IRC-Galleria

On se hienoa huomata ettei ole ihan yksin joskus jopa
lapsellisia ulottuvuuksia lähentelevässä mp fiilistelyssä!

Kaverini mp-kauden avaus oli jopa myöhemmässä kuin omani johtuen
lukuisita vastoinkäymisistä pyöränsä kanssa.
Ensin tämän pyörä ei suostunut käymään kunnolla laajan huoltotoimenpiteen seurauksena.
Hallilla sitä sitten pyörän ympärillä pyöri jos jonkin asteisia "asiantuntioita"
ihmettelemässä yhteistyö haluttomuudesta kärsivää hondan moottoria.
Taisi siellä käydä itse allekirjoittanutkin antamassa lausuntonsa jo hetken toivottamalta
vaikuttaneeseen tilanteeseen ja sen aiheuttajaan.
Vikaa etsittiin ensin suuttimista sitten venttiileistä ja ties mistä muualta.
Lopulta vika paikallistettiin niinkin "helppoon" vikaan kuin tulpan johto.
Pian pyörä toimikin kuin naapuri mummon ompelukone, virheettömästi!

Sanotaan että tekevälle sattuu ja kyseinen sananlasku kävi toteen
jälleen kerran kaverin kasatessa pyöräänsä.
Aamu yhdeksältä puhelimeni pärähti soimaan ja kaveri siellä kyseli että
mistä saisi hondaansa tarrasarjan? Ensimmäisenä kysyin häneltä
-"Ei oo totta! Ootsä kipannu?"
laskeutui pitkä hiljaisuus ja lopulta hän sanoi:
-"En. piti laittaa tankki kiinni ni pudotin sen lattialle ja tuli pieni lommo...
maalarille keikka ja uudet tarrat. Millähän sen vaan sais suoraks ku on vähän
vaikee paikka oikoo..."
Hävettää myöntää mutta en tiedä oliko se unisuuden toumaa ajattelemattomuutta
vai yleistä tyhmyytäni mutta ensimmäisenä tuli mieleeni PAINEILMA.
-"Saisko sen sillä oikastua?" No helppo olla jälkiviisas mut sillon se vaikutti
minusta ihan hyvältä tai ainakin kokeilemisen arvoiselta idealta
ja niin ilmeisesti myös kaverista koska sitä hän kokeili.
NOH, Vituikshan se meni.
Tankki pullistui muodottamaksi kuin pallokala kaikkialta muualta paitsi lommon kohdalta.
Jopa niin reilusti ettei tankki enää mahtunut rungon väliin.
Lisää hyviä ideoita?
Soittorinki pyöräpurkaamoille ja koko Suomesta löytyi kokonaiset yksi kappale sopivia tankkeja.
Seuraavana päivänä ollessani siinä hallilla kaverini sai puhelun jonka loputtua
kaverini tuli kysymään minulta.-"Arvaas kuka se oli? Se oli se purkaamon jannu.
Oli kuulemma tiputtanu sen tankin pakatessaan sitä pahvilaatikoon"...
Noh lommo ei kuulemma ollut "hirveen iso" ainakaan lähettäjän mielestä joten tankki sai luvan
jatkaa matkaansa tallille, sille ehdolla että jos lommo on sanottua suurempi tankin saa palauttaa.
No tankki saapui. Lommo oli lähes yhtä iso kuin alkuperäisessäkin mutta se
oli jo paljon helpommassa paikassa oikomista ajatellen joten se hyväksyttiin.
Tarrat lupasi valmistaa eräs paikallinen alan yritys mutta kun tarramalli oli toimitettu heille
tuli ilmoituis ettei heidän koneillaan saada kyseistä häivytystä aikaiseksi.
Joten kalliiksi tiedetyt alkuperäistarrat oli pantava tilaukseen.
Tankki oli nopeasti kunnostettu ja maalattu mutta tarrat juuttuivat matkalle ja niitä sai odottaa.
Lopulta tarrat saapuivat ja ne löysivät tiensä tankkiin. Lakka päälle ja kuivumaan.
Lopulta pyörä oli nipussa ja nyt päästäisiin vetämään.
Ikäänkuin pisteenä i:n päälle kaverin kypärästä hajosi vielä lähteissä visiiri.
No kypärä vaihtoon ja vetämään. Ensimmäinen kiihdytys ja risteykseen pysähdyttyämme
huomaan kaverini hymyn. En sitä muuten näkisikään kypärän alta mutta kun kaveri hymyilee
niin voimakkaasti että kypärä nousee 20cm ylöspäin... Katson hänen silmiään
läpi visiirin ja mieleeni tulee laulu joka menee jotenkin näin:

"Lapsella vain, voi silmät noin loistaa!"

ON se vaan mahtavaa....

Tänään (Ti 03.04.2007) se sitten tapahtui. Taivas!

Aamulla tartuin puhelimeeni ja näppäilin siihen vakuutusyhtiööni johtavan numerosarjan.
Selostin tilanteeni ja epätoivoni toisessa päässä kuuntelevalle miehelle.
Kun sain suruvirteni loppumaan, mies puhelimessa kertoi että, homma on tällä selvä!
Pyöräni vakuutus on tästä hetkestä voimassa! Tätä oli odotettu kuin pikkupoika joulupukkia….

Pika aamiainen ja helevetin kyytiä hallille…
Hallilla naamani täyttyi hampaista kun kävelin kohti pyörääni…
Edes ne tosiasiat että, venttiilien välykset olivat tarkistamatta ja pyörä oli
”säilytyspölyn” peittämä, eivät nyt saaneet hymyäni hyytymään.
Pyörä oli nyt kuitenkin nipussa ja se oli pääasia.
Muutamat kasausvaiheessa yli jääneet pultitkaan eivät haitanneet sillä nehän ovat vain ylimääräistä painoa ja kaikkihan sen tietävät, kun ylimääräinen paino on pois, on pyörä taas helevetin paljon nopeampi!

Pyörä käymään ja hallista ulos! Ykkönen pesään ja kytkin ylös. VAPAUS! IHANUUS! RAKKAUS!
Kolmessa sekunnissa olin käynyt läpi yhden ihmiselämän tunne skaalan. KELE että mulla oli ollut ikävä sitä tunnetta! Ei sitä voi sanoin kuvata! On se jännä miten isosta miehestä tulee pikkupoika sillä hetkellä kun kääntää virta-avaimesta ja pyörä herää henkiin…

Aikani pyörittyäni huomasin ilman kylmyyden mutta arvaa kiinnostiko? NO EI!!!
Nyt kun vedetään, vedetään. Sataa sitten vaikka lehmiä!
Kylmä ilma, paikoittain liukkaat tiet ja yllättävän aktiivisena partioinut Riihimäen poliisi, pitivät huolen siitä että huimimmat temput jäivät suurelta yleisöltä nyt näkemättä ja ehkä hyvä niin. Olihan kyseessä kevään ensimmäiset vedot mutta ne setit mitä vedettiin, vedettiin tyylillä!
Lämpötilan laskiessa lähelle nollaa oli aika luovuttaa. Pyörä talliin, MB alle, hymy huulille ja nokka kohti kotia…


Mielenrauha oli saavutettuÂ… HETKEKSI!

Kevät tulee ja linnut laulaa...

Jotkut kärsivät syysmasennuksesta. Tänään huomasin vaipuneeni kevätmasennukseen...
Ajelin pitkin aurinkoista Hämeenkatua katupölyn tahrimalla autollani. Olin matkalla hallille pesemään "poikaani", jotta tämäkin saisi nauttia kevätauringon lämmittävistä ensisäteistä.

Pysähdyin keskustan jakaavaan risteykseen ja sen punaisina hehkuviin liikennevaloihin.
Katseeni etsi ihmisjoukosta tuttuja, joita tarkka silmäni havaitsikin muutamia tuosta tuhatpäisestä ihmismassasta. Samassa eläimellisen tarkka kuuloaistini havaitsee oikealta lähestyvää raakaa konemaista mylvintää. Käännän katseeni hitaasti oikealle ja havaitsen tutun moottoripyörän lähestyvän risteystä. Nostan käden ystävällisen tervehdyksen vaatimalla tavalla ja saan vastaukseksi motoristiltä syvän pään nyökkäyksen. Valojen vaihduttua kiihdytän risteyksestä ylös pitkin Hämeenkatua kaverini ja tämän moottoripyörän perään. Siinä ajellessani pitkin pääkatua tulee vastaan toinen toistaan hienompia kaksipyöräisiä. Ajatukseni siirtyvät väkisin tallillla pölyä keräävään pyörääni ja huomaan että äsken huulillani ollut hymy on nyt hyytynyt... Tilannetta ei ainakaan auta se, että saavuttuani hallille ensimmäisenä katseeni kiinnittyy juuri tuohon punaiseen paholaiseen.
No ainakin se on ollut punainen, nyt pölystä harmaa.
Hymystäni ei ole enää tietoakaan, kun kävelen kohti pesuhallia. En saa katsettani irti pyörästä, enkä ajatuksiani pois siitä, että juuri nyt voisin olla pyörän selässä valloittamassa maanteitä kevätauringon helliessä minua ja pyörääni, toista "poikaani"...

Pestessäni autoani mietin ja kiroilen itsekseni saamattomuttaani pyörän
huollon ja kasauksen suhteen...
"Eipä toi ny iso homma olis... Ois vaan aikaa..." - mietin ääneen itsekseni. Vähän niin kuin Kauniissa ja rohkeissa on tapana. (mistäköhän minä senkin tiedän?)
"Paskat! Mullahan alkaa maanantaina loma! Nyt mulla on aikaa! Maanantaina alottaa ni eiköhän toi oo nipussa viimestään keskiviikkona, vaik ei kiirettä pitäskään..."
Jumalauta! Mullahan on suunnitelma ja aikataulu! Vielä kun sais pidettyä niistä kiinni....

Lähtiessäni hallilta pieni toivon kipinä kytee minussa. Minähän melkein hymyilen!

Karu todellisuus kuitenkin iskee minut nopeasti maahan, LUJAA!
Ensimmäisissä valoissa vastaan tulee jälleen Moottoripyörä. Vaivun taas masennukseen.
Ainoa asia joka estää minua itkemästä on se tosiasia että nyt minulla on suunnitelma!
SUUNNITELMA ja puhdas auto!

Lauantai aamu. Kello n.09. Herään "pirteään" herätyskelloni ääneen, joka kantautuu puhelimestani. Pikku Oravan esittämä- Mä joka päivä töitä teen. helähtää ilmoille yhtä raikkaasti ja kovaa kuin muinakin aamuina... Mietin noustessani että on se vaan kumma kun tuota pirullista ulvontaa jaksaa kuunnella aamusta toiseen! Noh ainakin se oli hauska neljä ensimmäistä herätystä...

Astelen suihkuun hieman unisena. Suihkuttelen, kampaan naamani ja hoidan muut aamu rutiinit rauhassa. Valmis. pois suihkusta ja deot kainaloon ja samalla katse kelloon.
EI P#¤KELE! EI S**TANA! Kymmenen minuuttia aikaa.
Tavarat pakkaamatta, passi hukassa ja muutenkin ahristaa!
Sillon puhelin soi. Vastattuani linjan toisesta päästä kuuluu iloinen ääni.
-"Huomenta! Me ollaan tässä 54 tiellä tulossa. Semmoset 5min ja ollaan siin edes."
Kurkkuani alkoi kuivata ja kylmä hikikarpalo nousi ohimolle. Sain kuitenkin sanottua OK ja yritin kuulostaa varmalta ja vakuuttavalta.
Puhelun loputtua laskin puhelimen käsistäni ja ennenkuin puhelin kosketti pöydän pintaa olin onnistuneesti pakannut tarvittavan määrän housuja reppuuni ja onnistunut löytämään passini joka ei ollutkaan niin pahassa piilossa kun olin herättyäni pelännyt. Se löytyi pöydältä lojuneen lehtipinon alta. Loppu pakkaus ei sujunut aivan yhtä mutkattomasti sillä aamulla käyttämäni hygienia varustus oli onnistuneesti ryöminyt johonkin piiloon. Lopulta kaikki tarvittavat esineet ja asiat löysivät paikkansa mallikkaasti pakatusta repustani.

Syöksyn lailla salaman rappukäytävään. Mitään hirveä pienempää ei nyt väistetä!
Korvissa humisee kun juoksen rappuja alas! (tämä sama muuten ilmenee kun vedän mp-kypärän päähän) Raput loppuvat. Nyt enää lyhyen käytävä päähän ja olen ulkona.
Puolessavälissä käytävää huomaan että naapurin herttainen, jo varttuneempi rouvas henkilö on juuri kohta saapumassa ovelle.
NOPEA TILANNE KATSAUS:
Totean pysähtymisen mahdottomaksi ilman polvilumpioiden menetystä joten loppukiri ja saatan juuri ja juuri ehtiä ovesta. Kiihdyttäessäni havahdun tosiasiaan. Herrasmies on aina Herrasmies! Syöksyn kädet avattuina kohti ovenkahvaa. Tarraan oven kahvaan lujasti ja ovi lävähtää auki. Alaraajani jatkavat matkaa hurjalla nopeudella kunnes kehoni joustovarat saavuttavat maksimi arvonsa. Jalkani irtoavat maasta ja olen vaakatasossa, kuin sarjakuvissa. Kun lopulta jalkani tapaavat jälleen maankamaran otan sotilaallises rinta ulos - vatsa sisään asennon ja pidän ovea auki Naapurin rouvalle. Nyt naapurin rouva ensimmäisen kerran nostaa katseensa maasta ja katsoo ihmeissään.
-"Kiitosta vaan kiitosta! Mistä te siihen tupsahditte?"
Rouvan päästyä sisään pahoittelen hänelle kiirettäni ja juoksen kohti pihatietä jossa minua noutamaan tullut auto miehistöineen odottaa.
Nousen takapenkille ja kysyn.
-"Venasitteko kauankin? Gledjut oli vähän hukassa..."
Saan vastaukseksi epämääräistä mörinää.
-"Juu, Ei me kauaa...
Samassa auto nytkähtää liikkeelle.
Hetkeä myöhemmin saavumme entisen opinahjoni pihaan. Siellä meitä odottaa joukko hermostuneita matkaajia, koulun tuoreeseen hankintaa, pikku bussiin ahtautuneena. Laukut perää ja loputkin miehet sisään. Sisällä odottaa monet vanhat kaverit. Osaa en ole nähnyt aikoihin ja osaa nään melkein joka päivä. Bussin perällä sen sijaan katselee minua oudoksuen ryhmä lievästi ilmaistuna kirjavaa jengiä. Päättelen tämän porukan olevan niitä tuoreita valmistuneita joiden matkalle olemme änkeneet.

Tässä välissä lienee paikallaan valottaa mihin ja miksi olemme menossa.

Kaikki alkoi vuosia sitten kun eräs elämämme virstanpylväs tuli saavutettua ja valmistuimme sen aikaisesta koulustamme. Siinä sitten lyötiin viisaat päät yhteen ja mietittiin mitä teemme sen kunniaksi. Jonkus opiskelia kollegan ajatus kantautui ylitse muiden. LAIVALLE! Ja opettajat mukaan. Tämä oli suurta kansansuosiota ja massa hysteriaa herättänyt ajatus.
Tosin opettajien keskuudessa ajatus ei saanut aivan niin valtavaa kannatusta. Mutta onneksi muutamat opettajista jaloimmat innostuivat ajatuksesta jopa niin paljon että lupasivat hoitaa tarvittavat järjestelyt!
Niinpä sitä lähdettiin, käytiin, nähtiin, koettiin, naurettiin ja tultiin. Silloin päätettiin että tämä uusitaan!
Noh. Vuodet vierivät ja elämä heitteli. Tuli koettua Suomen Armeijan ihanuus, töihin mentyä, lakanoita vaihdettua ja kaikenlaisia urotöitä tehtyä.
Jossain tällä aika välillä tapasi vanha opiskelia toverini yhden näistä jaloista opettajista paikallisessa ravitsemusalan liikkeessä. Juotuaan toisensa vahvoiksi ja komeiksi tuli puheeksi vanha lupaus. Rattaat lähtivät pyörimään ja jokunen aika sitten sain soiton kaveriltani joka sanoi että 17-18.02.07 Viru hotelliin. Laivalla lauantaina sinne, yö siellä, laivalla takasin sunnuntaina. Mentäisiin vasta valmistuneen luokan mukana. Päivän sain aikaa miettiä.
Heti kotiin päästyäni loma anomus kolmena (3) kappeleena sisään ja odottamaan.
Kauaa ei tarviinut odotella. Loma anomus hyväksytty! I´m IN! Soitto kaverille!

Laiva matka meni rattoisasti! Otettiin karakoe haltuun ja oltiin bingo voittajia. Tavallaan. Risteilyemäntänä toiminut Annika Metsäketo ei voinut muuta kuin hämmästellä ryhmämme hurmaavaa käytöstä. Hän oli aivan myyty.

Perille päästyämme apostolin kyydillä Viru Hotelliin ja Respasta kuitattiin avaimet ja vastaanottovirkailiojoiden hymyt. Varattiin sauna ja kamat huoneisiin.
Saunalle olimme valikoineet lukumäärällisesti pienen mutta sitäkin mahtavamman iskuryhmän. Johon kuului vain ja ainoastaan tarkkaan valittuja taistelijoita. Yhteensä 8kpl.
Saunaa vallatessamme emme kohdanneet kuin pientä vastarintaa mutta sen kitkimme pois käden käänteessä! Saunatonttu, (<-Luetaan saunavastaava) keski-ikään kerennyt nainen kun ei ollut saanut tietoa tästä varauksesta. JA MEILLEHÄN EI VITTUILLA! Osa ryhmästä marssi respan tiskille ja osa jäi vartioon saunoille. Respasta lappu kouraa ja marssi takaisin saunoille.
Lappu ojennettin saunatontulle ja hymyiltiin valloittavasti päälle. En tiedä oliko se valloittava hymy vai se lappu joka sitten sulatti saunatontun sydämmen ja hän päästi meidän läpi tästä tuomiopäivän tarkistus pisteestä. Siellä sitten saunottiin, huudettiin, kiroiltiin ja aiheutettiin pahennusta ahh niin Suomalaiseen tapaan! Kommando ryhmämme todettua alue vaarattomaksi läksimme takaisin huoneisiimme. Hymy tuomipäivän tarkastuspisteen vartialle- saunatontulle ja matka ylös voi jatkua.

Siinä sitten aikamme rasvaa naamaan hierottuamme ja meikkauksen ollessa loppusuoralla Ilmoitti huonekaveri maha että sillä on nälkä. Tunsin minulla samanlaisia oireita ja lähdin tiedustelemaan viereisen huoneen väestöltä olisiko heille iskenyt tämä paha tauti nimeltänsä nälkä. (Huomaa että tällöin minulla ei ollut kenkiä eikä sukkia jalassa!)
Kuinka ollakkaan iskuryhmämme osoittautui varsinaiseksi tauti pesäkkeeksi. Kaikille tuntui olevan tuo kyseinen sairaus. Vielä viimeinen ovi kolkuttamatta ja saisin tietää karmaisevan totuuden. Oliko kukaan meistä säästynyt?
KOP KOP kuului ääni käytävässä kun kertojanne koputti viimeiseen oveen. Ovi avautui sotilaalisen vauhdikkaasti ja särmästi koska nöyrä kertojanne ei kerennyt alta pois. Kokonaan. Oikean jalan pikkuvarvas. Siitä tuli viaton sivullinen. Uhri joka uhrattiin hauskanpidon alttarille. Se Taipui n.90¤ (astetta) sivulle jolloin varpaiden välissä ollut iho repesi vertikaalisesti n. 2cm matkalta paljastaen kaiken mitä se oli aikaisemmin piilotellut. Eli Lihat, jänteet ja luun. Kertojanne kaatui lattialle alkoi huutamaan ja kiroilemaan taas tuohon ahh niin suomalaiseen tapaan. Kokosin kuitenkin itseni nopesti hypin huoneeni sängylle ja taas oli paikallaan PIKAINEN TILANNE KATSAUS:
Tultiinko tänne ihastelemaan paikallista terveudenhuollon toimivuutta vai
tultiinko tänne pitämään hauskaa?
NO TULTIIN!!!
Ei tarvittu kuin PERKELE asennetta, purkki jostain kummasta löytynyttä Bepanthene rasvaa ja vessapaperia!
Bepanthenia varpaanväli täyteen, vessapaperilla sidottiin se viereiseen varpaaseen kiinni ja voila! Sukka jalkaan ja menoks! Lähdimme siis siirtämään nälkää!
Mitä parempaa huolta ryhmämme piti nestetasapainon ylläpitämisestä sen paremmin minulta hävisi kivut ja säryt!

Ilta meni mukavasti. Hauskaa riitti ja vähitellen miehiä alkoi kaatua. Heidän oli pakko viedä vuoteisiin. Onneksi ketään ei tarvinnut kantaa. Viimein allekirjoittanutkin tunsi pientä väsymystä oikeassa silmäluomessaan ja oli havaitsevinaan taistelia toverissaan, kaimassaan, pieniä antautumisen merkkejä. Asiaa varovasti tiedusteltuani sain häneltä myöntävän vastauksen. Niinpä yhteis tuumin ilmoitimme viimeiselle taistelialle joka toimi yksin, toisessa päässä tanssilattiaa, menevämme myös lepäämään. Onhan taistelu ollut pitkä ja vaatinut jo monia vuoteen omaksi. Hänellä oli täysi taistelu päällä ja hänellä oli virtaa! Se suorastaan uhkui hänestä! Hän muutenkin näytti siltä kuin olisi väistellyt luoteja musikin tahtiin. Jätimme hänet taistelu tantereella ja suuntasimme kohti kasarmia. Viru Hotellia.

Aamulla herätessäni puhelimen sointiin havaitsin huonetoverini, tuon illan viimeisen taistelian löytäneen tiensä takaisin. Mutta hän ei ollutkaan yksin... Havaitsin että hän olikin taistelun sijaan ruvennut kalastamaan. Hän oli heittäny virvelin vesille ja saanut saaliikseen jonkun virottaren! Vastasin puhelimeen ja ryhmämme jäsen sieltä ilmoitti että ryhmä kokoontuu aamiaiselle ja kysyi olenko palveluskelpoinen. Ilmoitin olevani ja ilmoitin huonetoverini tarvitsevan vielä lepoa. Aamiaisella selvisi minulle että meidän tulee hylätä kasarmi ja että itse tuvat on luovutettava klo 1200 mennessä. Kello oli tuolloin 1030.

Aamiasiselta palattuani kävin suihkussa tarkistin varpaani joka muuten hohkasi sinisenä..
Painelin ja tunnustelin sitä lääkärin ammattimaisella otteella ja totesin yhtä asiantuntevana sen olevan kunnossa!
Herätin taistelia toverin ja totesin ääneen hänellä käytettävissä olevan ajan 30min. Kello oli tuolloin 1130. Hän pomppasi pystyyn kaikista kivuista ja säryistä huolimatta ja paineli suihkuun. Yhtä nopeasti kuin ovi oli sulkeutunut hänen perässään se aukeni ja hän astui ulos. Sotilaallisen ripeää toimintaa! Siinähän sitten alkoi muistella saalinsa nimeä. Kuitenkaan sitä muistamatta saatika sitte kieltä mitä saalinsa puhui. Epäsotillaallista käytöstä! Mutta sodassa ja rakkaudessa on kaikki sallitua! Vaikka hän olikin ollut kalassa, sielläkin tulisi olla ja käyttäytyä sotillaallisesti.
Lopulta hän sai saaliin heräämään ja lähdimme luovuttamaan huonetta. Respaan saavuttuamme nainen heilutti toverilleni hyvästiksi ja hävisi hotellin edustalta ihmis massaan!
Me maksoimme huoneemme ja liityimme muuhun iskuryhmään joka jo meitä alhaalla odotti.
Siitä alkoi kuulustelu. Kuka hän oli ollut mite ja he olivat tehneet? Kuului kysymykseni huonetoverilleni.
Ei kuulemma mitään.
EI VOI OLLA TOTTA!

-"siis pärisytitkö sä vaan alahuulta ja ihmettelin et mitä pitäs tehä?"
-"Etkai sä vaan yrittnäny hypätä seivästä puutarhaletkulla?"
Kuuluivat kysymykseni hänelle...

Taistelia ei oikein osannut vastata muuta kun ettei hän enää jaksanut taistelusta uupuneena tehdä muutakuin levätä.
Hyväksyimme vastauksen, joskin vastahakoisesti...

Aikamme siellä pitkin poikin palloilimme vähemmän sotillaallisesti, oloamme parannellen ennenkuin siirryimme satamaan odottamaan kuljetustamme Suomeen.
Sama risteilyemäntä toivotti meidät tervetulleeksi laivaan normaalia leveämmän hymyn kera. Ilmeisesti olimme tehneet vaikutuksen jo tullessa. Laivassa painelimme syömään ja siellä kaikessa rauhassa söimme, jaoimme taistelukokemuksia ja kehuimme toisiamme. Pian olimme jo suomessa. Bussi matka takaisin oli melko rauhallinen. 60% Väestästä nukkui. 10% Ryyppäsi. Loput 30% Istui hiljaa, mietti ja vapisi tai jutteli keskenään. Itse kuuluin tuohon viimeiseen ryhmään! Ainoa mielenkiitoinen tapahtuma paluu matkalla oli kun kuljettaja toiminut herrasmies painoi vahingossa bussin oven auki moottoritiellä etsiessään valokatkaisijaa.

Paljon jäi kertomatta koska tästä tarinasta tuli näinkin jo turhan pitkä. ja siksikin että tätä tarinaa kirjatteassa tiedosto tuhoutui kolmesti aivan loppumetreillä ja kirjoittaminen oli aloitettava joka kerta alusta... Mutta kaikki oleellinen on kokolailla tässä. Jos on kysyttävää, kysy!

PS. Ei voi vaatia kirjoitus virheiden korjaamista. Yritä itse pitää sormesi näppäimillä saatika osua johonkin tiettyyn näillä vapinoilla.... x)