IRC-Galleria

to 24.4 viimeinen tyogharjoittelupaiva! mennaan iltapáivalla pitamaan helmirukoustyopaja nuorten ryhmalle ezulwinin luterilaiseen kirkkoon, just metsastettiin helmia:) huomenna hlaneen katsoo kirahveja! toivottavasti nahdaan, enhan ma voi tulla taalta kotiin ilman kireahvien nakemista ja hinku kotiin ois! tyoviikko on mennyt hyvin, vaik vatsa ei ole oikein kunnossa. parasta oli tiistai-iltana tyokavereille jarjestamamme suomi-aiheinen kiitosjuhla, salmiakkia, lettuja, lakuja ja hapankorppuja kului ja letkajenkka onnistui:) suomimusiikkia ja valokuvia ja nauroin itseni puolikuntoisesta terveeksi:) eilen oli kiinnostavaa, paasin VIHDOIN nakemaan NCP-tyota, leikitin lapsia ja tehtii takapihapuutarhoista kyselya, hieno paiva! muuten lahinna toimistotyota, suunnittelua ja odottelua... tassa vanhoja kuulumisia ku en koko viime viikkoon paassyt kotoa sangyn pohjalta torstaita lukuunottamatta mihinkaan (paitsi pe laakariin...)

su 20.4.08 Enpä ole aikoihin päässyt kirjoittamaan nettipäiväkirjaa, toivottavasti saatte tämän pian, kun viimeinen työviikkoni on ohi. Tästä viikosta ei olekaan paljoa kerrottavaa, olen ollut kipeänä, kipeänä ja vielä vähän enemmän kipeänä. Maanantai alkoi oksennustaudilla ja viikko jatkui hieman kuumeisena, heikkovointisena ja vatsa sekaisin, vaikka oksentelu loppui. Keskiviikkona olin sentään koulutehtävien kirjoittelukunnossa (mikäs sen piristävämpää…).

torstaina menin auttamaan sairaanhoitajia, jotka olivat lupautuneet lääkkeiden jakamistyöhön koulumme yhdyshenkilön Pamelan luo. Pamela on tarmokas eläkeläinen, joka toimii vapaaehtoisena koordinaattorina Mothers for Life –tukiryhmätoiminnassa, joka kuuluu CUAHA-verkoston alle (Churches united against hiv and aids). CUAHAssa on mukana Suomesta järjestöjä ja yhteisöjä (esimerkiksi kouluni ja Positiiviset ry)ja kirkkoja ja yhteisöjä monesta Afrikan maasta. Joten jaottelimme pusseihin ja kaatelimme pieniin pulloihin ja tarroittelimme kaikkea yskänlääkelitkusta kipulääkkeisiin ja siinä se päivä menikin. Taas tuli nähtyä palanen siitä, miten suomalaisten rahat etenevät kohti avunsaajaa.

Torstai-iltana tulikin kurkkukipuinen olo ja huomasin, että taas on lämpöä. Katselimme disney-klassikoita, kuten useana pitkänä pimeänä iltana olemme tehneet, ja elokuvan lopussa kuume olikin jo 39. En juuri nukkunut yöllä ja seuraava päivä oli myös ihan järkyttävä. Ibuprofeiinilla ei ollut mitään vaikutusta, kuumesärky ulottui päästä varpaisiin, ulkoilmaan ei voinut mennä koska oli liian kirkasta ja helteistä (totta kai on aina parhaat säät kun on kipeänä), kurkkuun sattui eikä ruoka maistunut. Pelkäsin, että lähteekö taju kun nousen sängystä, mutta ei onneksi kertaakaan lähtenyt. Olin ihan tulikuuma ja punainen ja kun kuume pysytteli 39.5:ssä alkoivat kaverit jo todeta, etten näytä kovin hyvältä ja sitten totesi vuokraemäntämme Thandi, että nyt on pakko lähteä malariatestiin (verikoe) sairaalaan. Niinpä mentiin ja parin tunnin uuvuttavan klinikkareissun jälkeen oli selvillä, ettei minulla Luojan kiitos ole malariaa. Yhdellä turkulaisella opiskelijalla oli (ei syönyt estolääkkeitä) malaria, siihen saa syödä puolentoista viikon ajan 17 tablettia päivässä! Paracetamolilla ja jollain muhun tökätyllä injektiolla kuume saatiin laskemaan ja viikonloppu on mennyt toipuessa kotona. Ja yrittäessä syödä, sillä vatsa on yhä ongelmallinen, mihin olen kyllä tottunut viime vuoden mittaan… Muillakin on ollut kuumetautia lievempänä, samoin vatsaongelmia, ne ovat levinneet tosi tehokkaasti täällä tiiviisti asuessa.

Tavoitteet ovat toipua työkuntoon, päästä vikaa kertaa maalle ja hyvästellä työkaverit. Jouduimme perumaan Krugerin luonnonpuistoretken, koska olimme liian myöhässä ja kaikki majapaikat olivat täynnä. Joten yritämme mennä Hlaneen ja nähdä toivottavasti kirahveja ensi perjantaina, kun juhlitaan swazilippua eli National Flag Day:ta.

Pari sanaa edellisestä viikonlopusta, silloin olimme nimittäin ensimmäisen kerran Hlanen luonnonpuistossa. Olimme safariautoajelulla ja näimme muun muassa pari sarvikuonoperhettä, leijonalauman tosi läheltä, kaksi afrikannorsua kisailemassa mutalammikon omistajuudesta ja monia gaselleja, virtahepoja krokotiilin. Oli hieno päivä ja mulla on siitä näyttää peräti luontodokumenttikin, jonka yhden turkulaisen aikuisopiskelijan mies teki videokamerallaan, joten odottakaahan kun pääsen vihdoin sinne Suomeen(voisinpa tulla jo). Sunnuntaina olimme kansainvälisessä jumalanpalveluksessa suomalaisperheen kanssa ja tutustumassa heidän aloittamansa Havulaakson lapset –järjestön toimintaan. Laitan tähän loppuun kirjoittamani pienen tarinan tuosta päivästä.

Anna ystävänikin tulla

Pine Valleyn upeat maisemat levittäytyvät eteeni kun auto körryyttelee huonokuntoista pikkutietä pitkin kohti paikallisen Lindiwe-maken (äidin) kotia. Pihalla on vastassa noin kahdeksankymmentä lasta, vauvasta teini-ikäiseen. Leikkien synnyttämä huuto ja laulu raikuvat ja moni lapsista on istunut puun alle tyytyväisenä syömään saamaansa ruokalautasellista. Liitymme tarjoilupöydän ääreen jakamaan lapsille leipää ja tarkkailemaan, että lautasten pesu sujuu hyvin – niin kuin se kyllä sujuukin. Olen saapunut tutustumaan pienen, suomalaisen Havulaakson lapset –järjestön (havulaaksonlapset.fi) toimintaan. Lapset saavat täällä kouluaamuisin aamupalan ja vapaapäivinä lounaan ja suosio on valtaisa. Myös vaatteita, hammasharjoja ja muuta tarpeellista jaetaan ja suunnitteilla on perustaa Havulaaksoon eli Pine Valleyhin ilmainen esikoulu. Järjestö myös maksaa lapsien koulumaksuja ja antaa tukiopetusta.

Tänä sunnuntaina on ohjelmassa lasten mittaaminen ja punnitseminen, koska meitä on muutama opiskelija lisäkäsinä auttamassa. Tehtäväni on päästää lapsia jonosta yksitellen punnittaviksi ja mitattaviksi ja samalla opetan ”Hän koko maailmaa pitää kädessään” –laululeikkiä englanniksi keksien lasten kanssa siihen uusia säkeistöjä afrikkalaisista eläimistä, kuten ”Hän kaikki leijonat pitää kädessään”. Huomaamme jonon edetessä, että taas on tullut uusia ruokailussa käyvien lasten listaan rekisteröimättömiä lapsia, peräti yli kymmenen. On vaikea mutta pakollinen tehtävä sanoa tuona päivänä lapsille: älkää tuoko lisää ystäviä, ruoka ei riitä. Järjestö on pieni ja jäseniä ja kummeja tarvitaan lisää.

Jonotusta ja leikkimistä kestää toista tuntia ja yksi pieni jonottaja nukahtaa syliini ja sätkii unissaan. Mahtaakohan nähdä täydellä vatsalla mukavia juoksuleikkiunia? Kun kaikki lapset ovat saaneet vuoronsa, on aika loppulaulun. Lapset laulavat ja tanssivat iloisen, liikuttavan siswatin-kielisen laulun, jossa puhutaan menemisestä. Laulettuaan monta kertaa lapset lähtevät rykelmänä vilkutellen, yhä laulaen, kulkemaan ulos pihalta, tietä pitkin kotejaan kohti. Me nauramme, valokuvaamme ja vilkutamme takaisin – ihanampaa loppulaulua ei voisi olla. Lasten mentyä järjestön työn aloittanut kirkon nuorisotyönohjaaja ja luokanopettaja Susanna Ilomäki toteaa: tuon laulun täytyi olla viesti Jumalalta, emme me voi antaa lasten ystävien mennä menojaan ja jäädä ilman apua, meidän täytyy saada järjestettyä Suomesta lisää tukea, niin voimme ruokkia heidät kaikki. Ja se on totta, me voimme jakaa leivän ja rakkauden, niin että Havulaaksossakin pienet siskomme ja veljemme saavat mitä lapsuuteen kuuluu. Uskon, että se viesti on Jumalalta meille ihan jokaiselle. (kertomus perustuu sunnuntain 13.4.2008 tositapahtumiin.)



ps. sen pituinen se, tosin havulaakson lasten tarina on vasta alussa.
ihmiset, lähettäkää mulle kuulumisia, antakaa kuulua jotakin itsestänne! oon ollut niin eristyksissä täällä ja on kova ikävä ja hinku kuulla miten siellä menee ja tulla suomeen. ajattelen paluuta jo tosi paljon vaikka siihen vielä onkin 3 viikkoa. 10 viikkoa kuitenkin vähitellen takana. ilahdun suunnattomasti joka ikisestä mailista, kommentista, facebook-viestistä jne, joten kiitos jo etukäteen!