IRC-Galleria

Ajelin pitkin Riihimäen katuja "Merssullani" kun bensiinivalon kirkas valo yllättäen syttyi ja täytti komentokeskuksen jota ohjaamoksikin joskus kutsutaan. Olin kuitenkin matkalla maksamaan automaatille muutamia laskuja ja näin siis päätin jättää tankkaamisen paluu matkalle.
Laskut maksettuani hoidin vielä muutamia rästiin jääneitä asioita joita nyt,
kun olin lomalla, oli helppo hoitaa.

Sitten kaiken sen asioinnin jälkeen oli vielä yksi asia hoidettavana. Se tankkaus.
Lähdinkin siis hyväksi havaitsemaani huoltoasemaa kohden, halvan bensiinin kiilto silmissäni.
Juuri kun olin laittamassa suunta merkkiä, joka vilkkunakin tunnetaan, päälle, huomaan että kyseisen huoltoaseman pihassa on autoja jonoksi asti. No voi turkanen.
Nooh, ei hätä ole tämän näköinen. Vastapäätä kun siaitsee toisen öljy-yhtiön bensiini asema.

Ajaessani risteyksen läpi huomaan sivuikkunasta lähestyvän uudehkon Volkswagen merkkisen, etuvetoisen kehonsiirtimen, liian vauhdikkasti siihen nähden, että kerkeäisin alta pois.
Kerkeän huutaa vain -VOI PERK¤¤¤! - kun kovan rysäyksen saattelemana autoni etuikkunasta välittyvä horisontti alkaa pyöriä vinhasti ympyrää. Sitten kun autoni pyöriminen loppuu näen kuinka n.2metrinen oja/rotko törröttää edessäni ja autoni liukuu hiljalleen kohti sitä ja todentotta, sinne pohjallehan se sitten hussahtaa. Keulan kohdatessa vastapenkan kuuluu jälleen voimakas rysäys.
NYT ON VOITTAJA FIILIS!

Nopea tilanne katsaus. Kaikki raajat ovat niille kuuluvilla paikoilla ja ohjaamo ei ole täyttynyt verestä. Eli nopean miehen nopea päätelmä. Hengissä ollaan.
Yritän poistua ovesta mutta ovi ei suostu aukeamaan. Joudunkin siis kiipeämään apukuljettajan puoleisesta ovesta ulos. Sekin on hieman hankalaa koska auto on ns.tyhjän päällä kun etu ja takapuskuri autosta ovat maata vasten, on auton keskiosa silloin ilmassa. Tiputtaudun siis autosta ulos ja yritän kiivetä jyrkkää ja liukasta rinnettä ylös pientareelle. Muutaman lipsuvan askeleen jälkeen onnistun saamaan itseni ylös penkalle, huomatakseni että ambulanssi ja paloauto kaartavat paikalle. Ripeitä poikia, myönnettäköön. ( tosin, pelastusasema ei ole kuin 100m päässä tapahtuma paikalta)

Poliisin puhallus kokeen jälkeen minut viedään lähes väkisin ambulanssiin tutkittavaksi.
Tutkinnan jälkeen minulta kerätään kaikki tiedot ja näköhavainnot,
sekä poliisin, että lääkintämiesten toimesta. Ambulanssissa minulle kerrotaan että pyörivä autoni on mennyt vain muutamien kymmenien centtien päästä koiriaan ulkoiluttaneesta naisesta ja että ilmeisesti autostani irronneet osat ovat sinkoutuneet ympäristöön ja ainakin yksi näistä osista oli osunnut kyseiseen naiseen, ilmeisesti häntä sen pahemmin vahingoittamatta. ONNEKSI!
Kun pääsen ulos ambulanssista hinausauto on jo paikalla ja poliisit tekevät lähtöä.
Jälleen kerran, nopeaa toimintaa...

Tutkin ja katselen onnettumuus paikkaa ja totean että autoni on mennyt kahden terästolpan välistä juuri siinä asennossa missä sen on pitänytkin, että se on siitä mahtunut, osumatta kumpaankaan.
Uskomatonta tuuria vai pitäisikö sanoa onni onnettumuudessa että auto on pyörinyt perä edellä juuri tuossa tolppien kohdalla niin ettei ole osunut kumpaankaan tolppaan eikä koiriaan ulkoiluttaneeseen naiseen.

Pelti on peltiä. Onneksi ihmisiä ei sattunut sen pahemmin. Muutamilla mustelmilla ja särkevillä jäsenillä selvittiin koko tapahtumasta.

Mutta kyllä se vaan silti VITU¤¤AA!

ps. (pahoittelen kuvan laatua. Kamera kännykkä, hämrä ilta, ja vilkkuvat valot eivät ole onnistunut yhdistelmä)

Joulu oli ja meni. Uusivuosikin ehti käynnistyä. Tuli tammikuu ja sen neljäs päivä. Olin jälleen vuotta vanhempi ja viisaampi...

Näinhän sitä sanotaan, eikö? Vanhetessaan viisastuu?
Hassua. Minusta kun tuntuu että vaikka elämä on taas nähty vuosi enemmän ja on sitä kai jotain opittukkin tuona aikana, niin ihan yhtä kakara ja lapsellinen sitä on edelleen joissain asioissa. Edelleen ne asiat jotka olivat hienoja pienenä poikana, ovat sitä myös näinä päivinä. Lelut vaan ovat isontuneet matkan varrella, niin kuin kai mieskin.

Edelleen vastakkainen sukupuoli saa tämän pienen pojan pään aivan pyörälle. Tosin nyt vanhempana, ei tule sotkettuja tyttöjen twistejä eikä kiskottua tyttöjä hiuksista, ainakaan samassa merkityksessä kuin silloin, eli saadakseen huomiota.

Paljon mahtuu tarinaa näihin kahteenkymmeneenneljään vuoteen. Paljon kavereita ja tuttavia. Onnistumisia ja myös niitä epäonnistumisia. Kaikkea maan ja taivaan väliltä.

Joten kiitos kaikille jotka ovat elämääni tavalla tai toisella rikastuttaneet näinä vuosina. En päivääkään vaihtaisi. Huonoissakin päivissä on se hyvää että niistä on aina oppii ja seuraava päivä on sitten taas yleensä parempi.
Kiitos ja anteeks.

T:Janne 24wee

Eilinen piti olla taas päivä muiden joukossa. Töiden jälkeen piti noutaa vielä muutama lahja kaupasta ja sen jälkeen piti hakea Mpyörä korjaamolta.

Suurin piirtein näinhän se menikin... Kuitenkin. Saatuani pyörän takaisin tallille ja käytettyäni sen lämpöiseksi, toteamme kaverini kanssa, joka oli mukana noutamassa pyörää, että tuo uusi LeoVincen slipari antaa pyörään ensinnäkin, kyrväkkäämmän ulkonäön. Toiseksi, soundi, joka syntyy kun kaasukahvaa kääntää on korvia hivelevän rääkyvä. Samanlaisia sulosointuja en muista kuulleeni sitten toissa kesän jolloin eräs yrityksemme työnjohtaja onnistui työntämään etusormensa 18m pitkän raitiovaunukiskoelementin alle sen pudotessa. Vain silloin viimeksi oli ilmassa samanlaista ääni skaalaa kuin nyt...

Pakkohan se oli vähän fiilistellä... Eli pyörä pihalle ja paskarinkiä jäisellä pihalla niin perkeleesti! On se vaan hienoa olla niin lapsi, että innostuu tälläisesta.

Aikani siinä pyöritettyäni tuli aika luovuttaa ja ajaa pyörä takaisin sisään. Vielä pari nopeaa "läpän avausta" ja taas muistuu mieleen tua toissakesäinen rääkäisy.

Lähtiessämme hallilta mieleni valtaa kaiho ja vitutus. Miks ei oo jo kesä? Tai edes miks ei oo jo talvi? Talvenkin ois helpompi mennä nopeesti kun se sais ensin alkaa...

Vaikka tässä tulee vielä olemaan kiire jos meinaan kaikki suunnittelemani muutokset pyörään vielä tehdä tämän talven aikana... Pitäisköhän sitä lähteä tästä tallille...
nooh, elämä on ja mopolla pääsee, paitsi talvella.

Aika on taas laukannut niin kovaa ettei sitä tälläinen pieni ihminen tahdo aina pysyä mukana ja sisäistää kaikkia kohdalle osuneita tapahtumia...

Tässä muutamia ei niin vakavia poimintoja.

Tuli oltua teatterissa toista kertaa elämäni aikana. Edellisestä kerrasta onkin jo vierähtänyt rapiat 10 vuotta ja esityksen jälkeen sitä muisti miksi. Vaikkakin naispääosaa esittänyt Heidi Kyrö lisäsi hieman näytelmän mielekkyyttä tai sen seuraamista. Mutta kyllä minä olen silti enemmän elokuva ihminen.

Meidän mp-kerhon asiatkin ovat ottaneet askeleen parempaan suuntaan kun pitkällisen etsinnän, kiristyksen, uhkailujen ja suhteiden avulla saimme kerho/halli tilan kerhollemme.
Asia joka kivistää vieläkin kerhomme miesten mieltä on kesällä tilaamamme kamera joka pyörii tällä hetkellä jossainpäin keskieurooppaa. Ainakin jos paikallisen elektroniikka liikkeen edustajaa on uskominen. Kameraa ei vaan tunnu kuuluvan ja vaikka mp miehen pinna onkin pitkä kuin nälkävuosi, kyllä siinä hiljaistakin miestä alkaa vituttaa, kun kamera on puolivuotta myöhässä eikä kukaan tiedä miksi...

Tätä kirjoittaessa istun bussissa jonka nokka osoittaa kohti Riihimäkeä. Olemme palaamassa firman pikkujoulu risteilyltä. Istun tässä ja katselen ympärilleni. Näen miehiä joiden humaltumisaste vaihtelee, penkkirivistä riippuen, huomattavasti. Itse en ole juonut sitten aamu kahdeksan, jolloin päätin mennä nukkumaan kun naamani laskeutui aamiais lautasellani olleeseen munakkaaseen ja silmät alkoivat mennä väkisin kiinni.
Kivaa oli, ainakin jos miettii risteilyn pituutta ja vertaa sitä aikaan joka vietettiin nauraen. Sekun oli kokolailla yhtä suuri. Eikä tunnelma täällä bussissa ole yhtään sen latteampi. Iloinen nauru raikaa läpi bussin ja viina virtaa edelleen. Pojat on poikia.

On sitä toki tapahtunut kaikkea muutakin. Sekä hyvää että ei niin hyvää, mutta tämä saa tällä erää riittää.
Eteenpäin mennään vaikka joskus elämä heittää kuraakin niskaan. Se on varma.

Pikkujoulut merkitsevät monelle eri asioita mutta tälle ryhmälle, nämä pikkujoulut merkitsivät yhtä ja ainoaa asiaa. viinan juomista ja toistensa kehumista ja haukkumista vuorotellen. Vielä kun kutsussa luki "men only" sen tietää että, äijämeininkiä on aina luvassa., eikä nämäkään hipat muodostaneet poikkeusta.

Tapahtumien keskipisteenä ja näyttämönä palveli Kiskon maja. Tuo Riihimäen alpeilla sijaitseva laskettelu keskuksen, valtava afterski rakennus kaikkine luxuksineen. Se oli vuokrattu kerhomme kumipäiden käyttöön tuoksi lauantai illaksi.

Kun kaikki rupesivat olemaan paikalla ja porukamme "mopomies" jinxer:kin oli viimein saanut äidinsä talon siivottua ja sai näin tienaamansa rahat takataskuun, oli aika aloittaa juhlat.
Siellä sitä juotiin, syötiin, juotiin, saunottiin, juotiin, naurettiin, juotiin, itkettiin, juotiin, tapeltiin, juotiin, puhuttiin, ja juotiin. Noin muutamia esimerkkejä mainitakseni. PeriSuomalaista toimintaa.

Ainoa asia mitä ei nyt tehty mitä normaalisti tulee tehtyä on, pahennuksen aiheuttaminen! Se ei nyt ollut mahdollista, sillä lähitienoilla ei ollut yhtäkään kukkahattutätiä, puita halailevaa aktivistiä tai kyläpoliisia. Joten sen aiheuttaminen kyseisille ryhmille jääköön myöhemmäksi. Ehtiihän sitä sitten taas keväällä...

Kun paini ottelut olis saatu päätökseen, ja piirrustus kilpailun voittaja selvinnyt oli aika siirtyä pihalla odottaneeseen taksiin. (kuka sen piirrustus kilvan muuten voitti? Mielestäni koju.) Taksi vie ryhmämme paikalliseen ravitsemusalan likkeeseen elikkäs Oliver-bubiin. Taksimatka meni nopeasti vilkkaan keskustelun siivitämänä. Oliverissä sovimme porukalla ainakin joker1, sjubelexit ja joojoomies nimimerkkien kanssa menevämme seuraavana päivänä (eli tänään, sunnuntauna) auto, kelkka ja mönkiä näyttelyyn Helsingin messukeskukseen, johon ryhmällä tuntui rehvakkaista jutuista päätellen olevan kasa vapaalippuja. Meni tunti jos toinenkin kunnes ryhmämme päätti vaihtaa kadun puolelta toiselle yökerhoon nimeltä Yövuoro. Tuttavallisemmin YV. Siellä pieni narikkaan johtanut jono hidasti tanssilattian valtaamista mutta sisälle päästyämme kaikille paikallaolleille selvisi miksi lempinimeni on undeground piireissä Liquidsnake. Tanssilattia oli siis vallattu. Ainoa joka pystyi valta-asemaani parkettien partasutina ajoittain häiritsemään oli rakas siskoni hannika joka voimaakkaasta humalatilastaan johtuen "hyökkäsi" minua halailemaan millon mistäkin suunnasta.

Kaiken kaikkiaan ilta meni loistavasti. Joku nimeltä mainitsematon Kaasinen oli kylläkin saanut muutaman sivuosuman kun mies uhrautui hauskanpidon alttarille. Mutta pääasia on että pojat viihtyy!

Ja mitä tulee niihin tämänpäivän messuihin johon olimme menossa...
Tulihan taas mentyä. Aamulla sjubelexit oli asiaa joker1:lta varovasti puhelimen välityksellä tiedustellut ja vastaus oli ollut tyly ja yksinkertainen: EI PYSTY!
Totuuden nimessä en minäkään tuntenut aivan pakottavaa tarvetta nousta sängystä ja jatkoinkin uniani aina melkein klo.18. saakka... Tulihan siis taas mentyä. no ensivuonna sitten.

Se on kuitenkin jo päätetty että, ryhmämme lähtee yhteiskuljetuksella MP-08 messuille rymyämään ja aiheuttamaan pahennusta tiukkapipo motoristeissa ja siitä pidetään kiinni. Tammikuuta odotellessa...

Kiitos kaikille ja anteex.

Tänään tuli TAAS töissä syötyä, sanotaanko,, ei niin terveellisesti...
Loimaalla paikallinen pizzeria toimi näyttämönä kun taas tuli todistettua että ihmismieli, tässä tapauksessa omani, on vaan niin kovin heikko. Tilasin itselleni aurajuustorullakebabin.

Syötyäni koko sen valtavan rullan, tunsin heti kuinka omatuntoni soimasi minua siitä, että tuli syöyä niin epäterveellisesti. Muutenkin on ruokailut menneet töissä viimeaikoina päin perskannikoita. Sillon kun ei tule syötyä jotain epäterveellistä, tulee syötyä milloin sattuu ja siitäkös kroppa tykkää...

Kotiinpäästyäni omatuntoni suorastaan huusi minulle. En ollut käynyt taas vähään aikaan salilla. Saatika tehnyt juuri muutakaan urheilullista vapaa aikanani. Syitä on monia mutta, ne tuntuvat nyt vain huonoilta tekosyiltä.Katsaus treenipäiväkirjaani ja omatuntoni alkaa kääriä hihojaan läpsiäkseen minua poskille. En tosiaan ole tehnyt vähään aikaan mitään mainittavaa urheilusuoritusta.

Päätän siis tänään tehdä jotain. Mietin päivällä syömääni ateriaa ja sen ravintoarvoja. Ei terve. Noh, onneksi minulla on kaapissa lisäravinteita vaikka muille jakaa joten kaappi auki ja silmäys tarjontaan... Tossahan on avattu pussi heraproteiiniä ja tossa pussi DEXTROA.

Sopivassa suhteessa molempia veteen sekoitettuna ja päivän ravintoarvot olivat ainakin hieman parantuneet... Juuri kun olin kumoamassa juomaa kurkkuuni huomasin jotain sekoittimen pohjalla... Se oli jotain pientä ja punertavaa. Otin lusikan ja kaivoin sekoittimeni pohjalta madon!

Se ei ollut kuin 5mm pitkä ja paksuudeltaan lyijytäytekynän lyijyn kokoinen. Siis pieni mato juomassani! Mitäs vidua? Tarkistus pusseihin ei ensin paljastanut mitään erikoista mutta pienen sekoittelun jälkeen avattu HERA pussi osottautui madon lähteeksi sillä sielä näytti olevan toinenkin. Hitaasti varisutin pussin sisällön tiskialtaaseeni ja sain laskettua kaikkiaan 8kpl matoja sieltä. Olin aavistuksen ihmeissäni. Ei se pussi nimittäin NIIN kauaa sielä kaapissa ole vanhentunut...

Kaadoin kuitenkin kaikki loputkin avoimet pussit tyhjiksi mutta mistään muusta ei matoja tai mitään muutakaan sinne kuulumatonta löytynyt... Omituista! Mutta salille menoani se ei estänyt!

FUCK THE MICROSCOPIC ANIMALS! X)

Maksaisitko sinä tästä putkikasasta 515e?
MINÄ MAKSOIN!

Maksan juuri ostoksiani Keimolan Nesteen kassalla kun pyhelimeni alkaa soimaan.

Outo numero näytöllä saa aikaan sen että vastaan koko nimelläni.
Miesääni puhelimessa kysyy että omistanko minä tumman coupe mersun joka seisoo keimolan parkkipaikalla?
Vastattuani myöntävästi miesääni puhelimessa kysyy että missähän minä itse mahdan sijaita. Vastattuani että sisällä huoltamolla mies kysyy että voinkohan tulla ulos koska hänen naisensa oli peruuttanut autoni keulaan...

Kävellessäni ulos kiroilen itsekseni ettei tämä jumalauta voi olla totta! Mieleeni nousee kohta eräästä laulusta jossa lauletaan "vituttaa niin ettei veri kierrä".

Lähestyessäni autoa nään pariskunnan seisovan autoni edessä ja tutkivan auton keulaa! Työskentelen hartiavoimin että saan peitettyä kaiken se vitutuksen jota nyt tunnen. Kun saavun autoni eteen huomaan että auto on vain hipaissut omaani. Otan etusormeni ja hieron naarmuuntunutta kohtaa. Toisesta autosta irronnut maali irtoaa puskuristani helposti. Kun olen saanut kaiken autooni kuulumattoman maalin irti puskurista jäljellä on vain yksi naarmu joka on noin 2cm pitkä. Sitä ei edes huomaa jos ei osaa katsoa ja silloinkin pitää katsoa tarkkaan. Nousen ylös ja huomaan että nainen on kyynel silmässä ja yrittää sanoa jotain. Lopulta saan selvää itkuisen äänen saattelemana sanan Anteeksi.

Teen kaikkeni että saan huulilleni edes pienen hymyn ja sanon.
-Eihän näille voi mitään. Sattuuhan näitä. Mitenkäs teidän auto?
Kävelemme heidän auton taakse ja huomaan täysin tuhoutuneen takapuskurin. Heidän autonsa ei ollut selvinnyt ihan niin pienillä vaurioilla.

Vaihdamme kuitenkin yhteystiedot ja muutkin tiedot, siltä varalta että päivänvalo tuo esiin jotain mitä ei pimeässä, huoltamon valossa näkynyt.

Matka jatkuu kohti keskimmäisen Siskoni syntymäpäiviä. Vituttaa mutta olisi siinä voinut käydä huonomminkin. Karavaanit kulkee ja koirat haukkuu. Jos jäisin aina suremaan jokaista vastoinkäymistä jonka elämä eteeni heittää, olisin luhistunut jo ajat sitten.
Rapatessa roiskuu ja se kuuluu elämään.


PERKELE!

Tänään oli päivä jolloin joillakin oli kylmä ja taivaalta satanut räntä hatutti.
Myös kertojanne koki rajuja vitutuksen puuskia kun RÄNTÄÄ tosiaan SATOI JA KAIKKIA tosiaan VITUTT!!!

Sitten yllättäen jostain tuli ajatuksiini pelkkää positiivisuutta. Painelin pitkin työmaata, naama täynnä hampaita, hymyillen. Vaakasuoraa naamani satanut räntäkään ei saanut hymyäni laskemaan. (kyseinen mielentila ei ollut hankittu päihteillä eikä millään muullakaan sen kaltaiseksi luokitellulla aineella)

Edes kahvi tunnilla soitetut puhelut huonoine uutisineen eivät masentaneet minua. Ensimmäisessä puhelussa kerrottiin että pyörä jonka internetin myynti palstalta olin pongannut ja josta olin valmis maksamaan vaaditun määrään euro merkkisiä rahoja, oli myyty juuri nenäni edestä...
Muissa soittamissani puheluissa kävi sitten selväksi ettei ryhmämme tarvitsemaa, kauan ja hartaasti etsittyä kerhotilaa/tallia tunnu löytyvän Timpuktun ja Suomen väliseltä alueelta yhtäkään.
Mutta jotenkin en jaksanut siitä vittuuntua. En tänään.

Nyt kun viimein päätin 05.00 alkaneen työpäiväni minua hymyilyttää vieläkin... (Nyt alan melkein epäilemään olotilan aiheuttajaksi sitä sienisalaatti jota söin ruokatunnilla. No en sittenkään. )

Tänään oli vain hyvä päivä ja totuuden nimessä on myönnettävä. sellaista olen toivonut ja odottanut piristämään näitä syksyn/alkutalven synkkiä, kaamoksen täytteisiä päiviä....

Tänäkin aamuna heräsin herätyskellon pirinään 04.45. Oli aika lähteä töihin.

Autotallille kävellessäni huomasin ilman kirpeyden. Autoni nytkähdettyä liikkeelle lämpötilamittarini alkoi hiljalleen kivuta kohti hurjia pakkaslukemia. En ottanut kuitenkaan todesta kyseistä mittaria. Olihan auto seissyt tallissa jossa lämpötila oli ulkoilmaa lämpimämpi.

Hallilta Sotaratsu (lue työauto) alle ja maantietä valloittamaan. Harmikseni huomasin että polttoaine mittarin neula sojoitti kohti punarajaa ja oranssi varoitus valo hohkasi valaisten auton koko sisustan. Minun oli siis ajettava polttoaineen jakelupisteen kautta.

Matkalla sinne huomasin erään rakennuksen katolla ison lämpötilamittarin. Se näytti -13 astetta! Ei voi olla. PAKKANEN, tuo saatanallinen voima joka muodostaa yhdessä lumen kanssa vahvan liiton joka taas estää meitä motoristeja ajamasta ympäri vuoden, oli ottanut taas otteensa suomen maasta ja sen ihmisistä. Kuin koira luutaan, se jyrsii ihmisen luita ja ytimiä.

Työmaalla mietin pihamaalla värjötellessäni että näinkö on ajokauteni päättynyt? Ei voi olla. Ei vielä. Kului tunti ja kului toinen. En enää tuntenut oikean jalan varpaita puhumattakaan sormistani, jotka tuntuivat jo irronneen kämmenistäni. Hetken kiroiltuani kaivoin kohmeisilla kämmenilläni puhelimen taskustani. Olenhan nähnyt osani SAMURAI elokuvista, joten tiedän millon suuren taistelian on luovutettava, voittaakseen jälleen. Soitto vakuutusyhtiöön. Selostukseni siitä kuinka villahousut ja villapaita tuntuivat näillä keleillä jotenkin riittämättömiltä sai vakuutusyhtiön virkailian tajuamaan että oli taas se aika vuodesta...
-"pyöränne on tästä päivästä alkaen seisonnassa."

Kiitos ja anteeksi.
16 takarengasta, monta mahtavaa kokemusta, joitain vähemmän mahtavia kokemuksia ja monta uutta ystävää mahtui tähänkin kesään.
Nyt on aika siirtyä talveksi unenriistolaboratoorioon (lue talliin) ja alkaa toteuttaa pyörään niitä ideoita joita kesän aikana on kerhon poikien "mietintä illoissa" (lue ryypätessä) syntynyt.

Talven voimat olivat siis saaneet vallan mutta vain toistaiseksi... Keväällä kun aurinko polttaa ensimmäisen reikänsä valkeaan maata peittävään harsoon, joka myös lumena tunnetaan, on tämä taistelia jo sulattanut ensimmäisen takarenkaansa juuri tuohon kyseiseen kohtaan samalla huutaen villin iloisesti!