IRC-Galleria

YÖ ERÄMAASSA

Kolmas yö lähdöstäni kuluu,
hengitysilma huuruna kohoaa.
Se nousee väreillen ja haihtuen taivaisiin,
kunnes siniseen yöhön katoaa.

Vain kuu valaisee valkeaa talvea,
sen sininen valo kaiken värjää.
Mustat puut hiljaisuudesta esiin pistää,
ei pelokkaalle mielelle löydy yhtään suojaa.

Katse kiertää, mikään ei liiku,
pakkanen rasahtelee oksistoissa.
Joka askeleen ääni tajunnan täyttää,
on ääni voimakas hiljaisessa pakkasyössä.

Vihellän kuin tarkistaakseni kuuleeko kukaan,
vihellys heikkona lähtee läpi jäisten huulten.
Se paksuun hankeen nopeasti vaimenee,
olisipa jo aika lämpimien kevättuulten.

Missä olen, miten tänne päädyin?
En muista enää itsekään.
On kuin olisin jo tuhat yötä täällä kulkenut,
etsien kai olematonta varjoain.

Mutta edessäni näkyy kirkasta taivasta,
ovat korkeat puut jääneet laaksoon taa.
Nousen yhä korkeammalle tunturiin,
avautuu sieltä kenties silmiini toisenlainen maa.

Saavutan huipun, olen maailman katolla,
mutta kukaan ei ole täällä kanssani.
Vain hento hohde kaakkoistaivaalla kertoo,
kuinka aurinko aloittaa nousuaan.

Siristän silmiäni, katson kohti vaaleaa maailmaa,
siellä jokin katseeni kahlitsee.
Ohut viiva tuulettomassa ilmassa ylös kohoaa,
kuin elämänviivan aurinko sen valaisee.

Savua, se tarkoittaa ihmisiä,
huudahdan itselleni keskellä autiota erämaata.
Vielä hetken ajan annan katseeni vaeltaa,
viimeisen hetken ennen seuraavaa taivalta.