IRC-Galleria

Itsenäisen Venäjän alkuvaiheet olivat kovin hankalia. Taloudella ei mennyt kovin hyvin. Parhaimillaan neuvostojärjestelmän pettäessä ruuan jakelu oli todella niukkaa, ja Leningradin kaupunki joutui selviämään kolme päivää armeijan hätävarastojen turvin, ennen kuin länsimaiden ruoka-apu saapui paikalle. Itse en näitä asioita silloin vielä tiedostanut, mutta kovin tylsää oli viettää kaikki vapaa-aika päiväkodin ja nukkumamenon välillä jonottoessa makaronia, sen muistan.

Ei jäänyt omille leikeille paljoa aikaa. Nyt kun niitä omia leikkejä miettii, niin ne tuntuvat aika erikoisilta. Tinasotilaat eivät sotineet minun leikeissä. He olivat ihmisiä joille keksin ammatin. Oli bussikuskeja, kaupan työntekijöitä ja tehdastyöläisiä. Tehdastyöläiset kävivät töissä ja saivat palkkaa. Sitten he maksoivat bussilipun jotta pääsevät kauppaan ja sitten bussilla uudestaan kotiin. Myös bussikuskien piti käydä kaupassa. Leikki hoitui itse painetuilla rahoilla. 6vee Anton leikkii siis keskuspankkia.

Jos meillä oli vieraita kylässä niin leikki oli hiukan erillainen. Anastin itselleni varastossa olevat karkkirasiat, asetin ne hienoon riviin sängylleni ja tein niille hintalapun. Joku täti tai setä oli aina olevinaan kiinostunut tarjouksista jolloin yritin järjestää huutokaupan ja saada muitakin mukaan. Ilmeisesti hinnoittaminen ei mennyt ihan putkeen, koska en saanut koskaan myytyä mitään.

Mutta uuden Venäjän talous ei näyttänyt parantumisen merkkejä minun kapitalistisesta perversiosta huolimatta. Vanhemmat alkoivat suunitella muuttoa Suomeen. Mummo ja vaari jotka muuttivat Suomeen heti kun pyhimys Koivisto oli antanut luvan vuonna 91 ja elintarvikkeiden ohella he lähettivät ilmaisjakelulehtiä Suomesta. En tiedä miksi he tekivät niin, eikä minulla ole enää mahdollisuutta tiedustella sitä, mutta minuun nämä lehdet tekivät valtavan vaikutuksen. Sitä kokemusta ei pysty sanoin kuvailemaan kun mainokset kertovat mitä kaikkea voit ostaa, ihan jonottomatta. Siinä vaiheessa joitain amerikkalaisia sitcomeja tuli jo telkkariin, joten käsite "viikkoraha lapsille" oli minulle tuttu. Suunittelin oman budjetin mainosten perusteella. Ostoskoriini tuli paljon karkkeja, suklaata, leluja ja yksi virveli-setti. Esittelin vanhemmilleni tarpeeni ja kysyin antavatko he minulle sitten 700 markkaa käyttörahaa kuukaudessa jos me muutetaan Suomeen. He nauroivat, enkä oikein osannut päättää oliko se liikaa vai liian vähän pyydetty.

Suunitelmat muutosta etenivät ja kesällä 1993 lähdimme kolmeksi viikoksi tunnustelemaan tilanetta. Setä tuli meitä vastaan autolla Helsingin keskustassa. Vanhemmat kertoivat että tiesin kaikki automerkit (olinhan syönyt purkkaa sen verran paljon). Setäni innostui tästä ja alkoi kysellä minulta ohiajavien autojen merkkejä ajaessamme pitkin moottoritietä, minkä nyt tiedän olleen Itäväylän. Ja kyllä, minä tiesin ne kaikki, jopa sen Porchen, vaikken ollut sellaista koskaan nähnyt "elävänä". Myöhemmin elämässään setä alkoi tekemään kukkakauppaa Venäjälle, mutta sai surmansa jouduttuan erimielisyyksiin baarissa poliisin kanssa. Mutta se on kokonaan toinen tarina.

Mummoltani olin kuullut ihania tarinoita ostoskeskuksesta, joka oli käsittämättömän iso. Kolmiviikkoisen vierailumme aikana kävimme ensimmäisenä Vuosaaren ostoskeskuksessa (ei sitä ole enää). Se tuntui tajuttoman isolta. Kysyin oliko tämä se legendaarinen "Itäkeskus". Ei se ollut, Itäkeskus oli kuulemma paljon isompi, mitä en kyllä uskonut. Vuosaaren ostarissa oli tarpeeksi sulattamista hetkeksi. Pari päivä myöhemmin menimme Itikseen. Aluksi menimme Citymarkettiin. Olin todella väsynyt pelkästään sen kaupan läpi kävelimesestä ja tavaranpaljous oli todellakin mieletöntä. Fyysisen rasituksen ja hämmenyksen uuvuttamana nukahdin isän syliin kun siirryimme kohti jäljellä olevaa kauppakeskusta. Heräsin vasta bussimatkalla mummon luo, mikä oli varmasti hyvä juttu. Koko kauppakeskuksen näkeminen olisi ehkä ollut pikkupojalle liikaa samalla tavalla kuin helikopterin näkeminen on liikaa sademetsien asukkaalle.

Matkan jälkeen minulla oli kuitenkin hyvin selkeä kuva missä perheemme tulisi asua, ja kerroin sen kyllä päivittäin vanhemmille, kunnes sitten muutimme El Doradoon.

Jatkuu...