesta. Puutarhurin kastelutyölle ei näy loppua, sillä Pohjois-Irakin alueella talvikausi alkaa vasta marraskuussa. Vasta silloin sateet saapuvat luonnon avuksi.

Tunnin kestänyt palaverimme sujui mukavasti. Jatkamme yhteydenpitoa edelleen sähköpostitse ja tapaamme Suomessa seuraavan kerran joulukuussa. Kokouksen isäntä vakuutteli minulle, että olen tervetullut koska tahansa hänen kotiinsa vieraaksi. Vieraanvaraisuus on yksi ihana piirre kurdilaisuudessa ; )

Majoituspaikkaani saavuttuani nautin kevyen lounaan. Talon emäntä ja tytär pahoittelevat, kun heillä ei ole tarjota parempaa ruokaa juuri nyt. Ramadanin takia kaupat ovat kiinni keskellä päivää. Täällä ruoka ostetaan tuoreena juuri silloin, kun sitä tarvitaan. Illallinen on vasta klo 18:n jälkeen, joten vielä ei ole aika tehdä ruokaostoksia.

Lounaan jälkeen kirjoitan päiväkirjaani. Tarkoituksena on, että kirjoitan kirjan näistä vierailuistani, yhteiselämästä ja tapaamisistani kurdien kanssa. Idea on muhinut jo neljä vuotta, joten Suomeen palattuani koetan löytää aikaa muistiinpanojen purkamiseen ja tekstintuottamiseen.

Ostoksille lähteminen ei ole yhtä yksinkertaista kuin Euroopassa: ensin täytyy vaihtaa valuuttaa, sitten täytyy laittautua valmiiksi ( = huivia pitävät virittelevät muovikovikkeen ja pinnien avulla päähineensä kuntoon) ja minun täytyy ladata kassiin tarvittava määrä vesipulloja.

Tällä kertaa otamme taksin, jolla menemme suureen ostoskeskukseen. Sieltä en löydä mitään mieleistä ostettavaa. Otamme uuden taksin, jolla matkaamme bazaariin. "Kauppahallien kujat" ja ostoskadut ovat erikoistuneita; yksi katu on kultakauppoja, toinen katu on lastentarvikkeita, kolmas taloustavaroita jne.

Tarkoituksenani on ostaa kankaat uutta pukua varten. Kun valitsee itse kankaan, niin saa oikeata väriä ja kuosia varmasti ; ) Kankaiden hinnat pukua kohden vaihtelevat 65:n ja 110 euron välillä, mikä on minustakin liikaa ; ja saa ostosapulaiseni melkein kirkumaan kauhusta. Välillä olen valmis solmimaan kaupat, mutta apulaiseni tinkivät ja marssivat ulos kangaspuodista.

Sitten löydämme kangaskaupan, jossa on kohtuulliset hinnat ja mukavia värejä. Valitsen ensin kauniin turkoosinvihreän kankaan ja siihen alakankaan ja liivikankaan. Sitten innostun ostamaan vielä mustan kankaan, jossa on liloja paljetteja. Anoppini vie kankaat perheemme ompelijalle tehtäväksi. Saan valmiit puvut jonkun sukulaisen, tuttavan tai kaverin kautta Suomeen.

Löydän ihania seinälampetteja mattoliikkeen vierestä. Vain 12 dollaria pari! Sitten kello on jo niin paljon, että palaamme majoituspaikkaani illalliselle taksikyydillä. Aterioimme heti, kun saamme luvan minaaretista ; ) Jälkiruoaksi nautin jääkylmää pepsiä ja kookospikkuleipiä.

Järjestelen ja pakkailen matkalaukkuani. Lahjoitan pois ylimääräisen valkoisen intianpuuvillahameeni, ison kosteuspyyhepaketin, meikkipyyhepaketin yms. Koetan keventää laukkuni sisältöä niin, että saan ostokseni mahtumaan sallittujen kilorajojen sisään.

Porukat lähtevät taas kyläilemään jonkun sukulaisen luokse lähistölle. Päivän pitkä ostoskierros on verottanut voimavarojani, joten jään "kotiin". Lepäilen huoneeni sohvalla ja lueskelen. Suoritan iltatoimet ja käyn nukkumaan ennen kuin kyläilijät palaavat "kotiin".

mm. kultakaupan näyteikkunasta yms.

Lauantaiaamuna heräsin klo 7 Hawlerissa. Jopa yöaterialla olleet olivat jo jalkeilla. Nautin aamiaisesta niiden kanssa, jotka eivät olleet paastolla. Isäntä kaivoi murukahvipurkin kätköistään, jotta saisin aamukahvia.

Vaihdoin ylleni valkoiset vaatteet. Nuoret miehet kävivät keskenään vaihtamassa dollareita dinaareiksi. En voinut lähteä heidän mukaansa, koska rahanvaihtopisteessä on töissä ainoastaan miehiä. Istuskelin talon etupihalla varjossa lukemassa.

Autonkuljettani saavuttua lähdimme matkatoimistoon varmistamaan lentolippujamme. Sitten kävimme internetkeskuksessa. www.google.fi:n kautta pääsin suomenkieliseen gmail-boxiini.
Luin sähköpostini ja laitoin ryhmäviestin niille, joiden tiesin odottavan tietoa perille saapumisestani. Ääkkösten puuttuminen hieman häiritsee viestintää, joten joudun miettimään vastineita niille sanoille joissa on å-, ä- tai ö-kirjain.

Kiertelimme pitkin poikin "kauppahallien" käytäviä. Ostin itselleni ihanat kultaiset korvakorut 140€:lla. Ompelijaystävälleni ostin seinämaton. Menimme taksilla pysäköintialueelle keskustan ulkopuolelle ja siirryimme isäntäväen autoon.

Me, jotka emme viettäneet ramadania, saimme lounaaksi itsetehtyjä ranskanperunoita, tomaattia ja tuorekurkkua. Vihannekset maistuvat niin paljon paremmille täällä, kun ne ovat saaneet kypsyä auringon alla valmiiksi asti!

Sitten porukat alkoivat "siestan" salissa. Minä hipsin omaan huoneeseeni, joka oli sisustettua länsimaiseksi olohuoneeksi. Luulin etten pysty nukkumaan päiväsaikaan, mutta kyllä kuumuus oli niin uuvuttava, että silmät luppasivat kiinni minultakin. Kuulin unen läpi, kun joku toi minulle tuulettimen ja laittoi sen käyntiin.

Herättyäni 1½ tunnin päästä kävin suihkussa. Viileä vesi virkisti. Tukanpesu oli ihan välttämätön, koska hikoilee niin valtavasti auringon paahtaessa pilvettömältä taivaalta. Pään suojana käytin leveälieristä, valkoista hattua ulkona liikkuessani.

Välipalaksi minulle tarjoiltiin Daniaa, joka on nektari, jossa on mukana hedelmänpaloja. Lisäksi sain tuoreita hedelmiä. Nestetasapainostani huolehdittiin tuomalla minulle koko ajan uusi jääkylmä vesipullo.

Salissa istuessamme pohdin, miten tämäkin yhteisöllinen kulttuuri on muuttunut. Nykymaailma on ottanut jalansijaa perinteisen elämän keskeltä. Nuori sukupolvi näppäilee kännyköitään vanhojen ihmisten rukoillessa samassa salissa. Rukoilijoita ei näytä lainkaan häiritsevän muut toiminnot ja liikehtiminen samassa huonetilassa.

Naiset tekevät ruoanlaittoon liittyviä valmisteluja. Ruoka täällä on tosi slow food`ia. Suuri osa päivästä kuluu ruoka-ainesten ostoksiin, valmisteluihin, kokkaamiseen, ruokailuun ; ja tiskaamiseen. Tänään tulemme nauttimaan dolmaa eli erilaisia riisillä ja lihalla täytettyjä vihanneksia.

Ne, jotka eivät osallistu ruoanlaittoon, ovat lähteneet kyläilemään sukulaisten luokse lähitaloihin. Odotan Kristiina Koivusta saapuvaksi klo 17 ; ja en sen takia liity mukaan kyläilyporukkaan.

Kristiina saapuu suomalaiseen tapaan täsmällisesti ; jopa hieman etuajassa. Vaihdamme kuulumisia keskenämme suomeksi. Annan Kristiinalle sanomalehdet, hänen postinsa ja tuomiset Suomesta. Sitten siirrymme talon kolmanteen kerrokseen katolle kuvaamaan alkavaa auringonlaskua.

Alakertaan siirryttyämme alkaa olla jo illallisen aika. Keskustelua käydään monella eri kielellä ja tulkkaillaan toinen toistemme sanomisia tarpeen mukaan. Aterian jälkeen seuraa tietenkin teenjuonti. Tällä kertaa en jaksa enää teetä. Masu on täynnä ihania herkkuja.

Talon nuorimies haluaa näyttää musiikkivideon, jonka hänen velipuolensa on tehnyt Euroopassa. Sitten katsomme valokuvia C:n kotimaanlomasta. Kristiina on hoitanut puheluita sillä aikaa. Hän on sopinut meille tapaamisen erään tärkeän henkilön kanssa. Kristiinan autonkuljettaja tulisi hakemaan meidät huomenna klo 10.30.

Vetäydyn huoneeseeni lukemaan dekkaria. Kun päätän käydä nukkumaan, laitan silikonikorvatulpat paikoilleen. Kuulen vain etäistä huminaa ja hyrinää yöaterian aikana, mutta pystyn hyvin nukkumaan taas läpi yön.