IRC-Galleria

Mietin loppupäivän vain videota. Minulla ei ollut aavistustakaan, kuka videon henkilö saattoi olla. Tuttu liikkeinen, elkeet ja ryhti oli tutut.
Asia valvotti minua pitkälle yöhön, kunnes olin liian väsynyt enää ajattelemaan ja koitin saada unta. Mutta uni ei tullut ainakaan tuntiin, kahteen. Kun lopulta sain unta ja unet alkoivat, kuljeskelin yöpuvussa isoäidin talon pihassa. Kuljin loputtomasti, mutta en edennyt laisinkaan. Kävelin paikallani, aivan kuin ympyrää. Kuva ei vain muuttunut. Talo ei tullut lähemmäksi, vaikka kuinka sitä kohti kävelin. Korviini kantautui jälleen tuttu hyräily. Käänsin päätäni havaitakseni, mistä ääni kuului. Mutta ketään ei näkynyt. Hyräily muuttui lauluksi. Tutus sanat liukuivat korviini, kääntelin päätäni puolelta toiselle, mutta en paikallistanut mistä laulu kuului. Vihdoinkin edessäni näkyi hopeanhohtoinen hahmo. Se lähestyi uhkaavasti. Piirteitä en tunnistanut, ennen kuin hahmo oli parin metrin päässä. Isoäiti lähestyi minua laulaen. Hän hymyili ja lauloi. Isoäiti lipui ohitseni, vaikka yritin huutaa häntä pysähtymään. Isoäiti jatkoi vain matkaansa ohitseni. Avuttomana huusin hänen peräänsä, kunnes huomasin ketä kohti hän kulki. Johan oli metsän laidassa seisoskelemassa, katsellen lasittunein silmin isoäitiä. Hänellä oli ryvettyneet veriset vaatteet yllä. Johan oli hakatun näköinen ja hänellä oli huumepiikki toisessa kädessä. Isoäiti vain kulki häntä kohti lauleskellen ja lopulta oli Johanin luona.
’Pysy kaukana Tuuliannasta. Olen jo kerran sinua varoittanut. Ja tapanani ei ole varoittaa toistamiseen. Otit rahat, hyväksyit ehtoni. Miksi siis palasit takaisin?’
’Minulla on oikeus tutustua tyttäreeni. Sinä et voi sitä estää enää. Haudan takaa eivät ihmiset tule estämään elävien tekemisiä!’ Johan huusi raivoissaan isoäidille.
Yritin käskeä heitä lopettamaan, mutta suustani ei tullut pihaustakaan. He vain jatkoivat kiivasta keskusteluaan, ja minä en voinut tehdä mitään. Katselin vain avuttomana vierestä. Lopulta Johan raivostui kauheasti isoäidille ja iski tätä piikillä. Yritin huutaa jälleen. He eivät kuulleet.
Uni vaihtui nopeasti. Nyt olin isoäidin kanssa sairaalassa. Tai minä katselin sivusta, kun isoäiti makasi sairaalasängyssä ja hänen vieressä istui pieni lettipäinen tyttö.
Siinähän istuin minä. Noin kymmenen vanhana. Isoäiti oli joutunut sairaalaan tutkimuksiin, syytä en vain nyt muista enää. Huoneeseen sisään tuli Marketta ruusukimpun kanssa, vaikka hän hyvin tietää, että isoäiti ei voi sietää punaisia ruusuja. Hänelle kuulemma tuli niistä mieleen hautajaiset. Minusta ruusut taas olivat hyvin kauniita. Marketta lätisi omiaan, kuten tavallista. Mutta hän poistui hyvin äkkiä huoneesta, kun sinne tuli Tuomas, minun enoni. Syytä en silloin vielä tiennyt, mutta nyt sen tiesin. Marketta olisi halunnut Tuomaksen miehekseen. (Marketta tuli sukuumme sitten toista kautta.) Tuomas mulkaisi pahasti Markettaa kohti ja lähestyi isoäidin vuodetta.
Isoäiti ei katsonutkaan Tuomasta tai pientä minua. Hän katsoi minua, vaikka olin sivusta katsojana. Koitin lukea isoäidin silmistä, mitä hän yritti minulle viestittää…

Heräsin ovikellon räsähdykseen. Silmät vielä puoliummessa menin avaamaan oven. Mikko tuli käymään ja halasi minua heti.
’Et vastannut kun soitin, mutta nyt tiedänkin syyn. Miten sinä näin pitkään olet nukkunut?’ Vilkaisin olohuoneessa olevaa kelloa, joka näytti puoli 12:sta.
’En minä vain tiedä. En saanut viimeyönä unta heti. Mietiskelin asioita. Sain eilen ihmeellisen paketin, jossa oli video. Mutta en oikein saa päähäni kuka sen olisi lähettänyt, tai kuka siinä videolla on.’ Mikko katsoi minua ihmeissään, mutta lopulta vaati saada nähdä videon. Laitoin television päälle ja nauhan pyörimään. Minä laahustin keittiöön laittamaan vettä tulemaan.

Jos saat yli kolkyt olet häirikkö?!?

[1] nauranut
[2] Hihitellyt koko tunnin
[3] Puhunut kaverille..
[4] ..Niin että opettaja on joutunut huomauttamaan
[5] Kiljunut
[6] Haukkunut opettajaa päin naamaa
[7] Riehunut
[8] Lähetellyt lappuja
[9] Ollut tekemättä tehtäviä, joita olisi pitänyt tehdä
[10] Luntannut
[11] Ajatellut mukavia
[12] Vastannut opettajan kysymykseen ”En tiedä”
[13] Vastannut opettajalle ”Häh?!”
[14] Saanut jälki-istuntoa
[ ] Heitetty ulos luokasta
[ ] Siirretty takapulpetista eteen häiriköinnin takia
[ ] Laulanut
[15] Viheltänyt
[16] Jupissut itsekseen
[17] Rummuttanut jaloilla häiritsevästi
[18]Kommentoinut opettajan tekemisille
[19] Vaeltanut luokassa
[20] Repinyt tärkeitä papereita
[21] Keikkunut tuolilla
[22] Kaatunut tuolilla
[23] Piirtänyt pulpettiin
[24] Piirtänyt koulukirjoihin/vihkoihin
[ ] Hajottanut huonekaluja
[25] Kiroillut
[26] Näyttänyt kieltä
[27] Häirinnyt oppituntia tahallasi
[28] Joutunut puhutteluun
[29] Häipynyt kesken tunnin ilman lupaa
[30] Lukenut saapuneen tekstiviestin
[31] Tekstannut
[32] Puhunut puhelimessa

OIJEIJ!! X)

Puhelinvastaajan valo välkkyi. Viestit melkein täynnä. Aloin kuunnella viestejä samalla, kun etsin jääkaapista syötäväksi kelpaavaa einestä.’ Enköhän minä näistä jotain kasaan saisi.’ Äänestä päätellen Taina oli soittanut monta kertaa, ja joka kerta jättänyt viestin. Marketta jotakin inisi yhdessä viestissä. Isäkin oli soittanut ja jättänyt viestin. Ilmoitti olinpaikkansa, jotta voisin tulla käymään. Se helpotti oloani ja miettimislastiani.
En jaksanut tehdä vielä ruokaa itselleni, joten päätin mennä päiväunille. Väsytti valtavasti tämän jännityksen hieman helpottaessa.
Uniini palasi taas kerran isoäidin talo ja pimeä käytävä. Kuljin hiljalleen eteenpäin ja availin ovia. Lapset oli nukkumassa, kaikkialla oli hiljaista. Avasin isoäidin makuuhuoneen viimeisenä. Sängyllä näkyi painauma ja isoäidin hahmo alkoi jälleen näkyä siinä. Aivan kuin ei olisi koskaan ollut poissakaan.
Â’Hei Tuulian kultaseni. Olinkin jo hieman odottelemassa sinua.Â’
’Hei isoäiti. Mitä nyt? Onko jotakin synkkiä salaisuuksia lisää?’
’Huomaan sinun tavanneen isäsi. Olen pahoillani tietenkin asioista ja tapahtumista, mutta se oli periaate kysymys siihen aikaan. En voinut muuta suojellakseni nuorimmaista tytärtäni.’ Isoäidin silmiin nousi muistojen myötä surua.
’Olisit kertonut totuuden. Minä olisin kuunnellut ja ymmärtänyt. Totta kai se olisi loukannut, kun lahjoit isäni lähtemään vaikka hän rakasti äitiäni valtavasti, koko sydämestään. Se on aika karu totuus kuultavaksi, että rakas ihminen on lahjonut toisen rakkaan rahan avulla lähtemään kauas pois. Melkein lopullisesti. Mutta se mikä pisti isän palaamaan, en tiedä vielä.’ Katselin isoäidin kumaraa ryhtiä ja hänen surullisia silmiä.
’Tiedän kultaseni. Se oli väärin ja ymmärsin sen liian myöhään. Johan oli jo lähtenyt matkoihinsa Tuuliannan tullessa luokseni apua pyytäen. Hän oli, kuin maansa myynyt talollinen. Salaa kaduin tekoani, mutta en voinut näyttää sitä. Olin liian ylpeä sellaiseen ja minun ”valtani” suvussamme olisi murentunut pala palalta.’ Katsoin hiukan säälien isoäitiä. Hän oli elänyt pitkän ja hyvän elämän, mutta jokaisella meistähän on kipeitä salaisuuksia. Niiltä ei pysty välttymään.
’Tiedän sinun käyneen poliisin juttusilla. Kait se on vain hyvä, kun siitä typerästä pankinjohtajasta ei ole mihinkään. Hän ei ole katsonut sen päivän nauhoja, milloin kävit siellä ensimmäisen kerran. Pankinjohtaja on aika tollo ja kadun, että sieltä vuokrasin tallelokeron arvopapereille.’
’Mistä sinä voit tietää tämän kaiken?’ Kysyin ihmeissäni isoäidiltä.
’Minähän olen kuollut. Tulen käymään unissasi ja tarpeen tullen taidan tulla piipahtamaan talossani. Ja se taitaa osoittautua tarpeelliseksi piankin.’ Isoäiti puhui salaperäinen ilme kasvoillaan. En kerinnyt kysymään enempää, kun uni loppui. Kuulin kolahduksen kotini ovelta. Säpsähdin ja menin tarkistamaan tilanteen. Postimies vain oli käynyt tuomassa pienen paketin. Lähettäjän nimeä ei ollut, eikä mitään muutakaan merkkiä lähettäjästä.
Kädet vapisten avasin pakettia. Sisällä ei ollut muuta, kuin pieni paperi lappu ja videonauha. Kääntelin nauhaa kädessäni, mutta siinä ei lukenut mitään. Otin paperilapun käteeni ja aloin lukea.
’Tiedän sormuksen paikan. Se on liian lähellä. Kuka vain voi olla vienyt sen. Mutta vain yksi tietää, mihin se on kätketty.Nauhalla näkyy kaikki, mistään ei ole enää epäilystä.’
Ihmettelin hetken asiaa. Sitten menin olohuoneeseen television ääreen ja napsautin sen päälle. Työnsin nauhan nauhurin sisään, ja aloin katsomaan videota.
Hetkeen ruudussa ei näkynyt mitään muuta, kuin pankin tallelokerohuone. Siellä kävi ihmisiä tiuhaan tahtiin aina välillä. Mutta lopulta näkyi tuttu ryhtinen ihminen. En vain saanut päähäni, kuka hän mahtoi olla. Kasvoja en nähnyt, kun hänellä oli hattu päässä. Hän aukaisi tallelokeroni ja tutki hetken sisältöä. Lopulta tunkeilija otti sormuksen käteensä ja katseli sitä. Lopulta hän pisti sen taskuunsa, sulki tallelokeron ja poistui. Kelasin nauhaa taakse päin ja katsoin uusiksi saman kohdan. Mietin ja mietin, mutta en saanut mieleeni. Kuka tuntematon, mutta silti niin oudon tuttu henkilö oli anastanut sormukseni. Tai no isoäidin sormuksen...

Jähmetyimme paikoillemme hetkeksi. Kuuntelimme vain hiljaista laulua, jonka minä muistin lapsuudestani. Aloin lähestymään hiljalleen hiippaillen käytävän päätyhuonetta. Ojensin käden kohti oven kahvaa ja väänsin. Raotin ovea, valo heilahti nopeasti oven suuntaan. Yhtäkkiä huomasin makaavani lattialla, aivan kuin unessani, paitsi silloin lensin portaat alas. Sitten kuulin tuttua huutoa ja kiljuntaa.
’Päästä irti senkin korsto! Teen sinusta ilmoituksen poliisille!’ Nostin katseeni kohti Tainaa, joka huitoi ilmaan käsillään.
’Taina? Mitä sinä täällä teet?’
’Tuulian? Sinäkö siinä?’ Katsoin Tainaa kohti uudestaan, joka oli Mikon tiukassa otteessa.
’Mitä sinä täällä teet?’ Toistin kysymyksen vaativaan sävyyn.
’Minä.. Minä vain tulin hakemaan paria paperia täältä.’
’Miksi tulit hakemaan niitä yöllä? Etkö voinut pyytää minulta avainta, jotta voisit hakea niitä päiväsaikaan?’
’Mutta.. Mutta kun..’ Taina änkytti, mitä hän ei koskaan aikaisemmin ole tehnyt. Hän on ollut aina sanavalmis ja sanonut mitä halusi. Tainaa taisi vain hävettää murtautumisensa talooni. Omaan lapsuuskotiinsa.
’Sinulla ei ole oikeutta tunkeutua tänne. Kiitä onneasi, etten soittanut poliiseja tullessamme tänne.’
’Mitä sinä täällä tähän aikaan teet? Ja kenen kanssa?’ Taina kysyi kimeällä äänellä.
’Näin unta, että joku tunkeutui tänne ja minulle tuli outo tunne. Pyysin Mikon apuun. En olisi yksin päässyt tulemaan tänne näin myöhään.’
Tutkailin pimeässä Tainan kasvoja. Hän vaikutti kovin vaivaantuneelta.
’Tiedätkö sinä mitään kadonneesta isoäidin sormuksesta?’
’Sormuksesta? Mistä sormuksesta sinä puhut?’ Taina vastasi kivahtaen. Se ei poistanut epäilyksiäni, mutta en jaksanut enää välittää siitä. Tokaisin vain Tainalle, että poistuisi äkkiä talosta, eikä koskaan palaisi. Tai sitten minä oikeasti soittaisin poliisit tänne pitämään hänet poissa.
Taina lähti pois jupisten jotakin sukulaisten syrjimisestä, perusteettomista uhkauksista. Huokasin syvään ja aloin vapista. Mikko tuli luokseni ja nosti minut ylös.
’Lähdemmekö?’
’Joo lähdetään vaan. Tahdon takaisin nukkumaan.’
Lähdimme hiljaisina pois talosta, lukitsin oven kunnolla jälkeemme.

Aamulla heräsimme yhtä aikaa. En vain tahtonut poistua Mikon sylistä. Siinä oli aivan liian hyvä olla. Katselin tyhjin silmin ikkunasta ulos keväistä aamua. Mikko silitteli hiuksiani vaitonaisena.
Â’Olisiko aika jo nousta? Kello alkaa olemaan kohta jo 11.Â’
’Yhym.. Minulla on tänään paljon tehtävää. Pitää käydä kahvilassa, sekä pankissa kysymässä sormuksesta.’ Nostin kasvojani Mikon suudeltaviksi. Nousimme kuitenkin lopulta sängystä, ja minä kävin suihkussa pikaisesti. Mikko odotteli vuoroaan. Kun kävelin hänen ohitse makuuhuoneeseen, hän leikillään nyhtäisi pyyhettäni, joka tippui lattialle.
’Hei! Ei noin saa tehdä.’ Nostin pyyhkeen äkkiä takaisin ylleni. Punastuin korviani myöten.
’Halusin vain kokeilla. Kaunis sinä olet. Suotta häpeilet.’ Mikko iski silmää ja naureskellen suuntasi suihkuun vuorostaan. Kun olimme syöneet hiukan aamupalaa ja jutelleet eilisestä, päätimme lähteä puuhiimme. Mikko oli myöhässä töistään, mutta silti hän erotessamme vielä otti minut halaukseen ja suuteli pitkään. Vieno puna poskillani kävelin pankille. Pyysin johtajan paikalle, joka tulikin aika nopeasti.
’Miten voin auttaa neitiä?’
’Onko sormuksestani vieläkään minkäänlaisia havaintoja?’
’Ei, ei ole neiti Ottava. Olemme katsoneet valvontanauhoja läpi, mutta mitään ei olla havaittu. Ei mitään hälyttävää.’
’Oletteko edes katsoneet oikeita nauhoja?’ Tuhahdin. Pankinjohtaja näytti harmistuneelta epäilysteni takia, mutta nyökkäsi kuitenkin.
’Kai minun on sitten mentävä poliisin pakeille. Kun se sormus ei ole, mikä tahansa sormus.’ Pankinjohtaja punehtui, mutta ei sanonut enää mitään. Jotenka poistuin ja suuntasin poliisilaitokselle.
’Päivää. Olen Tuulian Ottava, ja tekisin rikosilmoituksen. Minulla on tuossa lähellä olevassa pankissa tallelokero, ja jotenkin sieltä on pankkivirkailijoitten huomaamatta kadonnut hyvin arvokas sormus. Minun tallelokerostani.’ Virkailija otti paperin pöytälaatikosta ja työnsi sen eteeni kynän kera.
’Tähän voitte kirjoittaa tunnusmerkit, mitä katosi, milloin ja mistä. Sitten voimme jutella asiasta tarkemmin.’ Katsoin virkailijaa hetken hämmentyneenä, mutta aloin täyttämään paperia. Kun olin täyttänyt paperin, luokseni tuli vanhahko poliisi, jonka kanssa juttelimme tästä asiasta. He lupasivat selvittää asiaa, tosin heillä oli nyt muutakin tekemistä.
Huojentuneena lähdin asemalta. Kävin kahvilassani katsastamassa, että kaikki on kunnossa. Kaikki toimi aivan niin kuin ennenkin. Mikään ei ollut muuttunut, jotenka palasin takaisin kämpälleni Mikon toimiston kautta.

Illalla Johan lähti, vaikka pyysin häntä jäämään. Hän kuulemma keksisi jonkun paikan, minne mennä yöpymään joksikin aikaan. Minua jäi vaivaamaan näkisinkö häntä enää tämän jälkeen. Tahdoin hänen jääväni. Hän oli muuttanut käsitykseni hänestä. Tunsin nyt aivan muun Johanin, millaiseksi isoäiti hänet oli kuvannut tarinoissaan.
Menin käymään suihkussa ja puhelin pirisi vaativasti.
Â’Tuulian Ottava.Â’
’Mikko täällä. Saisinko tulla käymään?’
’Tule vain. Voit jäädä yöksi, onhan sentään jo ilta. Ja minulla on kerrottavaa.’
’Hyvä niin. Näemme kohta.’
Â’Hei, hei.Â’
Kävin pukemassa päälleni college housut ja topin. Ei tarvitse Mikon takia pynttäytyä. Onhan hän minut nähnyt arkivaatteissa. Ovi kello soi juuri sopivasti, kun menin olohuoneeseen. Kävin avaamassa Mikolle oven.
’Hei. Miten päiväsi on mennyt?
’Hei.’ Painauduin Mikon syliin. Halusin olla siinä hetken puhumatta mitään. Halusin kerätä ajatukseni, ennen kuin kertoisin hänelle isästäni. ’Eilen en siksi voinut paljoa puhua ja kertoa, koska minulle tuli yllättävä vieras. Isäni murtautui asuntooni, luullen etten olisi ollut paikalla. Hän oli se, joka oli soittanut minulle, eikä puhunut mitään. Keskustelimme sinä iltana hiukan, hän jäi yöksi ja tänään me vain juttelimme kaikesta mahdollisesta. Johan on ollut huumeitten takia katkaisussa. Ei hän ollutkaan sellainen, minkälaiseksi isoäiti hänet kuvaili. Ja hän olisi jäänyt, ellei isoäiti olisi lahjonut häntä lähtemään. Surullista, ja jotenkin säälin Johania. Hän rakasti äitiäni paljon, mutta kun huumeet voitti ja vei mennessään. Raha on ainoa ongelma narkkareilla, mutta nyt Johan on ollut katkaisussa, eikä ole käyttänyt vähään aikaa. Enhän minä voinut soittaa poliiseja, vaikka hän murtautuikin tänne omin luvin. Johan on sentään isäni. Ja hän haluaa tutustua minuun. Haluaa kuulua elämääni, ja Johan haluaa myös korvata menetetyn ajan.’ Nostin päätäni nähdäkseni Mikon ilmeen. Mikko oli hetken vaiti ja näytti mietteliäältä.
’Vai on isäsi palannut. Sehän on mukavaa. Eikö?’
’On. Vihdoinkin pääsen tutustumaan häneen. Vaikka en joskus tahtonut tavata häntä, mutta kun hän tänään lähti, mietin näenkö häntä enää koskaan.’ Painauduin tiiviimmin Mikkoa vasten ja kiedoin käteni hänen ympärilleen. Mikko kietoi omat kätensä ympärilleni ja laski leukansa vasten päälakeani. Seisoimme siinä hetken vaiti. Kummatkin olivat vaipuneita mietteisiinsä. Kohotin katsettani jälleen. Mikko katseli kaukaisuuteen.
’Mitä mietit?’
’En paljoa. Sopivaan aikaan isäsi vain sattui ilmestymään paikalle. Isoäiti poissa kuvioista, sinä olet aikuinen nuori nainen. Hän saattaa olla rahojen perässä.’
’En usko, että Johan olisi sellainen. Ihmiset muuttuvat. Ja minä olen aika hyvä ihmistuntija. Hän oli aivan vilpitön puhuessaan. Olisit vain nähnyt hänet!’
’Älä nyt Tuulian suutu. Mietin vain vaihtoehtoja. En minä ala syyttelemää tuntemattomia. Saisinko joskus nähdä isäsi?’
’En oikein tiedä. Ei ollut puhetta, milloin tapaisimme taas.’ Mikko katsoi minua silmiin ja hymyili. Vastasin hänen hymyyn. Vaikea minun on olla hänelle vihainen, kun hän katsoo minua noin.
’Jääthän yöksi?’
’Jos vain niin tahdot.’ Se ei ollut kysymys, vaan toteamus. Tiesin nyt, että tämä mies ei pakottaisi minua mihinkään. Hän olisi kanssani kumpienkin ehdoilla. Ei painosta, ei vaadi. Isoäiti taisi olla oikeassa. Kohdalleni on vihdoinkin tullut mies, jonka haluan. Emme enää puhuneet paljoakaan. Kello tikitti hiljaa taustalla, kun menimme lopulta nukkumaan. Painauduin Mikon paljasta rintaa vasten. Nukahdin melkein heti, vaikka pieni jännitys olikin vallannut kehoni.
Uniini piirtyi jälleen isoäidin talo. Tällä kertaa olin alakerrassa olohuoneessa. Katselin televisiota, kun yhtäkkiä aloin kuulla askelia yläkerrasta. Hiljainen hyräily kantautui jälleen korviini ja nousin sohvalta varovasti. (Kiinnitin huomiota vatsaani. Tajusin olevani raskaana.) Hiljalleen hiivin kohti yläkertaa vieviä rappusia. Varovasti astuin askelmia koko ajan ylöspäin kulkien. Yläkerrassa ovi narahti auetessaan hiljalleen, lattia lankut pitivät pientä vaikerrusta niille astuttaessa. Kun olin vihdoin selvinnyt rappusten yläpäähän, huomasin tumman hahmon isoäidin huoneen ovella. Aloin kiljumaan, jolloin hahmo kääntyi nopeasti minua kohti. Seuraavassa hetkessä huomasinkin putoavani rappusia ryminällä alas.
Hätkähtäen heräsin unestani. Sydämeni löi kiivaasti ja minulla oli outo tunne. Mikko kuorsasi tajuttomana vieressäni, eikä ollut huomannut heräämistäni. Hänen kätensä oli lantiolleni kietoutuneena. Yritin kohottautua ylös istumaan.
Aloin miettimään unen tarkoitusta, jolloin minulle tuli tunne, että minun olisi päästävä äkkiä isoäidin talolle. Mitä pikimmiten, sen parempi. Aloin herättelemään Mikkoa, joka mutisi unissaan. Mutta lopulta hän havahtui hereille.
’Mitä.. Mitä nyt? Onko jokin hätänä?’
’Minulle tuli tunne, että minun on käytävä isoäidin talolla ja nyt heti.’ Mikko katsoi minua kummissaan, otsa hieman kurtussa. Aloitin selittämään Mikolle untani, ja lopulta hän tajusi hätäni. Vaikka ei ihan ymmärtänyt, miksi asia ei voisi odottaa aamuun asti. Pukeuduimme ja lähdimme Mikon autolla isoäidin talolle päin. (Mikolla siis on auto, vaikka hän ei sitä paljoa lyhyitten matkojen takia käytä.)
Isoäidin talon pihassa ei näkynyt merkkiäkään mistään omituisesta, mutta se ei välttämättä paljastaisi muutenkaan mitään. Kävelimme kohti ulko-ovea. Se oli hiukan raollaan, mutta siinä ei näkynyt jälkeäkään murtautumisesta. Aukaisin oven kokonaan auki ja hiivin sisälle Mikko perässäni. Eteisessä pysähdyin ja jäin kuuntelemaan. Mikko melkein törmäsi minuun, kun tuli aivan takanani. Kuulin yhtäkkiä kovan kolauksen yläkerrasta ja me kummatkin hätkähdimme. Mikko oli ollut aikeissa halata minua takaa päin, mutta kolaus muutti suunnitelmia. Vilkaisimme toisiamme ja suuntasimme askeleemme kohti yläkertaa. Mitään ei hetkeen kuulunut, mutta kun olimme saapuneet portaiden yläpäähän, huomasimme valonkajastusta käytävän päässä olevan oven alta. Oli pelottavan hiljaista, ja aivan yhtäkkiä alkoi kantautua korviimme hyräilyä, mutta nyt siitä alkoi erottamaan sanojakin. ’Pimeässä metsän reunalla hän istuu. Odottaa rakkaintaan saapuvaksi. Mutta hän ei tule. Istuu hän hiljaa metsän reunassa kivellä. Kyyneleet kastelevat posket…’

’Minne olit ajatellut mennä yöksi?’ Pitkän hiljaisuuden jälkeen ääneni kuulosti huudolta, vaikka kuiskasin. Johan hätkähti lattialla, kädet yhä kasvoillaan.
’E.. Ei ole. En ole ajatellut niin pitkälle. Minulla ei ole mitään tietoa yöpymispaikasta. Ja et varmaan halua minua tänne. Murtauduinhan sentään tänne. Pitäisi varmaan mennä itse ilmoittautumaan poliiseille. Sinulla ei ole mitään syytä olla ilmoittamatta tästä.’ Otin meitä erottavat askeleet ja polvistuin Johanin viereen. Arasti halasin häntä.
’Sinä olet sentään isäni. Se on tarpeeksi suuri syy olla soittamatta. Älä pelkää. En minä soita poliiseja. Sinä voit jäädä nukkumaan tänne. On minulla tuolla vielä vieras patja jossa voit nukkua. Eikä toi ovi minua enää harmita. Vuokranantaja voi laskuttaa sen vaihdon minulta, jos on tarvis. En minä täällä asu enää kauan. Mutta yhteen kysymykseen minun on saatava vielä vastaus. Miten sinä löysit minut? Tai siis miten tiesit tulla etsimään täältä?’
’Soitin sinulle. En puhunut mitään. En uskaltanut. Ja kun et enää vastannut puhelimeen, ajattelin että et ole paikalla. Oli huono idea murtautua tänne tähän aikaan. Mutta minä todellakin halusin niin kovin tutustua sinuun. Enhän ole mokannut tilaisuuttani? Enhän?’ Hän kuulosti aivan aralta pieneltä pojalta, joka ei tiedä voiko luottaa. Joka tietää tehneensä virheen, mutta ei tiedä mitä tekisi tai sanoisi.
’Katsotaan sitä sitten aamulla. Meillä kummallakin on paljon mietittävää. Jutellaan lisää aamulla. Alkaa olemaan jo kovin myöhäistä. Ja huomenna minulla kuitenkin on taas tekemistä suhteellisen paljon. Petaan sinulle pedin tähän olkkariin. Voit käydä suihkussa jos haluat. Minulla on vielä tuolla puhdas pyyhe. En ole kerinnyt viemään vielä kaikkia tavaroitani, kuten näkyy, isoäidin talolle. Sain sen perintönä ja hiukan rahaa. Joten parempi minun on muuttaa sinne, ettei Marketta tai joku muu sukulaisista valtaa sitä omin lupineen.’ Nousin ja olin jo menossa hakemaan patjaa ja peittoa, kun Johan alkoi taas puhua. ’Sinä olet niin kiltti. Aivan toisenlainen, kuin ne muut joihin kerkisin tutustumaan. Isoäitisi oli pahin. Hän ei hyväksynyt. Hän ei uskonut, että minulla ja Tuuliannalla voisi olla tulevaisuus. Hän halusi minusta eroon ja saada Tuulian takaisin itselleen. Ei hän koskaan hylännyt häntä ajatuksistaan. Minä näin sen hänen kasvoistaan, kun viimeksi tapasin hänet. Isoäitisi ei ollutkaan ihan niin tunteeton, kuin minä luulin aluksi.’ Johan jatkoi mutinoitaan vielä silloinkin, kun palasin olohuoneeseen patja, peitto ja pyyhe mukanani.
’Tässä nyt olisi sinulle se pyyhekin. Jos tarvitsen.’
Â’Kiitos. Olet kuin enkeli, siivet vain puuttuu.Â’
’Älä höpise. Minä menen jo nukkumaan. Ja vaikka oletkin isäni, tarkistan aamulla herätessäni, ettet ole ottanut mitään. Anteeksi pieni epäluottamus, mutta jotenkin en vain voi vielä luottaa. Kurjia, syvälle juurtuneita ennakko luuloja.’
’Ei se mitään Tuulian. Ymmärrän sinua täysin. Älä turhaa pyytele anteeksi. Nuku hyvin. Aamulla juttelemme sitten taas lisää.’
’Okei. Hyvää yötä.’ Loin vielä viimeisen vilkaisun isääni. En uskonut, että näkisin häntä enää aamulla.

Aamulla kun heräsin, muistin eilisen elävästi. Hiljaa hiippailin olohuoneeseen johtavaa ovea. Sieltä kuului hiljainen kuorsaus. Johan nukkui vielä sikeästi. Hän oli käynyt suihkussa ja käynyt nukkumaan ilmeisemmin hiuksen märkinä. Hänellä oli tukka aivan sekaisin. Hiljalleen menin keittiöön ja suljin välioven. Laitoin teeveden tulemaan ja aloin paahtamaan leipiä. Tein pientä aamupalaa Johania varten. Kun aukaisin välioven Johan juuri heräili hätkähdellen.
’Mis.. Missä minä olen?’
’Huomenta isä. Tulit tänne eilen ominlupinesi, kun minä olin kotona. Tässä, ota vähän syötävää. Tein teetäkin, vaikka en tiedä juotko sinä edes teetä.’ Johan katsoi hämmentyneenä minua ja tarjotinta. Sitten hän otti paahtoleivän ja söi sen melkein yhdellä suupalalla. Sitten hän otti toisenkin, mutta söi sen hiukan hitaammin. Lopuksi hän joi kupin teetä.
’Sinä todellakin olet siivetön enkeli. Mitä olen tehnyt ansaitakseni noin hienon ja upean tyttären. Tämä on kuin unta. Enhän nuku enää?’ Johan katsoi haltioissaan minua.
’Olet hereillä isä. Ja minulle tämä on yhtälailla outo tilanne, kuin sinulle. Kasvoin kyllä molempien vanhempien kanssa. Vaikka silloin en tiennyt, että he eivät ole oikeat vanhempani. Kuulin jälkeen päin kaikenlaisia juttuja. Mutta en tahtonut uskoa kaikkia. Sen vain tiesin, että sinua en etsisi käsiini. En vain halunnut nähdä, tai tietää mihin isäni on päätynyt. Mutta sinä löysitkin minut.’
’Tuskin olen ihan sellainen, minkälaisen isän olisit halunnut. Mutta tällainen minä olen. Muuksi en osaa muuttua.’
’Eikä sinun tarvitsekaan. Mutta hei. Mitä jos tekisin sinulle lisää paahtoleipää. Taidat olla aika nälkäinen?’
’Voisitko mitenkään? En ole syönyt kunnolla aikapäiviin.’
Kävelin keittiöön tekemään lisää paahtoleipiä. Ne kun näyttivät maistuvan niin hyvin. Jollain tasolla säälin kauheasti Johania. En osaa sanoa häntä vielä isäkseni. Mutta kait siihenkin tottuu.
Kun olimme syöneet aamupalan jutellen niitä näitä. Kerroin Johanille lapsuudestani, ja hän hymyili ylpeänä. Nauroi välillä joillekin kommelluksilleni. Vuorostansa hän kertoi itsestään ja puuhistaan näinä vuosina. Kun isoäiti oli lahjonut hänet kadoksiin, Johan oli ajautunut hiukan syvemmälle. Lopulta hän oli joutunut vankilaan ja oli ollut siellä vielä pari vuotta sitten. Tunsin myötätuntoa. En jotenkin osannut enää pelätä häntä. Hänhän on isäni. Minulle rakas, vaikka olikin lapsuuteni poissa. Teillä tietämättömillä.
Juttelimme koko päivän olohuoneessa patjalla istuen.
Havahduimme puhelimen pirinään. Johan alkoi näyttämään pelokkaalta.
Â’Tuulian Ottava puhelimessa.Â’
’Hei Tuulian. Mikko täällä. Onko kaikki kunnossa? Onko tullut outoja puheluita enää?’
’Ei, ei ole tullut. Minä voin mainiosti. Miten sinun päiväsi on mennyt?’
’Ihan siedettävästi. Vaikka olenkin ajatellut sinua koko päivän.’ Punastuin lievästi.
’Aijaa. Oletko saanut töitäsi edes tehtyä, kun olet ajatellut minua koko päivän?’
’Olenhan minä jotakin saanut aikaiseksi. Mutta hiukan surkein tuloksin. Voisin tulla töitten jälkeen luoksesi?’
’Se ei taida nyt oikein sopia. Selitän sinulle vaikka huomenna sitten. Mutta tänään ei sovi. Ymmärräthän?’
’Okei. En halua tuppautua. Minä tulen huomenna töitten jälkeen luoksesi.’
’Selvä. Tehdään sitten niin. Hei, hei.’
’Hei, hei. Ikävöin sinua.’ Laitoin puhelimen paikoilleen takaisin. Tunsin kuinka Johan tarkkaili minua.

’Vai ei ole likalla miestä? Taisi juuri yksi sellaisen oloinen soittaa.’
’No niin. Joo. Hän on Mikko. Ja hän on asianajaja, johon törmäsin vasta viikko sitten. Hän on erittäin mukava, mutta en oikein tiedä. Tämä kun on aivan alussa vasta.’
’Ymmärrän. Ei tarvitse enempää selitellä. Sitä se on suhteen alussa. Epävarmuutta ja jossittelua. Mutta kyllä se siitä. Luota vanhaan isäukkoosi.’ Johan hymyili.
Â’Jos kerta niin sanot. Pakko se kait on uskoa.Â’ Vastasin hymyyn.
Jutustelimme vielä aikamme siinä, kunnes minä aloin tekemään ruokaa.
Päivä kului jutellen ja vain ollen.

Ilta hämärtyi ja kävin suihkussa. Kun tulin sieltä pois, puhelin pirisi pirisemistään jälleen. Olin juuri vastaamassa, kun se lakkasi ja vastaaja meni päälle. Mutta kuitenkaan kukaan ei jättänyt viestiä. ’Outoa.’ ajattelin.
Mutta en jäänyt miettimään asiaa sen kummemmin. Menin makuuhuoneeseen pukeutumaan, kun kuulin ulko-oveni takaa kolinaa. Aivan kuin joku yrittäisi saada auki kotini ovea. Olin aivan hiiren hiljaa ja hiivin olohuoneeseen, pyyhe edelleen ympärilläni. Etsin katseellani jotain kättä pitempää. Muistin sitten, että minulla on sängyn alla unohtuneena ollut tennismaila. Hiivin sitä hakemaan, sekä hätäisesti puin päälleni.
Kun palasin takaisin olohuoneeseen hiljaa sipsutellen, oven takaa kuului kirouksia ja hetken oli hiljaista. Sitten kolina ja rapina taas jatkui. Pidätin hengitystäni ja lopulta kuulin lukon naksahduksen. Ovea raotettiin hiljalleen auki ja raossa välähti valo. Nostin mailaa koholle olkani päälle. Seisoin hiljaa ja hievahtamatta. Seurasin tapahtumia hetken aikaa. Murtautuja eteni hiljalleen ovesta sisään ja painoi oven takaisin kiinni. Sitten hän alkoi taskulampun valossa etsiä jotakin. Sen pienen äänen mitä hän piti, sen turvin hiivin olohuoneen valokatkaisijan luokse ja laitoin äkkiä valot päälle. Eteisessäni seisoi silmiä siristellen laiha ja kaihtunut mies. Hän nosti kädet ylös, kuin käskystä ja taskulamppu tippui lattialle.
’Kuka sinä olet? Ja mitä helvettiä sinä teet kodissani?’ Melkein huusin kysymykset.
’Tu.. tulin vain.. Tulin vain katsomaan tätä taloa. En minä tänne murtautunut!’
’Juu, ethän sinä murtautunut. Kauhea kolina vain kuului, kun avasit oveani ”avaimellasi”. Mitä sinä täällä teet ja kuka sinä olet?’ Toistin kysymykset rauhallisesti.
Mies näytti kauhean vanhalta, mutta haistoin makean savun hajun. Hän ei tainnut olla aivan täysissä järjissään. Katselin miestä vaitonaisena ja odotin vastauksia.
’Luulin, että täällä ei olisi ketään. Soitin ovikelloa.’
’Etkä soittanut. Olin suihkussa ja juuri makuuhuoneessani, kun kuulin ovella kolistelua. Kerro nyt totuus, ellet halua että soitan poliisit paikalle.’
’Tuulian, tyttäreni! Älä soita poliiseja! He veisivät minut putkaan loppuiäkseni. En kestäisi sitä enää. Ethän tee sitä.’
’Johan? Oletko sinä Johan?’
’Niin. Olen Johan Kramers. Tunsin äitisi Tuuliannan vuosia, vuosia sitten. Liikuttiin samoissa porukoissa. Sinä varmaan tiedätkin asiasta. Sukulaisesi tuntien, sen mitä olen kuullut, he eivät ole voineet olla puhumatta tapahtuneista?’
’Itse asiassa sain kuulla vasta 14-vuotiaana Taina tädiltä, että äitini kuoli yliannostukseen. Hän kuoli siis n. kymmenen vuotta sitten. Olin hautajaisissa, vaikka Taina yritti estää sen. Olihan sentään kyse oikeasta äidistäni. Sinusta kuulin vain yhden version isoäidiltä. Hän sanoi aina: Tuulian, eli sinun äitisi eksyi hyvin nuorena väärään seuraan. Sen jälkeen en tunnustanut häntä tyttärekseni. Löysi jonkun pojan jolpin, joka pisti paksuksi ja lähti menemään. Johan taisi olla sen nimi. En välitä muistella sitä pahemmin. Mutta äitisi palasi luokseni odottaessaan sinua. Mutta kun synnyit, hän ratkesi taas juomaan alkoholia ja käyttämään huumeita.’ Seurasin Johanin vaihtelevia ilmeitä puhuessani. ’Sen enempää isoäitini ei suostunut sanomaan.’
Â’Se vanha kurppa!Â’
’Nyt sinä puhut isoäidistäni, joka on kuollut. Joten et viitsisi käyttää hänestä tuollaista kieltä. Hän oli minulle rakas.’
’Muutat ehkä mielesi, kun kuuntelet minua hetken. Riippuu uskotko minua vai ennemmin sitä vanhaa kärttyisää kääkkää.’ Johanin ilme muuttui vihaiseksi hänen jatkaessaan puhumista. ’Isoäitisi MAKSOI minulle, jotta jättäisin Tuuliannan. Hän maksoi minulle pari tonnia, jotta lähtisin kauaksi täältä, enkä sotkisi enempää Tuuliannan elämää. Joten minun oli lähdettävä. Olin tyhmä ja kait en sitten rakastanut tarpeeksi Tuuliannaa. Olin vain niin koukussa huumeisiin. Ja olen vieläkin. Mutta olen käynyt katkaisussa. Ja nyt en ole ottanut mitään vähään aikaan. Haluan päästä niistä eroon, jotta näkisin kuinka tyttäreni pärjää. Haluisin tietää sinusta kaiken. Onko miestä? Mitä teet elääksesi? Milloin on synttärit? Aivan kaiken. Tahdon tutustua sinuun. Ja toivon, ettei se ole liian myöhäistä. Olinhan poissa yli 20 vuotta. Enkä nähnyt sinua koskaan, ennen kuin nyt. Olen jäänyt paitsi kaikesta.’
’Tasan tarkkaan olet ollut poissa 24 pitkää vuotta. Minulla ei ole aviomiestä, mutta ehdokas on. Minulla on kahvila jota pidän, mutta käyn siellä vain toisinaan. Se menestyy tarpeeksi hyvin luotettavien työntekijöitteni käsissä. Se ei tarvitse minua enää paljoa. Ja minulla on aina muuta puuhaa näinä päivinä. Minulla oli synttärit viime kuussa. Joten olet vähän myöhässä. Ensin juhlittiin synttäreitä, sitten surimme isoäitiä hautajaisissa.
Ja olen muuten kirjoittanut ylioppilaaksi. Siitäkin on jo muutamia vuosia aikaa.’
’Oih. Olet aivan toisenlainen, kuin minä. Äitiisi olet tullut. Olet yhtä kaunis ja älykäskin, mitä ilmeisemmin. Oikein ylioppilas. Minun tyttäreni.’ Johan vaipui polvilleen lattialle pidellen käsiään silmien edessä.
’Et kai sinä aikuinen mies ala itkemään? Tämä on vain elämää. Lapsi kasvaa siihen, miksi hänet on kasvatettu. Ei se sen kummempaa ole.’
’Minun suvussani kukaan ei ole päässyt ylioppilaaksi. Mutta tosin kukaan ei ole edes yrittänyt. Tämä on niin liikuttavaa vanhalle narkkarille. Moni meistä jää vain haaveilemaan lapsista. Mutta minulla on aikuinen kaunis tytär. Paljon parempaa, mitä koskaan pystyin edes kurjana rottana slummeissa kieppuen toivoa. ’ Katselin isäkseni tunnustautunutta Johania. Hän ei ollut aivan sellainen, kuin kuvittelin. Hän oli jotenkin säälittävä olento. Mutta silti isäni. En voinut soittaa poliiseja, kun hän murtautui asunnolleni. Syytä en todellista vielä oikein tiedä. Mutta jättäisin asian vielä tuonnemmaksi. Selittäköön sitten, kun aika olisi. Olimme pitkään vaiti. Minuutteja kului. Ne muuttuivat tunneiksi. Päivä vaihtui illaksi, ja me olimme edelleen vaiti.

Aamulla herätessäni en muistanut enää melkein koko unta. Mutta se palaili pätkittäin. Koko päivän sitten vain mietin, ja mietin. Mitähän isoäiti mahtoi tarkoittaa? En sotke poliiseja tähän vielä, ellen halua jollekin lähimmäiselleni rikosrekisteriä. Asia vaivasi minua koko päivän, enkä saanut oikein mitään aikaiseksi. Havahduin mietteistäni, kun puhelin soi. ’Aina vain tuo hiton puhelin.’ Mutisin puoliääneen.
Â’Tuulian Ottava puhelimessa.Â’
’Hei Tuulian. Et tullutkaan eilen, niin kuin aina joka lauantai. Aloin melkein jo huolestua, kun sinusta ei ole kuulunut mitään.’ Aha. Taina, kukas muukaan. Hän ei ole koskaan vihainen pitkään. Vaikka minä en välittäisikään tappelun jälkeen puhua hänen kanssaan, niin ei mene kauankaan, kun hän jo on tunkemassa nokkaansa asioihini. Hän on vain tätini. Ei hänelle kuulu tulemiseni ja menemiseni. Ja eilen en siksi mennyt käymään, koska en vain jaksanut. Ja oli muutto puuhia.
’Anteeksi nyt, kun en tullut käymään. Luulin, että olisit vihainen minulle, joten en tullut häiritsemään teitä.’ Ajattelin, että tällä kertaa olisit pitempää vihainen, ajattelin mielessäni.
’Voi lapsi rakas! Enhän minä nyt sinulle voisi olla vihainen. Ainakaan kovin pitkään. Mitäs sinä eilen puuhasit, kun et vastannut puhelimeen?’
’Minä muuttelin tavaroitani isoäidin talolle.’
’Jokos sinä nyt muutat? Eikö meidän pitänyt isäs kanssa autella?’
’Pertti ei ole oikea isäni, ja sinä oikea äitini Taina. Yrittäisit nyt muistaa sen. Me olemme keskustellut ja tapellut tästä asiasta monesti. Vaikka en kiistä, ettettekö olisi olleet minulle hyvät vanhemmat, mutta silti. Minulla on, tai no oli biologiset vanhemmat. Sille me emme voi mitään. Mutta olen yhtä suuri osa heitä kumpaakin. Tuuliannaa ja Johania. Sinun ei pitäisi unohtaa omaa siskoasi.’
’Enhän minä Tuulian:aa ole unohtanut. Minä en vain välitä puhua hänestä.’ Pystyin jälleen kuvittelemaan, kuinka Tainan naama punoitti ja hän nyrpisti somaa nenäänsä inhosta. Se sama nenä joka tärisi aina, kun hän jotakin palturia puhui.
’Äh. Tästä ei enää keskustella. Minä en jaksa tapella. Tuulian ja Johan ovat oikeat vanhempani. Siitä emme keskustele. Vaikka Tuulian kuolikin melkein heti syntymäni jälkeen ja Johan katosi ennen syntymääni.’
’Hyvä on sitten.’ Taina löi luurin korvaani. Jotenka sain sen taas suuttumaan. Mikä ei sinänsä yhtään ihmetytä. Hän ei voi hyväksyä sitä, että 14-vuotiaana lakkasin pitämästä heitä oikeina vanhempinani. Se asia olisi selvinnyt kuitenkin joskus. Ennemmin tai myöhemmin. Luulenpa, että Taina ei olisi kertonut minulle asiaa koskaan, ainakaan omasta tahdostaan. Ajattelin itse soittaa Mikolle, mutta sitten muistin, ettei minulla ole hänen kännykkänumeroaan. Kaiketi Mikko soittaisi minulle sitten illalla. Tai viimeistään huomenna.
Juuri kun olin hylännyt ajatuksen, puhelin soi. Vastasin puhelimeen numeroa katsomatta.
’Tuulian Ottava puhelimessa.’ Ei kuulunut mitään. Vain jonkun raskasta hengitystä.
’Haloo? Kuka siellä? Tuulian Ottava puhelimessa.’
Ei vieläkään kuulunut mitään. Vain taustalta liikenteen ääniä. Ja yhtäkkiä puhelu katkesi.
Kylmät väreet kulki selkääni pitkin. Kuka minulle oikein soitti?
Illalla puhelin soi jälleen. Mutta se olikin Mikko, joka soitti.
Â’Hei.Â’
’Hei kaunokainen. Miten on päiväsi sujunut?’
’No ei kehumista. Kiistelin taas Tainan kanssa ja hän löi luurin korvaani. Sitten joku soitti minulle sen jälkeen, mutta ei sanonut mitään. Kuului vain raskasta hengitystä ja liikenteen ääniä. Miten oma päiväsi on sujunut?’
’Ihan hyvin. Mutta hetkinen? Käsitinkö oikein? Joku siis soitti sinulle, mutta ei puhunut mitään? Hyvin outoa.’
’Niin se minustakin vaikutti siltä. Mutta voihan se olla, että joku on koittanut tavoitella minua, mutta kenttä ollut huono. Tuskin se mitään vakavaa oli. Kun ei ole sen jälkeen kuitenkaan kuulunut mitään.’
’Mutta kannattaa sinun silti olla varuillasi. Jos se onkin joku hullu, joka on alkanut soittelemaan sinulle. Näistä jutuista ei tiedä.’
’Hei Mikko, tuskin se oli mitään vakavaa. Kuka nyt minulle alkaisi soittelemaan pilapuheluita? En tietääkseni ole suututtanut viimeisen kuukauden aikana ketään muita, kuin vain omat sukulaiseni. Ne jotka oli isoäidin rahojen perässä. Ja he tuskin alkaisivat pelottelemaan minua tällaisella.'
Â’No ehkei aivan. Mutta ole kuitenkin varovainen. Soitan sinulle taas huomenna. Pusi.Â’
Â’Joo, soita vain. Pusi, pusiÂ’



klisee loppu mut joskus pitää olla xD jatkoa seuraa jossain vaiheessa, mutta kommentoikaa hyvät ihmiset!

Oven takana ei näkynyt ketään. Katselin huoneessa ympärilleni, mutta en nähnyt merkkiäkään, että siellä olisi käynyt joku. Etsiskelin laulun lähdettä, mutta missään ei näkynyt pienintäkään vihjettä asiasta. Tämä oli isoäidin huone. Sänky ja hyllyt olivat paikoillaan. Mitään ei ollut siirretty tai viety. Menin takaisin ovelle, kun katsoin sänkyä uudemman kerran. Se ei ollut niin nätisti pedattu, kuin aina isoäidin jäljiltä. Näytti kuin joku olisi istunut siinä. Päiväpeite oli hiukan rypyssä, ja isoäiti ei jättänyt ryppyäkään pedatessaan sänkynsä. Ihmettelin siksi asiaa paljon. Mutta palasin takaisin alakertaan kuitenkin, kun miehet tulivat tuomaan tämän päivän viimeistä kuormaa. Enää vanhassa kodissani olisi jäljellä sänky ja muutama kassillinen vaatteita. Ne toisimme tänne vasta ensi viikolla. Kun muutolla ei sinänsä ollut mitään kiirettä. Kun teimme lähtöä uupuneina, olin laittamassa ovea takaisin lukkoon. Mutta en löytänyt avainta mistään. Olin aivan varma, etten ollut ottanut avainta pois ulko-ovesta koko tänä aikana. Etsimme sitä kuitenkin keittiöstä, ja kaikkialta missä olimme liikkuneet. Lopulta se löytyi olohuoneesta lattialta, sohvan vierestä. Kukaan ei ainakaan tunnustanut, että olisi koskenut avaimeen. Enkä sitä epäillytkään. Aloin vain epäilemään omaa mielenterveyttäni. Asiat ei vain jotenkin nyt olleet aivan kohdallaan.
Mikko tuli luokseni, kun hänen Sofia ja Sami lähtivät takaisin asunnolleen. Menin keittiöön keittämään vettä teetä varten.
’Mikko? Haluisitko sinäkin teetä?’
’Voisinhan minä ottaa. Mitä siellä talolla oikein tapahtui? Kun tulimme viimeisen kuorman tuomaan, olit aivan kalpea.’
’Ei se oikein mitään ollut. Luulin vain kuulleeni ääniä yläkerrasta, mutta ei se ollut mitään. Kunhan kuvittelin vain. Voi olla, että muistin vain asioita väärin. Kun viime käynnistäni siellä on jo aikaa aika kauan.’
’Aha okei. Siinä talossa on kyllä jotakin omituista. Ja turha iso yksin asuvalle nuorelle naiselle. Haluatko, että tulisin luoksesi nukkumaan ensimmäiseksi yöksi, kun olet muuttanut sinne ensiviikolla? Ettei sinun tarvitsisi pelätä.’ Mikko tuli keittiöön ja kietoi kädet ympärilleni takaa päin.
’Voisithan sinä tulla. Etten minä avuton naisparka säikkyisi liikaa.’ Hymyilin itsekseni.

Kun tee oli valmista, joimme sitä vaitonaisina. Jotenkin oli vain olo, että ei ollut mitään sanottavaa, tai kysyttävää. Tältä päivältä oli kaikki jo sanottuna.
Ilta alkoi vähitellen hämärtyä ja Mikko teki lähtöä. Saatoin hänet ovelle ja halasimme. Mikko antoi hellän suukon huulilleni. Se sai minut värisemään.
’Näemme sitten ensi viikolla, kun muutamme loput tavarani?’
’Näin teemme. Minä soitan sinulle vielä tarkemmin, mikä päivä sopisi hyvin.’
Okei. Tehdään näin. Hyvää yötä.’
’Hyvää yötä. Toivottavasti nukut levollisesti tänä yönä.’
Vilkutin oven raosta vielä Mikon perään. Olit aivan poikki, enkä jaksanut alkaa katsoa televisiota. Kävin vain pikaisesti suihkussa ja menin nukkumaan. Huomenna saisinkin nukkua pitkään. Sunnuntait on siitä ihania, kun silloin ei ole mitään tehtävää yleensä.
Tänä yönä en nähnyt paljon unia. Isoäidin talosta näin kuitenkin unta.
Olin yläkerrassa pelkässä yöasussa, kävelin käytävää pitkin. Avasin isoäidin huoneen oven. Katselin ympärilleni mitään näkemättä. Kunnes huomasin sängyllä painauman. Ja pikkuhiljaa siinä kohtaa alkoi hahmottumaan henkilön hahmo. Isoäiti istui sängyllään. Säikähdin hiukan ja isoäiti katsoi minua kohden.
’Hei Tuulian. Sinua minä tässä jo odottelinkin. Tule tänne viereeni istumaan kultaseni.’
Menin varoen sängyn luo ja istuin.
’Isoäiti?’
Â’Niin Tuulian rakas?Â’
’Mitä sinä täällä teet? Mitä ihmettä täällä tapahtuu?’
’Hyysss. Lapsenlapseni. Älä ole niin utelias ja levoton. Ne piirteet eivät sovi yhteen. Kaikki aikanaan, kaikki aikanaan. Mutta vastatakseni ensimmäiseen kysymykseesi. Minä olen täällä tarkistamassa, että kaikki on kunnossa. Olen huomannut kanssasi täällä miehen. Hän vaikuttaa mukavalta. Juuri sellainen mies jota sinulle olen toivonutkin. Olet yhtä kaunis, kuin äitisi. Olet kuin hän. Mutta valitsin toisenlaisen tien. Olet menestynyt hyvin kultaseni. Ja olen ylpeä sinusta.’
’Kiitos isoäiti. Mikko on kyllä mukava mies. Ja olen nähnyt hänestä untakin. Näin hänestä unta, ennen kuin edes tapasin hänet. Mutta en ole varma. Voinko luottaa häneen täysin?’
’Sinun on Tuulian selvitettävä se aivan itse. Seuraa sydäntäsi, niin löydät vastauksen. Mieti mitä tunnet ja mitä sinä haluat. Ja vastaan toiseen esittämääsi kysymykseen. Täällä tosiaankin tapahtuu kummia. Mutta kyllä sinä sen selvität. Minä tunnen sen vanhoissa luissani. Sinä olet fiksu nuori nainen. Se ei tule olemaan sinulle hankalaa. Ja tiedän, että mielessäsi pyörii kysymys sormuksesta, joka katosi tallelokerosta. Minä tiedän kuka sen on vienyt. Mutta sinä saat selvittää sen itse. Pienen vihjeen kuitenkin annan. Kaikki ei ole sitä miltä näyttää ja vaikuttaa ensi näkemältä. Tarkkaile lähimpiäsi ja etsi vihjeitä. Kyllä sinä selvität, kuka sen on vienyt. Pankinjohtaja ei tee asialle mitään. Hän on liian tollo, tajutakseen asian vakavuutta. Mutta älä sotke poliiseja vielä tähän. Koska tuskin haluat rikosrekisteriä lähimmäisellesi.’ Meinasin vielä kysyä isoäidiltä lisää asioita, mutta hän oli jo kadonnut. Kuulin jälleen kuitenkin korvissani tutun hyräilyn. Lähdin seuraamaan ääntä, mutta uni kuitenkin päättyi siihen. En saanut selville, mistä ääni kantautui.

Kun aamu sarasti, heräsin kun aurinko häikäisi. Se paistoi suoraan silmiini ikkunasta. Yritin kääntyä toiselle kyljelleni, mutta se oli melkein mahdotonta. Hetken mietin, että missäköhän olen. Omaa kotia tämä muistuttaa, mutta joku on kietonut kätensä ympärilleni. Sitten muistin viime illan. Mikko oli jäänyt yöksi. Mutta silti ihmettelen miksi hän on kietonut kätensä ympärilleni. Omilla puolillamme olimme nukkumaan mennessä. Mies taitaa harrastaa unissaan liikkumista. Koitin irrottaa hänen otettaan varovaisesti, mutta Mikko havahtuikin ja heräsi.
’Anteeksi. Ei ollut tarkoitus herättää, mutta kun minä heräsin jo auringon takia.’
’Yhym. Ei se mitään. Hyvä vain, että herätit samalla. Olisihan se hieman törkeää minun vain kuorsata, kun sinä olisit jo hereillä.’
’Ei se minua olisi haitannut. Ellei sinulla ole sitten tänään vielä kiirettä jonnekin?’
’Minulla ei ole tänään mitään kiirettä minnekään. Kun eikös tänään ole lauantai?’
’Joo on. Pitäisi jatkaa pakkaamista, jotta saisin kämpän tyhjäksi ennen ensi kuuta.’
’Minä voin auttaa sinua pakkaamisessa. Ja jos haluat, niin voisin lainata pakettia autoa sisareni sulholta. Hän varmasti suostuisi lainaamaan sitä minulle. Etenkin kun kyseessä on kauniin naisen muutossa auttaminen.’
’No voit soittaa minun puhelimesta ja kysyä. Se on tuolla olkkarissa puhelinpöydällä. Minä menen käymään suihkussa.’
’Okei. Minäpä soitan sitten hänelle.’ Minä nousin ja etsin pyyhkeeni.
Kun tulin suihkusta, Mikko istuskeli olohuoneessa sohvalla, lukien aamun lehteä.
’Haluatko sinä käydä suihkussa? Voin lainata sinulle pyyhettä.’
’Ei tarvitse. Ajattelin odotella sinua pois suihkusta, ja sitten lähteä hakemaan sitä pakettiautoa. Tarvitsetko kanto apua. Minun siskoni on kovin utelias. Ja vaikka me emme vielä tiedä suhteemme laatua, niin siskoni on halukas tapaamaan sinut. Ei kai haittaa jos hän tunkee mukaan ”muuttoavuksi”?’
’No apu on aina tervetullutta. Etenkin, kun minun adoptio äitini Taina, oikeimmin tätini suuttui minulle. Hän koetti tunkea nenäänsä taas asioihini, vaikka olen jo aikuinen nainen. Ollut omillani jo monta vuotta, mutta silti hän vielä jaksaa yrittää puuttua minun tekemisiini.’
’No hyvä. Minä palaan kohta.’ Mikko tuli luokseni ja antoi suukon huulille. Sitten hän lähti.
Minä menin pukemaan vaatteita päälleni ja etsin pahvilaatikoita. Aloin pakkaamaan vaatteitani matkalaukkuihin ja pieniä koriste-esineitä pahvilaatikoihin. Lopulta Mikko sitten saapuikin siskon ja tämän miehen kanssa avuksi. Lastasimme ensimmäisen kuormallisen tavaroita pakettiautoon, ja lähdimme ajamaan kohti tulevaa kotiani.

Kun olimme perillä, paikka näytti suuremmalta kuin muistinkaan. Mutta kovin autiolta. Avasin ulko-oven ja vastaan leyhähti tunkkainen tuoksu. Täällä olisi ensimmäiseksi siivottava, ennen kuin voisin asettua kunnolla asumaan.
’Täällä on niin kovin tunkkaista. Ja jotenkin karmivaa.’ Sanoin Mikolle.
’Mikko ja Sami voi lähteä hakemaan toista kuormaa, kun olemme saanut purettua edellisen purettua. Minä voin jäädä auttamaan siivoamisessa ja järjestelemisessä. Jos vain käy?’ Mikon sisko Sofia ehdotti.
’No jos sinä vain jaksat auttaa. Tästä voi tulla suuri urakka. Tämä kun ei ole mikään pieni talo. Ja täällä on suuria ja pieniä huoneita.’ Aloimme purkamaan tavaroita autosta. Minä ja Sofia jäimme tänne siivoilemaan, kun miehet lähtivät hakemaan toista kuormaa. Etsiskelin siivouskomerosta moppia ja vesiastiaa. Kaikki oli vanhoilla paikoillaan.
Kun aloitimme Sofian kanssa siivoamaan paikkoja, aloittaen olohuoneesta, jokin alkoi vaivaamaan minua. Tuntui, kuin joku tai jokin katselisi minua. Mutta työnsin tunteen syrjään. Saimme olohuoneen jo melkein siivotuksi, kun miehet tulivat sohvien ja muitten isompien tavaroitten kanssa.
Saimme tavarat kannetuksi sisälle ja minä aloin keittämään kahvia. Oli tauon paikka, kaikkien kovasti uurastettua. Jatkaisimme sitten muuttoa vielä jonkin aikaa kahvituokion jälkeen.
Miehet lähti hakemaan uutta kuormaa, minun ja Sofian jäädessä taas siivoamaan. Minä lähdin katsastamaan yläkerran huoneita, kun Sofia sanoi pärjäävänsä alhaalla järjestellen olohuoneessa hyllyille kirjoja. Kun olin selvinnyt portaiden yläpäähän, olin kuulevinani hiljaista laulua käytävän oikealla puolella olevasta huoneesta. Mutta eihän täällä pitäisi olla kenenkään. Kukaan ei ollut käynyt täällä melkein kuukauteen. Kuuntelin hetken hiljaa ja lähestyin ovea. Laitoin käteni ovenkahvalle ja aukaisin oven…