IRC-Galleria

pääskyset ovat poissa ja luonto on hiljentynyt kunnioittamaan syksyn saapumistaan
puutarhaansa. rastas sirahtaa marjapuskan alta ja yksinäinen haukka kaarteli
auringon alla.
odotus, muutos, vaiennut tuuli. tänään se vaikutti minuun erityisen vahvasti.

häpeä, ainoa sisareni. sinä luotettava verisukulaiseni pidät minua kädestäni kiinni ja
hymyilet aina niin kannustavasti. kuinka sinun viattomia silmiäsi vihaakaan!
vihaan, sillä en voi vastustaa niitä.
kuinka monen kauniin illuusion tulenkaan vielä rikkomaan ja kansa itkee. itkee.

maisteriseminaarit. kuinka kauhistuttava ajatus. pelkotila oli murtaa minut, ja mursikin palasia
itsetunnostani ja luottamuksestani itseeni.
olen varma, etten kykene. tai enintään teen itseni naurunalaiseksi. naiiviksi. tyhmäksi. turhaksi.
taiteeni ei saa minulta itseltäni kannatusta, kuin hetkellisesti. sen hetken saatan tuntea itseni
varmaksi, taiteeni kannattavaksi, viisaaksi ja käsitteellisesti vahvaksi.
koen itseni akatemiassa kyseenalaiseksi.
kyseenalaistaminen saa minut hajoamaan. jokainen pienikin usko itseeni lakastuu ja haihtuu
tomuksi, jonka tuuli hajoittaa. ei tukea toisistaan, tomulla ja sen suvulla.
minulla on oma illuusioni taidettani kohtaan. se on todellisuuden tuntuinen kokemus tai käsitys,
joka ei vastaa todellisuutta. luulen olevani riittävä ja hyvä, uskottelen itselleni taiteeni
kannattavuudesta ja taidokkaista, älykkäistä ja kritiikin kestävistä ideoista, joilla on kantavat
siivet.

muutenÂ…
miksi puhkipalaneisuutta aliarvostetaan valokuvissa, ja jopa vihataan eikä siedetä? eikö siinä
piile oma vahvuutensa, ajan vahva ylösnousemus, voima ja ankaruus.
miksi se ei voi yhtä lailla olla valokuvan tukipilareita, ajan esiintuomista, jopa kameran luovaa
käyttöä, kuten esimerkiksi liikkeen kuvaaminen.
puhkipalaneisuus vie omat mielleyhtymäni suomifilmeihin. maaseudun romantiikkaan, jossa
ei ole aurinkoa, vaan valtavan voimakas valosumu joka siivilöityy puidenlatvuksissa
unenomaisesti.

ah, yritän taas olla kompetentti.

http://www.youtube.com/watch?v=yph0Va4AtIw

kolme kaunista ilta-auringon siunaamaa hirveä metsittyneellä pellolla.
sitä kutsutaan onneksi.

olkipatjat pedattuna perintösängyssä. odotan tulevaa yötä avoimen ikkunan alla, josta
kuuluu järven huokailu ja huuto.

kirjoitan aamukahvin voimalla, ennen varmasti lähestyvää päivän hämärää, joka pian taas
koittaa. vieressä lepää nenäliina, jossa pieniä veripisaroita. Kissa on petoeläin.
se tuli jälleen koettua.
sataa vettä lopultakin siellä missä elän. etelässä nyt, idässä juuri, jossa kevät edellä ja
pihlajissa pian puhkeavat nuput.
pelkäsin yöllä ukkosta, jota ei milloinkaan tullut. ikkuna oli avoin ja kuului vain sateiden
laulut, kuurojen kuorot ja yöhämärän hento lento.
varpuset. kadut ja käytävät kaikuvat pienten sielujen sirkutusta. sade voimistaen kaikua.
on aamupäivä minulla ja vielä kaikki hyvin.

odotan, että sade tulisi. odotan, että kevät menisi. olisi vain kesäyö ja yksin hereillä.

toivoisin, että olo paranisi, kipu katoaisi. lähti kurja muille maille.

merkityksien hukuttaminen kaiken saastan alle ei tee elämästä hyvää ja kaunista.

voisinpa tanssia hyvän ja kauniin käsistä kiinni pitäen ihan rauhassa, ihan rauhassa.