IRC-Galleria

maisteriseminaarit. kuinka kauhistuttava ajatus. pelkotila oli murtaa minut, ja mursikin palasia
itsetunnostani ja luottamuksestani itseeni.
olen varma, etten kykene. tai enintään teen itseni naurunalaiseksi. naiiviksi. tyhmäksi. turhaksi.
taiteeni ei saa minulta itseltäni kannatusta, kuin hetkellisesti. sen hetken saatan tuntea itseni
varmaksi, taiteeni kannattavaksi, viisaaksi ja käsitteellisesti vahvaksi.
koen itseni akatemiassa kyseenalaiseksi.
kyseenalaistaminen saa minut hajoamaan. jokainen pienikin usko itseeni lakastuu ja haihtuu
tomuksi, jonka tuuli hajoittaa. ei tukea toisistaan, tomulla ja sen suvulla.
minulla on oma illuusioni taidettani kohtaan. se on todellisuuden tuntuinen kokemus tai käsitys,
joka ei vastaa todellisuutta. luulen olevani riittävä ja hyvä, uskottelen itselleni taiteeni
kannattavuudesta ja taidokkaista, älykkäistä ja kritiikin kestävistä ideoista, joilla on kantavat
siivet.

muutenÂ…
miksi puhkipalaneisuutta aliarvostetaan valokuvissa, ja jopa vihataan eikä siedetä? eikö siinä
piile oma vahvuutensa, ajan vahva ylösnousemus, voima ja ankaruus.
miksi se ei voi yhtä lailla olla valokuvan tukipilareita, ajan esiintuomista, jopa kameran luovaa
käyttöä, kuten esimerkiksi liikkeen kuvaaminen.
puhkipalaneisuus vie omat mielleyhtymäni suomifilmeihin. maaseudun romantiikkaan, jossa
ei ole aurinkoa, vaan valtavan voimakas valosumu joka siivilöityy puidenlatvuksissa
unenomaisesti.

ah, yritän taas olla kompetentti.