IRC-Galleria

Taas on kulunut pari viikkoa tien päällä. Kylmästä pohjolasta (heh heh) ensin Venäjän rajamaille ja sieltä etelän metropolin sykkeeseen. Tämä on elämää isolla E:llä. Maalliset murheet unohtuu, ja reilu kaksikymmentäkiloinen rinkka tuntuu suorastaan kevyeltä asfalttipölyä hengitellessä.

Kyllä. Asfalttipölyä. Varsinainen shokki.

Odottelin vanhaa ystävääni lapsityövoimalla valmistetun valtavirtamuodin jälleenmyyjien kulmassa, ja katselin ohivellovaa ihmisvirtaa. Yhtäkkiä kiinnitin huomioni erään nuoren naisen kenkiin, ja ajattelin, että kyllä on tytöllä jäänyt silmät kotiin hakiessaan kaupasta mokomia ronttosia. Huomasin miettiväni, että kummatkohan minua naurattavat enemmän, keski-ikäiset naiset jotka epätoivoisesti yrittävät edes pukeutumisellaan pysyä ikuisesti nuorina, vai ne teini-ikäiset pikku primadonnat kireissä makkarankuorissaan. Aloinkin aikani kuluksi tarkkailla pahaa-aavistamattomia kulkijoita. Mietin mitä vaatteet kertovat kantajistaan, ja mitä kantajat vaatteistaan. Tuhahdin kahdelle viimeisen päälle laitetulle tyttöselle, ja totesin mielessäni, että siinäpä on taas heitetty aikaa ja aivosoluja hukkaan.

Puhelimeni soi.

Kampesin verrattain ison rinkkani selkääni, ja samassa jouduin naurahtamaan itselleni ääneen. Kukapa olisi uskonut, että sorrun juuri sellaiseen elitisti-snobi-diivailuun, ihmisten ulkonäön arvosteluun, jopa suoranaiseen tuomitsemiseen, joita pidän ihmiseläimen suurimpina virheinä. Röhkäisyni sai pari päätä kääntymään. Taisivat siltä seisomalta tuomita minut hulluksi. Niin se vain menee. Hukumme kaikki omiin inhimillisiin ja eläimellisiin virheisiimme. Mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan.

Jatkoimme ystäväni kanssa matkaamme kumpikin omiin suuntiimme. Lipunmyynnissä puhuin kännykkään maailmannaisen elkein, ja puhelun loputtua huomasin erään nuoren miehen tarkkailevan minua hyvin huvittunut ilme kasvoillaan. ”Tais levvee oulu’mmurre iskee kaverila korvaa”. Leiskautin kaverille leveän, luultavasti vähemmän säkenöivän virneen. Siinä oli sellaista hyväntahtoista vahingoniloa.

Asemalaiturilla valitsin itselleni paikan auringosta. Uutisten mukaan pienhiukkaset ynnä muut nevahöörd saasteet olivat himmentäneet Tampereen ilmastoa, mutta mukavasti se aurinko lämmitti paksunkin ilman lävitse. Ihmiset seurasivat kun parkkeerasin ruhoni keskelle laituria. Kiireiset pukumiehet ja salkkunaiset vilisivät suuntaan jos toiseen. Hetken päästä eräs tyylikkäästi pukeutunut tyttö nousi penkiltä, keräsi kassinsa ja kahvikuppinsa, ja istui samaisen aurinkoläikän alle parin metrin päähän minusta. Hymy levisi tummatukkaisen suusta silmiin asti. Täydellinen rauha lepäsi aseman yllä. Tunsin suunnatonta sielunveljeyttä täysin tuntemattomaan ihmiseen, ja tiesin, että hänen täytyy olla todella erityinen. Siinä me kaksi asemalaiturin auringonpalvojaa istuimme -ja odotimme.