IRC-Galleria

Lähdettiin Luton kanssa nauttimaan ensimmäisestä oikeasta kevätsateesta. Pihassa iski naamalle sellanen ihmeellisen tuttu ja silti erilainen tuoksu. Märkä maa. Mätänevät lehdet. Muta. Kevät.
Siinä kujaa pitkin kävellessäni elin yhtäkkiä jotain vuotta 1990 ja risat. Minä olin pikkupentu, ja kävelin samalla lailla sitä samaa rapaista kujaa pitkin. Pyörätie oli kadonnut, tie oli muuttunut asfaltista hiekkaan ja isoihin kuoppiin, jotka pistivät autojen iskarit koville. Ja siinä me tassuteltiin Napin kanssa kohti suuria seikkailuja, jotka minä elin meidän molempien puolesta. Nappi tyytyi haistelemaan metsän tuoksuja, kun minä matkasin mielikuvitukseni mukana kaukaisiin maihin joita ei ole olemassa kuin unissa ja haaveissa. Ja niin minä lensin taas noihin maisemiin, joissa en ole käynyt ainakaan kymmeneen vuoteen.

Heräsin kun sade valeli kasvojani. Ja siinähän minä olinkin. Tylsällä asfalttitiellä katuvalojen yrittäessä epätoivoisesti taistella vastaan alkavan kevään vielä pimeää yötä. Minä kysyin metsältä, että mihin sinä menit. Miksen minä enää nähnyt sinua? Ja miksi minä en nyt syöksy syvyyksiisi, koska ajattelen kenkieni kastuvan.

Metsä ei vastannut.
Ehkä se on kuollut.

Mutta kun jatkoin matkaani, kuulin rapinaa ja tuulen laulun oksissa.

Upposin takaisin mietteisiini murehtien metsääni, ja sen suuria salaisuuksia. Ääni veti minut taas jonnekin, en ole varma mihin.
"No mutta Nyytihän se siinä. Pitkästä aikaa!"
Niin minä käännyin. Voi, Oja minua puhutteli! Kuinka minä nauroin kun taas pitkästä aikaa kuulin sen kutsuvan. Siinä ojassa ui kerran piisami, ja Nappi meni sitä haistelemaan. Piisami sukelsi tien alta menevään putkeen, ja kun Nappi yritti mennä perässä, se putosi Ojaan.
"Niin.. pitkästä aikaa", vastasin, ja lähdin taas eteenpäin.

Pitkän matkaa muistelin, miten tämän saman lenkin kiertämiseen saatoin joskus kuluttaa viisikin tuntia, ja nyt voisin kävellä sen 45 minuutissa. Polku tuli vastaan. Se pyysi minua mukaansa. Mutta minähän tiesin, että Polku ei ole enää kokonainen, sen päälle oli vedetty pyörätie. Lasten piti päästä koteihinsa turvallisesti. Mutta minä muistin toisen polun, joka vielä oli olemassa.

Juoksutin Luton tutulle ojanpenkalle, jonka toiselta puolelta lähti ikivanha lenkkireittini. Vaikka en minä silloin kutsunut sitä lenkkeilyksi. Silloin minä vielä lähdin matkalle.

Voi, se oli juuri kuten ennenkin. Ja minä kuvittelin, että olimme suorittamassa salaista tehtävää, eikä kukaan saisi nähdä meitä. Syöksyimme polun toiseen päähän, ojan ylittävän sillan luo, pikainen tarkistua ettei meitä seurata, ja metsän suojaan.
Tulin vanhan kouluni pihaan. Sivelin kädelläni koulun ympäröivää valkoista aitaa. Hyppäsin sen päälle istumaan, ja mietin, kuinka se joskus oli yltänyt minua melkein kaulaan asti. Minä vihasin sitä koulua. Lähdimme Luton kanssa kohti uusia muistoja.

Aloitin uuden pelin. Asfalttiin ei saa koskea, koska se on laavaa. Laava on kuumaa, ja jos siihen koskee, kuolee. Hyppelin varmasti typerän näköisenä eteenpäin, ja ennen pitkää olimme vanhalla kokoontumispaikallamme. Täällä pidettiin kesäöisin nuotiota ja parannettiin maailmaa. Etsin taas yhden piilossa olevan polun, ja taistelimme Luton kanssa itsemme sen lävitse. Selvästikään sitä ei käytetty enää niin paljon kuin ennen. Tai sitten minä olen vain isompi ja kömpelömpi, ja arempi ja ainakin tziljoona kertaa tylsempi.

Siinä rannalla seistessäni minä ihmettelin, kuinka jaksoin kävellä niitä samoja pusikoita, joita ei enää ole olemassakaan, päivästä toiseen, monta tuntia. Ja kun annoin katseeni kiertää pellolla, niityllä ja pienessä metsikössä, joka on aina tuonut mieleeni vanhat elokuvat, minä tiesin, etten koskaan kävellyt sitä samaa reittiä. Vaikka pieni ruumiini saattoi olla siellä, mieleni käyskenteli jossain toisessa ulottuvuudessa, tuhansien kilometrien päässä, eikä se koskaan ollut samanlaista.

Vanha aita tervehti minua iloisesti kävellessäni ohi. Ja minä taputin aitaa, ja sanoin, että minullakin on ollut ikävä.
Minä juoksin ja hyppelin varoen koskemasta polttavaan laavaan, joka hiljaa velloi ohitse, kiinnittämättä tyttöön ja tämän koiraan sen kummemmin huomiota.

Voi.. tämä kaikki oli niittyä. Eikä kukaan muu koskaan ollut täällä. Ehkä joku tiesi, että tämä niitty oli täällä metsän keskellä, mutta en koskaan nähnyt siellä ketään. Vain minä, Nappi, keijut ja menninkäiset. Se oli meidän niittymme. Ja sen vierellä kulkevassa metsässä meni vanha kärrytie kohti tuntematonta määränpäätään.

Polku, missä sinä olet?
Polku ei vastannut.
Polku! Missä sinä olet?
Polku ei vastannut vieläkään.
Voi minun polkuani..
Oletko sinä tyhmä sokeaksi tullut? Tässähän minä olen.
Ja minä nauroin, ja minä itkin, enkä minä osannut päättää olinko iloinen vai surullinen. Koska kun suljin silmäni, minä olin täydellisessä pimeydessä keskellä villiä erämaata. Mutta katsellessani ympärilleni, näin vain tylsät lamput ja rumat talot pienillä tonteillaan.

Tulin ulos metsästä. Tässä oli pellon reuna. Ja kävelin entistä pellon reunaa pitkin.

Minä annoin katseeni kiertää, ja minä ymmärsin, ettei mitään niistä paikoista, joissa minä silloin vietin päiväni, ole enää olemassa. Ei ole sitä suurta hevosta jolla minä ratsastin ympäriinsä, ei niitä olentoja joiden kanssa juoksin kilpaa, ei ole enää Nappiakaan. On vain minä. Enkä edes minä ole sellainen kuin ennen.

Ja minä tiedän miksi.

Kun traktorit kaatoivat minun puuni, ja tuhosivat minun polkuni, joutuivat keijut ja menninkäiset etsimään itselleen uuden kodin. Niiden piti muuttaa idyllisten omakotitalojen tieltä, sillä ne eivät ikinä voisi elää onnellisina betonin keskellä. Ja kun ne menivät, katosi niiden maailmakin. Keijujen ja menninkäisten maailma.

Mutta silti minä muistin kuinka siinä parin metrin päässä oli ollut puu, jota minä jostain tuntemattomasta syystä rakastin kuin parasta ystävääni, vaikka se oli laho, ruma, ja täynnä ötököitä.

Aukaisin kotipihan portin, ja käännyin vielä viimeisen kerran katsomaan taakseni.

Tämä ei ollut enää minun kotini. Ehkä se joskus oli, ja ehkä siellä vieläkin oli jotain niin kovin tuttua, mutta silti niin erilaista. Minä kysyin vielä varovasti metsältä, että miksi sinä katosit, mutta metsä pysyi hiljaisena. Murheellisena kävelin kohti taloa, ja sanoin: "minä etsin keijut ja menninkäiset, ja muutan niiden luokse". Ehkä minä kuvittelin, mutta kuulin taas tuulen ja metsän yhteisen dueton, joka kertoo tarinaa kaukaisista maista ja suurista salaisuuksista.

Aukaisin oven, pyyhin Luton tassut, ja huomasin, että kenkäni olivat märät.