IRC-Galleria

Jumalan armo ulottuu kaikkiin ihmisiin Jeesuksen Kristuksen evankeliumin kautta. Hän tarjoaa rauhaa ja sovitusta. Ne muslimit, jotka tulevat Hänen luokseen uskossa ovat rauhanomaisia myös meitä kohtaan. Mutta me emme voi sivuuttaa sitä tosiasiaa, että suurin osa ihmiskuntaa mukaanlukien muslimit, hylkäävät evankeliumin. Eikä sota heidän sydämissään lopu koskaan. Niinkuin eräs terroristi on sanonut painokkaasti: "Jihad jatkuu aina tuomiopäivään saakka".
Miten totta se onkaan; ja miten surullista se onkaan.

Hadithit paljastavat Muhammedista seuraavaa:

Hänet on kerran noiduttu;
Hän murhasi, jopa naisen;
Hän hyväksyi vaimojen hakkaamisen;
Hän opetti, että naiset olivat mieleltään vajaita;
Hän käytti orjia;
Hän kävi orjakauppaa;
Hän hyväksyi orjien pieksämisen;
Hän kannatti naisorjien seksuaalista hyväksikäyttöä väkisin;
Hän oli rasistinen afrikkalaisia orjia kohtaan;
Hän rajoitti seuraajiensa vaimojen lukumäärän neljään, mutta hänellä itsellään oli 22 vaimoa;
Hän otti yhden vaimoistaan, Safiya bint Huyain, kun hän oli ensin tappanut tämän miehen;
Eräs toinen Muhammedin vaimoista, Zainab bint Jahsh, oli naimisissa Muhammedin adoptiopojan kanssa; hän pakotti heidät eroamaan toisistaan Allahin sanojen mukaisesti;
On monia muitakin paljastuksia Muhammedin uskomuksista ja käytänteistä, jotka pysäyttäisivät jokaisen kunnon ihmisen miettimään, kannattaako uskoa häneen Jumalan "profeettana". Tässä ei ole tilaa käsitellä kaikkia näitä Hadithin jakeita. Ne on jokaisen helppo löytää, joka haluaa käyttää hiukan aikaa tutkiakseen islamia muussakin mielessä kuin sen muslimikannattajien propagandan muodossa. Jokainen rehellinen muslimi joutuu myöntämään nämä asiat todeksi ja että ne on ilmoitettu heidän pyhissä kirjoituksissaan.
Siirtykäämme nykyaikaan. Muslimivaltioiden eroavuudet johtuvat niiden omaksuman fundamentalismin asteesta. Tosi, fundamentalistinen islam on määritelty sen kaltaiseksi, jota se oli Muhammedin suorassa hallinnossa. Tosi islam on sotaisaa, terrosristista ja se vihaa kaikkia ei-muslimeita -- koska heitä pidetään Allahin vihollisina. Maltillisemmissa muslimivaltioissa, joissa yhä painostetaan (ja joissakin tapauksissa kielletään) kristinusko ja juutalaisuus samoin kuin muutkin uskonnot, eivät harrasta terrorismia. Itse asiassa ne näkevät terrorismin uhkana omalle vakaudelleen, koska fundamentalistimuslimit pitävät maltillisia muslimeita uskottomina Muhammedin kaikkia uskottomia vastaan julistamalle jihadille. Tässä on syy muslimivaltioiden keskinäisille aseellisille selkkauksille tai joidenkin muslimivaltioiden ja niiden fundamentalistiryhmien välisille aseellisille yhteenotoille.
Täällä Yhdysvalloissa hallitus ja media ovat manipuloineet meidät kuvittelemaan, että tosi islam on rauhan uskonto. Asia on täysin päinvastoin. Tosi islam on sodan ja terrorisoinnin uskonto. Se on Muhammedin perintö. Tosi islam ei tee mitään eroa armeijan ja siviilien välillä; kaikki ovat Allahin vihamiehiä, jos he eivät ole ainakin nimellisesti muslimeja.
Tämän päivän rauhanomaiset muslimivaltiot eivät ole fundamentalistisia. Toisin sanoen ne eivät halua sotaa ei-muslimivaltioiden kanssa jihadin vuoksi. Ne ovat luonteeltaan muslimivaltioita mukavuudenhalusta ja/tai kostotoimien pelosta, jos he luopuisivat siitä. Jopa maltilliset uudistukset naisen asemassa ovat saaneet väkivaltaisen vastaanoton ja ovat saaneet jotkut valtiot kumoamaan ne. Jotkut maltilliset muslimivaltiot eivät suhtaudu kielteisesti siihen, että terrosristiryhmät pitävät harjoituksiaan niissä. Jotkut tukevat niitä ovelasti suojellen ja jopa tukien niiden toimintaa taloudellisesti. Tämä tekee yritykset muslimiterrorismin eliminoimiseksi käytännöllisesti katsoen mahdottomiksi onnistua. Tämä lyhyt katsaus islamiin ei voi selittää kaikkia islamin nyansseja. Riittäköön, kun todetaan, että huolimatta siitä mitä meille kerrotaan islam on kristinuskon vastainen uskonto. Sen parhaat elementit ovat halukkaita elämään rauhassa kaikkien kanssa; pahimmat elementit sen sijaan -- ne, jotka ovat kaikkein lähimpänä Muhammedin islamia -- haluavat päättäväisesti tuhota kaikki muut.
Emme saa kuitenkaan luopua toivosta yksittäisten muslimien kohdalla, joita ehkä Jumala kutsuu. Meitä koskee yhä kehotus julistaa evankeliumia siellä missä vain on kuulevia korvia. Rakkautemme muslimeja kohtaan pitäisi saada meidät tutkimaan, mitä he uskovat, jotta voisimme välittää heille Jumalan armon ja totuuden. Kaikki eivät tiedä kaikkia tosiasioita. Meidän on sallittava jokaiselle kohtaamallemme muslimille oikeus epäillä ja kohdeltava heitä ystävällisesti ja olettaa, ettei hän käsitä uskonsa antikristillistä katsantokantaa.
Muhammed turmeli sen islamin, johon hän aluksi mieltyi. Jos tämän päivän muslimit haluaisivat palata takaisin alkuperäiseen islamiin ja hylkäisivät Muhammedin, Koraanin ja kaikki muut opetukset, jotka ovat lähtöisin Muhammedin piraatti-islamista, he olisivat lähempänä totuutta. Kuitenkin heiltä puuttuisi silloinkin vielä yksi asia ellemme me saisi heitä siitä vakuuttumaan, niin että he vastaanottaisivat sen: että ainoa tie Jumalan luo on Jeesuksen Kristuksen, Jumalan lihaksi tulleen Sanan kautta ja kaikki se, joka liittyy Hänen uhrikuolemaansa syntien sovittamiseksi ja siitä seuraavien siunausten vastaanottaminen. Ehkä hyvä lähtökohta olisi Jes.1:18:

Niin tulkaa, käykäämme oikeutta keskenämme, sanoo Herra. Vaikka teidän syntinne ovat veriruskeat, tulevat ne lumivalkeiksi; vaikka ne ovat purppuranpunaiset, tulevat ne villanvalkoisiksi.

Hänen armeijansa kasvoi jihadin nimessä tehtyjen ryöstöjen ansiosta. Aikaa myöten ei kukaan voinut vastustaa häntä. Hän vaati seuraajiltaan, että heidän oli vannottava uskollisuutta kuolemanrangaistuksen uhalla.
Muhammedin terrorikampanjaan kuului salamurhia, murhia, orjaksi ottamista ja kokonaisten yhdyskuntien teloituksia. Naiset ja lapset myytiin orjiksi. Hänen pogromeitaan ei oltu suunnattu ainoastaan pakanallisia arabeja vastaan, jotka hän halusi yhdistää miekalla uhkaamalla, vaan erityisesti juutalaisia ja kristittyjä vastaan, joita hän alkoi pitää Allahin vihamiehinä.
Valloitusretkillään hän salli ihmisten pitää juhlansa, mutta hän hävitti heidän epäjumalansa ja kaikki seremoniat oli suoritettava Allahille.
Muhammedin suorittaman Mekan valloituksen vaikutus oli niin suuri, että sitä alettiin kutsua "voitoksi", ikäänkuin siihen olisivat sisältyneet kaikki voitot. Muhammedin saavuttama voima teki niin suuren vaikutuksen Arabian maiden sheikkeihin, että he kokoontuivat Medinaan joko vapasta tahdostaan tai Muhammedin käskystä, että he hyväksyisivät islamin heimojensa uskonnoksi.
Muhammed osoitti viisautta siinä suhteessa, ettei hän sekaantunut liiaksi heimojen välisiin asioihin, vaan vahvisti hallitsevia luokkia vahvistaakseen vaikutusvaltansa heimoihin. Ihmiset pakotettiin seuraamaan johtajiaan ja omaksumaan islaminusko. Maaliskuuhun 632 mennessä koko Arabia oli laskettu Muhammedin jalkojen juureen paitsi Kreikan ja Persian linnakkeita. Viimeisinä vuosinaan hän alkoi ulottaa jihadinsa myös kreikkalaisia vastaan, mutta hän kuoli ennenkuin saavutti siinä suurempia voittoja.
Vuosisatojen kuluessa islam on saavuttanut monia voittoja, mutta kärsinyt myös monia takaiskuja. Lopuksi syntyi useita eri lahkoja, joille kaikille olivat yhteisiä islamin perusperiaatteet -- uskon viisi pylvästä -- mutta joilla oli erilaisia käsityksiä siitä, miten islamin tuli ilmetä yksityisen ihmisen elämässä ja kansallisesti.
Muhammedin kuoleman jälkeen jotkut kalifeista, Muhammedin seuraajista, alkoivat kirjoittaa muistiin sitä, miten he olivat ymmärtäneet hänen opetuksensa ja käytäntönsä samoin kuin tiettyjä perinnäistapoja, joita muslimien edellytetään noudattavan. Ne ovat ne neljä hadithia, joita useimmat muslimit (erityisesti sunnimuslimit) pitävät lähes yhtä tärkeinä kuin Koraania (Qur'an). Kaksi muuta, vähemmän tärkeää lähdettä muslimien uskolle ja käytänteille ovat ratkaisuun pääseminen väittelyn kautta ja yhteisön konsensus. Koraanin lisäksi neljä hadithia muodostavat kuitenkin islamin todellisen teologisen perustuksen.
Vaikka koraani sisältääkin riittävästi todistusaineistoa Muhammedin islamin (joka on ainoa nykypäivänä olemassaoleva islam ) väkivaltaisesta luonteesta, hadithit tarjoavat myös lisävalaistusta islamin luonteesta.
Sahih Al-Bukharin kirjoittama Bukhari Hadith kertoo meille, että Muhammedia ei saa palvoa:

Sitten Abu Bakr lausui Tshah-hudia ("kenelläkään muulla kuin Allahilla ei ole oikeutta tulla palvotuksi ja Muhammed on Allahin apostoli"). (Bukhari 2:333).
Kuitenkin muslimien odotetaan kohtelevan Muhammedia lähes samanlaisella palvonnalla kuin Allahia:

Allahin kautta, koska tahansa Allahin Apostoli sylki, sylki putosi jonkin [profeetan seurueeseen kuuluvan] käteen, joka hieroi sitä kasvoihinsa ja ihoonsa; jos hän käski heitä, he tottelivat hänen määräyksiään heti; jos hän suoritti peseytymisrituaalin, he taistelivat siitä, kuka saisi käyttää veden; ja kun he puhuivat hänelle, he madalsivat ääntään eivätkä katsoneet kunnioituksesta hänen kasvoihinsa koko ajan (Bukhari, 3:891).

Muhammedin pesäero juutalaisuudesta oli samalla alku sille arabialaistamisprosessille, joka seurasi islamin muutosta yksilön uskosta poliittiseksi uskonnoksi. Hänen pääsaavutuksensa olikin islamin kansallistaminen, jonka avulla kaikki arabiheimot saatiin liitettyä yhdeksi yhteisöksi.
Näin kehittyivät islamin viiden kohdan ohjeet, joita kutsutaan uskon viideksi pilariksi -- (1) Sen tunnustaminen, että Jumala on yksi; (2) pakollinen ääneenlausuttu rukous; (3)almujen antaminen; (4)Ramadan-kuukauden paasto; (5) Mekkaan suoritettavan pyhiinvaelluksen toteuttaminen.
Pakollinen, ääneenlausuttu rukous on Allahille osoitettujen rukousten mekaaninen toisto. Useimmille muslimeille ajatus henkilökohtaisesta yhteydenpidosta Jumalan kanssa on tuntematon käsite. Eri lahkoissa noudatetaan Mekkaan suoritettavaa pyhiinvaellusta eri tavoin. Sunnimuslimien keskuudessa toinen voi suorittaa pyhiinvaelluksen toisen puolesta, jos asianomainen ei voi sitä suorittaa; shiiamuslimien keskuudessa on sallittua tehdä pyhiinvaellus johonkin toiseen pyhään paikkaan, joka on sopivammalla etäisyydellä.
Islam sai siis keskeisen aseman uuden yhteiskuntajärjestelmän rakentamisessa. Se purki säälimättä vanhat rakenteeet ja rakensi niistä uuden, vakaamman järjestelmän
On sanottu, että ihmisten sydämet muuttuivat Allahin läsnäolossa ja veli olisi voinut tappaa veljen, jos Muhammed olisi niin käskenyt. Islamin uskonnolliset siteet määrittelivät perheen. Jokainen muslimi oli jokaisen muslimin veli. Islamin ulkopuolella ei ollut turvaa eikä laki voinut silloin suojella. Allah oli vain niiden turvana, jotka tunnustivat hänen olevan ainoa auktoriteetti.
Pelko alkoi hiipiä ihmisten tietoisuuteen. Turvallisuuden takaamiseksi oli pakko omaksua islam, vaikkei uskona niin ainakin puheissa. Tämä loi "teeskentelijöiksi" kutsutun luokan -- muslimit, jotka olivat joko vain osittain liittyneet Muhammediin tai jotka olivat sydämessään hänelle vihamielisiä. he eivät voineet julkisesti vastustaa Muhammedia osittain siksi, etteivä he pystyneet saavuttamaan yksimielisyyttä ja osittain sen terrorismin takia, jota tunnolliset muslimit harjoittivat toisinajattelijoita kohtaan. Todellisuudessa suuri osa Medinan asukkaista kuului pikemminkin teeskentelijöiden ryhmään, mutta he olivat voimattomia tekemään asialle mitään. He omaksuivat islamin oman turvallisuutensa takia.
Muhammed solmi hyvät suhteet muutamien pienten, Medinan ulkopuolella asuvien heimojen kanssa ja pakotti heidät kanssaan liittoon. Mutta hänen pelkät periaatteensa jo asettivat hänet sotatilaan muiden arabien kanssa. Koska islam nyt oli muuttunut uskonnosta poliittiseksi voimaksi, Muhammed päätti toteuttaa sen väitteet ylemmyydestään käytännössä sotimalla. Periaatteelliset ristiriidat oli ratkaistava miekalla ja Allahin asema ainoana jumalana oli toteutettava verenvuodatuksella ihmisten asemasta riippumatta, olkoot sitten naisia, lapsia tai heikkoja. Allahin verenhimo uskottomia kohtaan oli tyydytettävä.
Muhammedin ensimmäinen sotaretki suuntautui Mekkaan Rajab-kuussa, elokuussa v.623. Arabeilla Rajab-kuu oli sodasta lepäämisen kuu. Ryöstöretkiä ja hyökkäyksiä pidettiin laittomina ja niitä noudatettiin kunniallisuuden käsitteseen kuuluvana. Muhammed näki tässä tilaisuuden siepata saaliinsa hyökkäykseen valmistautumattomana.
Eräs karavaani oli palaamassa Taífista lastattuna nahalla, viinillä ja rusinoilla luottavaisena, koska nyt oli pyhä kuukausi. Muhammed lähetti pyhiinvaeltajiksi pukeutuneen joukon tekemään yllätyshyökkäyksen karavaanin kimppuun Nakhlassa Taífin ja Mekan välillä. Yksi mekkalainen sai surmansa ja mekkalaiset tuomitsivat kovin sanoin Muhammedin petoksen. Jopa Medinassa tuomittiin hänen petoksensa niin laajalti, että hänen oli pidättäydyttävä sellaisesta pyhäinhäväistyksestä tulevaisuudessa. Mutta se ei silti pysäyttänyt häntä jatkamasta terroristista kampanjaansa.
Ramadan-kuussa (joulukuussa 623) odotettiin suuren syyrialaisen karavaanin paluuta Mekasta. Muhammed väijyi sitä Bedrissä, joka oli suosittu vedenotto- ja leiriytymispaikka Medinan pohjoispuolella. Quraishit olivat varustautuneet väijytykseen 900 miehen vahvuudella kuultuaan siitä huhun. Kahakka tapahtui 17. Ramadan-kuuta. Muslimit pääsivät voitolle lähinnä päättäväisyytensä ansiosta. Quraishit olivat mykistyneitä muslimien taisteluinnosta. Siinä missä quraishit taistelivat maallisen omaisuutensa puolesta, muslimit kävivät pyhää sotaa (jihadia) islamin puolesta. He eivät välittäneet seurauksista, koska Muhammed oli vakuuttanut heille, että jos he kuolisivat sodassa uskottomia vastaan, Allah toivottaisi heidät tervetulleiksi Paratiisin puutarhaan.
Bedr on eräs muslimien juhlituimmista taisteluista; se vahvisti Muhammedin asemaa ja eliminoi avoimen vastustuksen Medinassa. Kaupungin asukkaat pelkäsivät niin kovasti Muhammedia niiden julmien murhien takia, joita tehtiin hänen käskystään, että he kääntyivät mieluummin islaminuskoon kuin vaaransivat henkensä.

Muhammedin vaimon kuoltua hän muutti Taífin kaupunkiin. Saavuttuaan hän pyysi kaupungin päämiesten suojelua, niin että hän voisi esittää sanomansa. He kieltäytyivät siitä ja ihmiset ajoivat hänet ulos kaupungista. Hän ei yrittänyt palata takaisin Mekkaan ennenkuin myöhemmin, kun hän oli saavuttanut erään Mekan johtavan asukkaan, Mot'im bin 'Adin, suojeluksen. Kaksi kuukautta Khadíjan kuoleman jälkeen hän meni naimisiin Sauda bint Zam'an kanssa, joka oli abessinialaisen maahanmuuttajan leski.
Muhammed oli luopunut yrittämästä käännyttää mekkalaisia, mutta hän pyrki kosketuksiin kaupungissa vierailevien arabien kanssa. Pieni joukko Medinan asukkaita ilahdutti Muhammedia osoittamalla halukkuutta hyväksyä hänen opetuksensa. Hanífien usko oli hyvin tunnettua Medinan asukkaiden keskuudessa ja he odottivat uutta uskontoa ja arabialaista messiasta.
Seuraavan vuoden pyhiinvaellusjuhlassa kaksitoista medinalaista vannoi, etteivät he pidä muuta jumalaa kuin Allahin ja että he eläisivät hänen käskyjensä mukaisesti. He palasivat takaisin Medinaan Muhammedin opetuslapsina ja he lupasivat kertoa profeetalleen Muhammedille seuraavana vuonna edistymisestään.
Islam saavutti suuren suosion Medinassa ja se levisi nopeasti. Jonkinverran myöhemmin, suurin piirtein maaliskuussa 622 noin 75 medinalaista pyhiinvaeltajaa, jotka olivat kääntyneet islamin uskoon tuli Mekan juhlille, jossa he pyysivät Muhammedia liittymään ryhmäänsä luvaten suojella häntä samoinkuin hänen vaimojaan ja lapsiaan. Monet muslimit siirtyivtä Mekasta Medinaan ja Muhammed seurasi heitä myöhemmin.
Muhammedin päämäärä elpyi uuteen kukoistukseen ns. Medinaan "paon" myötä. Hänestä tuli kaupungin löytämän islaminuskon uskonnollinen johtaja ja tämän lisäksi hän aloitti kampanjan koko arabimaailman yhdistämiseksi. Poliittisia toiveitaan toteuttaessan Muhammed käsitti, että sellaisten mukaantulo, joiden motiivina olivat pikemminkin käytännön syyt kui itse usko, heikensivät islamia. Siitä huolimatta kaupunkilaiset pitivät Muhammedia auktoriteettina myös hänelle esitetyissä maallisissa asioissa, joissa häneltä pyydettiin tuomiota. Näin alkoi hänen hengellinen nousunsa, joka pian koskisi koko arabimaailmaa.
Ei kulunut kauaakaan, kun tämä vapaaehtoinen kunnianosoitus vaihtui vaatimukseksi. Jo paon ensimmäisenä vuonna Medinassa säädettiin laki, jonka mukaan "jokainen riita-asia, joka teillä on keskenänne on tuotava Jumalan ja Muhammedin tuomittavaksi". Uskomattoman lyhyessä ajassa Muhammedista oli tullut Medinan vaikutusvaltaisin mies. Ja hänen aikaisemmat pasifistiset yrityksensä levittää islamia, kun hänen kannattajakuntansa oli vielä vähäinen alkoivat väistyä aggressiivisempien keinojen tieltä "käännytystyössä".
Muhammed käytti hyväkseen islamin uskonnollisia periaatteita taloudellisen voiman saavuttamisessa. Monoteistista uskontunnustusta ja rukousta seurasi almujen antaminen, joka oli alunperin tarkoitettu köyhien avustamiseen. Aikaa myöten almujen antamisesta kehittyi jonkinlainen kymmenysten maksaminen, josta vähitellen kehittyi muslimien verotusjärjestelmän perusta ja muslimivaltion materiaalinen perustus. Almujen antamisesta jäi vain nimi; verot oli maksettava "Jumalalle".
Edelleen, siinä missä Medinan entinen käytäntö salli vieraat ainekset, Muhammedin hallinnon aikana oli pakko joko omaksua islam tai joutua karkotettavaksi. Kun juutalaiset, jotka olivat tahtomattaan olleet auttamassa Muhammedin valtaannousua, näkivät mihin suuntaan hän oli johtamassa kaupunkia, he eivät voineet mukautua siihen. Silloin Muhammed alkoi pitää heitä vihollisinaan. Hän muutti entisen tavan rukoilla Jerusalemia kohti niin, että kaikkien oli rukoiltava Mekkaa kohti, joka oli hänen kotikaupunkinsa. Tisri-kuun 10.päivän paaston hän muutti Ramadan-kuukauden paastoksi. Hän vaihtoi myös tärkeimmän jumalanpalveluspäivän sapatista perjantaiksi.

Muhammed ei julistanut julkisesti uskontoaan kolmena ensimmäisenä vuotena tehtävän saatuaan. Hän hankki kannattajia omista piireistään, aluksi oman perheensä piiristä. Heistä ensimmäisiä olivat: hänen vaimonsa Khadíja, hänen vapautettu orjansa Zaid bin Haritha, hänen serkkunsa 'Alí ja läheinen ystävänsä Abúbekr bin Abí Koháfa. Abí Koháfa käännytti useita muitakin, joista tuli myöhemmin tunnettuja nimiä islamin historiassa. Tämä pieni yhteisö kokoontui säännöllisesti yhteiseen rukoukseen.
Muhammedin pieni yhteisö saavutti suosiota hanífien keskuudessa. He käyttivät itsestään yhteistä nimeä muslimi (joka alistuu) ja heillä oli suurimmaksi osaksi yhteiset periaatteet. Muhammedin persoona ja luonteen lujuus antoivat elinvoimaa jo olemassaolevalle liikkeelle. Hänen alkuperäinen tarkoituksensa ei ehkä ollut uuden uskonnon perustaminen, vaan levittää suhteellisen pienen muslimilahkon uskontoa laajemmalti arabien keskuuteen. Muhammedille itselleen islam oli oikea, vanha uskonto -- sama kuin Mooseksen ja Jeesuksen uskonto, joka oli kirjoitettuna taivaalliseen kirjaan. Vasta myöhemmin hänelle selvisi ero islamin, juutalaisuuden ja kristinuskon välillä.
Muhammedin saaman tehtävän luonne ei sallinut hänen tyytyä harjoittamaan uskontoaan ainoastaan yksityisessä pienessä piirissään. Hänen oli pakko julistaa "totuutta" julkisesti. Eräs hänen seuraajistaan, Arkan bin Abí Arkam tarjosi lähellä Mekkan pyhäkköä sijaisevan talonsa Muhammedin käyttöön. Mutta Muhammed ei edennyt tehtävässään kovinkaan paljon mekkalaisten keskuudessa. Hänen sanomansa oli heille tuttu jo ennestään, ainoa uusi asia oli innostunut julistus. Mekkalaiset hylkivät häntä ja pitivät häntä vain näkyjen näkijänä tai runoilijana tai vain henkien vallassa olevana. Heihin ei tehnyt vaikutusta liike, jonka kannattajat olivat enimmäkseen alemmista yhteiskuntaluokista, jotkut heistä jopa orjia ja monet nuoria. Hallitsevaan luokkaan kuuluvat ja vanhemmat ihmiset eivät olleet halukkaita seuraamaan häntä ja niin hänen oli vaikea saada opetuslapsia kaupungista.
Muhammedia katkeroitti mekkalaisten välinpitämättömyys ja niin hänen julistuksensa muuttui luonteeltaan poleemisemmaksi. Yhtäkkiä "Gabrielilta" saadut suurat muuttuivat vihamielisemmiksi niitä kohtaan, jotka eivät halunneet vastaanotta "totuutta". Hän alkoi uhkailla uskottomia Jumalan tuomiolla, koska he eivät välittäneet Allahista eikä hänen sanansaattajastaan. Tämä suututti mekkalaisia, jotka loukkaantuivat siitä, että heidän isiensä traditioita vastaan hyökättiin, vaikka heidän uskontonsa olikin pikemminkin muodollista ja mukavuudenhaluun perustuvaa kuin todellista uskoa. Lisäksi heidän yhteisönsä varallisuuden takeena olivat uskonnolliset traditiot.
Tuossa vaiheessa tapahtui kaksi kääntymystä, jotka antoivat muslimeille uutta elinvoimaa. Muhammedin setä Hamza bin 'Abdalmottalib kääntyi islamiin, koska hänen sukuylpeyttään loukkasi veljenpojan huono kohtelu. Vielä tärkeämpi oli samana vuonna tapahtunut 'Omar bin al-Khattábin kääntymys. Al-Kahttáb ei olut rikas tai jalosukuinen, mutta hänen julkiset rukouksensa (jotka siihen saakka olivat tapahtuneet aina ainoastaan yksityisissä kokouksissa) rohkaisivat muita muslimeja tuomaan uskoaan enemmän esille julkisuudessa.
Tällä oli se vastavaikutus, että Muhammedin ja kaupungin asukkaiden välillä syttyi tähän saakka suurin konflikti. Hänen julistuksensa muuttui entistä hyökkäävämmäksi kaupunkilaisten uskontoa kohtaan. Hän julisti, että Allah oli tyytymättömämpi epäjumalanpalvojiin kuin epäjumaliin; ja hänelle jumalanpalveluskin oli vähemmän tärkeä kysymys kuin hänen sanansaattajansa Muhammedin torjuminen.
Hashimidit, jotka olivat Muhammedin sukulaisia, joutuivat kärsimään quraishien (hallitsevan heimon) ja Muhammedin välisestä kiistasta, koska he puolustivat häntä suvun nimissä, vaikka eivät häneen uskoneetkaan.
Koska Muhammed ei pystynyt saavuttamaan mekkalaisten suosiota, hän hyökkäsi heidän uskomuksiaan vastaan, jonka seurauksena hänestä itsestään ja hänen sukulaisistaan tuli lainsuojattomia. Lopulta hän luopui mekkalaisten käännyttämisestä käsittäen, ettei islam menisi eteenpäin hänen kotikaupungissaan keskustelemalla.

Tällaisessa ympäristössä eli yksilöitä, jotka kaipasivat parempaa uskontoa. Heitä kutsuttiin Hanífeiksi "katumuksentekijöiksi", jotka yrittivät vapautua synnistä. Hanífit hylkäsivät polyteismin; oli palvottava ainoastaan Allahia. Usko Allahiin oli samaa kuin alistuminen (islam) hänen tahtoonsa. Hanífit uskoivat tulevaan tuomioon ja hurskaaseen uskonnolliseen elämään, jota he pitivät synnittömänä elämänä. He olivat askeetikkoja, joiden käsitykset Aabrahamin uskosta olivat ihailevia.
Näyttää siltä, että Muhammed joutui kosketuksiin Hanífien kanssa erään vaimonsa serkun, Waraka bin Naufalin kautta, joka kuului heihin. Muhammed omaksui innolla hanífien uskonnon, sillä hän uskoi Allahiin ja halusi levittää uskoa. Uskonsa takia hän vetäytyi pitkiksi ajoiksi Hirá-vuorelle, jossa hän rukoili pitkiä aikoja ja harjoitti askeettista elämäntapaa. Muhammedin uskonnollinen kiihko kasvoi ja hän väitti saaneensa näkyjä noina kausina. Hän vajosi usein transsinomaiseen tilaan, josta hän palasi saatuaan usein siinä yhteydessä uuden ilmestyksen. On esitetty arvailuja, että Muhammed olisi sairastanut hysteriaa, epilepsiaa tai katalepsiaa. Mikä hänen näkyjensä lähde sitten olikin, hän uskoi, että Allah oli antanut hänelle käskyn levittää "totuutta". Tuon näyn toteuttamiseksi hänen oli jätettävä askeetikot ja lähdettävä julistamaan avoimemmin Allahia ainoana jumalana.
Vetäydyttyään rukoilemaan ja paastoamaan Ramadan-kuussa Hirá-vuorelle hän sanoo nähneensä näyssä enkeli Gabrielin, joka tuli hänen luokseen hänen nukkuessaan. Hän kertoi, että Gabriel piti hänen edessään silkkistä kääröä ja kehotti häntä lausumaan, mitä siihen oli kirjoitettu, vaikka hän oli lukutaidoton. Tämä oli hänen uskomansa mukaan ensimmäinen luku siitä "taivaallisesta kirjasta", josta Mooses, Jeesus ja kaikki Raamatun profeetat olivat saaneet totuutensa. Kerrotaan, että kun Gabriel lähti Muhammedin luota, hän meni vaimonsa Khadíjan luo ja kertoi tälle näystä. Muhammed oli masentunut ja uskoi olevansa demonien vallassa. Khadíja vakuutti hänelle, että hän oli itse asiassa saanut ilmestyksen ja hänet oli kutsuttu Jumalan sanansaattajaksi.
Näin Muhammedista tuli profeetta. Hän piti sitä, mitä hän tiesi Raamatun profeetoista esikuvanaan ja häntä rohkaisi se, että monet hanífien keskuudessa odottivat messiashahmoa, joka toisi uuden uskonnon. Myös paikkakunnan juutalaisten messiasodotukset olivat hänelle tuttuja.²
Hän joutui kuitenkin alusta asti kamppailemaan profeetankutsumuksensa kanssa. Kun näyt lakkasivat noin kahden tai kolmen vuoden ajaksi, hän tuli epätoivoiseksi ja harkitsi usein jopa itsemurhaa. Mutta yhtäkkiä "Gabriel" ilmaantui toisen kerran ja antoi hänelle toisen suuran. Siitä alkaen näyt olivat säännöllisiä ja Muhammed sai niiden kautta Qur'anin (Koraanin) eri suuria ja hän tuli varmaksi siitä, että hän oli Allahin profeetta.
Monetkaan islamin perusajatuksista eivät ole Muhammedilta lähtöisin. Itse asiassa liikkeen perimmäisenä lähteenä oli juutalaisuus. Arabien alueella asui paljon juutalaisia. Arabit oppivat heiltä profeettojen kirjoituksia.
Juutalaisuus ei ollut kuitenkaan islamin tuottava voima. Ei myöskään kristinuskon pääsuuntaus, johon arabit olivat tutustuneet jotuessaan tekemisiin Kreikan, Syyrian ja Abessinian kirkkojen kanssa. Kristinuskon poikkeavat haarat, kuten esimerkiksi saabilaiset, olivat yleisempiä Arabiassa. Varhaiset Mekan ja Táifin muslimit kutsuivat itseään "saabilaisiksi".³ Syvällisimmät vaikutteensa hanífit ja siten myös Muhammed saivat ilmeisesti kuitenkin alueen lukuisilta askeettisiltä lahkoilta. Hanífien käytänteiden tärkeimmäe elementit olivat asketismi ja mietiskely ja heitä kutsuttiinkin usein samalla nimityksellä kuin kristittyjä munkkeja eli "ráhibeiksi".

Muhammedin syntyessä noin 570 jKr Lähi-idässä asui lukuisia itsenäisiä heimoja, jotka olivat nomadeja tai kaupungeissa asuvia. Kaikki ne palvoivat omia pakanallisia jumaliaan ja olivat jatkuvasti sotajalalla keskenään. Kristinuskon vaikutus oli nykyään Arabiana tunnetulla niemimaalla minimaalista. Mikään ei siihen aikaan viitannut siihen, että arabeilla tulisi pian olemaan suuri vaikutus maailmanhistoriaan voitettuaan kreikkalaiset ja persialaiset siihen aikaan Nejdiksi ja Hijaziksi kutsutussa maassa. Alueen eri heimot eivät olleet yhtenäisiä. Jotkut niistä liittyivät toisiinsa kaupankäynnin takia tai yhteisen vihollisen voittamiseksi. Mutta heidän keskuuteensa tuli mies, joka väitti olevansa Allahiksi kutsumansa Jumalan profeetta. Hänen vaikutuksensa, joka alussa oli vähäistä, kasvoi nopeasti ja yhdisti arabiheimot islamiksi ("alistuminen") kutsutun yksijumalaisen uskonnon piiriin.
Muhammed syntyi Mekassa. Hänen isänsä 'Abd Allah bin 'Abdalmottalib kuoli ennenkuin Muhammed syntyi. Hänen äitinsä Amina kuoli Muhammedin ollessa vielä lapsi. Hänen isoisänsä 'Abdalmottalib huolehti aluksi hänestä ja tämän kuoleman jälkeen hänen vanhin setänsä isän puolelta, Abú Tálib bin 'Abdalmottalib.
Muhammedin perhe oli hyvin köyhä. Hänen nuoruudestaan tiedetään varmasti ainoastaan, että vartuttuaan vanhemmaksi hän ryhtyi paimeneksi ja keräili villimarjoja erämaasta.
Kaksikymmentäviisivuotiaana hänen setänsä suositteli häntä erään rikkaan Khadíja nimisen lesken talouteen ja liiketoimintaan. Tehdessään hänen puolestaa liikematkoja Muhammed tutustui Palestiinaan ja Syyriaan. Aikaa myöten hän meni naimisiin lesken kanssa, vaikka tämä oli huomattavasti Muhammedia vanhempi.
Matkoillaan Muhammed joutui kosketuksiin erään uskonnollisen liikkeen kanssa, joka vaikutti Mekassa, Medinassa ja Táifissa. Arabian pakanauskonto oli perimätietoa ja ilmeni pääasiassa pyhillä paikoilla vietettävissä suurissa juhlissa. Arabit olivat polyteistisiä eli monijumalaisia. Nämä jumalat olivat heimojen kantaisiä ja monilla suvuilla oli kotijumalia, joille osoitettiin kunnioitusta heidän siunaustensa saamiseksi kaupankäynnissä ja yleensä elämässä.
Mekan quraish-heimo palvoi kuun jumala Al-ilahia ja hänen kolmea tytärtään Latia, Uzzaa ja Manatia. Islamilaisen Bukhari Hadithin (Islamin kirjoitetun perimätiedon) 3:658 ja 5:583:n mukaan Ka'bahiksi kutsuttu, kankaaseen kääritty musta meteoriitti oli noin 360:n epäjumalan palvonnan keskipiste. Ihmiset rukoilivat viisi kertaa päivässä Ka'bahia kohti kääntyneinä ja paastosivat osan päivää yhden kokonaisen kuukauden ajan.
Ennen islamin syntyä arabit tekivät pyhiinvaellusmatkoja ('Umrah) Mekkaan. Sitä, ettei tehnyt 'Umrahia pidettiin yhtenä suurimmista synneistä
Yksi Ka'bahin 360:stä epäjumalasta oli Allah. Nimi oli luultavasti lyhentynyt arabiankielen sanasta Al-iláh, joka oli quraish-heimon korkein jumala. Quraish-heimo erosi muista aurinkojumalaa ja kuun jumalatarta palvovista pakanoista siinä, että he palvoivat kuun jumalaa ja hänen vaimoaan, auringon jumalatarta. Allahin nimeen solmittiin liitot ja sopimukset ja vannottiin valat ja suoritettiin kaikkein pyhimmät menot. Mutta koska Allah oli niin korkea, oletettiin, ettei häneen voinut saada yhteyttä henkilökohtaisella tasolla. Siksi häntä palvottiin kaikkein vähiten ja muiden epäjumalien uskottiin olevan kaikkein korkea-arvoisimpia olentoja, jotka voisivat antaa kaikkein suurimmat siunaukset ja toteuttaa palvojien henkilökohtaiset toiveet.¹
Arabien uskonnolla ei kuitenkaan ollut kovin suurta merkitystä huolimatta jumalten suuresta lukumäärästä. Sitäkin tärkeämpiä olivat käytännön asiat, jotka takasivat hyvät suhteet, voittoisan kaupankäynnin ja onnellisen vaikkakin moraalittoman elämäntavan. Jumalien puoleen käännyttiin pikemminkin lisävakuutena kuin ensisijaisina riippuvuuden kohteina.

Todistajien teloittaminen
Onko se menneisyyttä vai tulevaisuudessa tapahtuvaa? Tämä on elintärkeä kysymys. Suosituin opetus tällä hetkellä on, että se kuuluu menneisyyteen vuosisatojen taakse ja ettei sellaista pimeää Juumalan pyhien kärsimyksen yötä tapahdu enää koskaan uudelleen niinkuin tapahtui juuri ennen uskonpuhdistuksen aikaa. Tämä on äskettäin ilmestyneen The Great Exodus -nimisen teoksen pääperiaate. Siinä väitetään, että miten paljon sitten totuutta vastaan hyökätäänkin, miten paljon Jumalan pyhiä uhkaillaankin, miten heidän pelkojaan sitten herätetäänkin, heillä ei ole mitään todellista syytä pelkoon, sillä Punainen meri tulee jakautumaan kahtia, Herran heimot kulkevat sen läpi turvaan kuivina ja kaikki heidän vihollisensa, kuten faarao joukkoineen, vajoavat upottavaan syvyyteen. Jos monien menneen vuosisadan raittiimpien Raamatun tulkitsijoiden kuten esim. Brown of Haddingtonin, Thomas Scottin ja muiden käsitykset ovat perusteltuja, että nimittäin tulee vielä tapahtumaan todistajien äänien vaientaminen, ei tämä teoria ole pelkästään harhaa, vaan mitä vaarallisinta harhaa—harhaa, joka saa professorit huolettomiksi ja antaa heille tekosyyn sellaiseen huolettomuuteen sen sijaan että he valvoisivat tilannetta korkeilla paikoillaan ja antaisivat rohkean ja järkähtämättömän Kristuksen todistuksen. Sehän suoranaisesti valmistaa tietä juuri tuolle ennustetulle todistuksen vaientamiselle. En lähde nyt esittämään historiallista tutkielmaa siitä, tapettiinko todistajia ennen Lutherin aikaa. Ne, jotka haluavat nähdä historiallisen puheenvuoron aiheesta, voivat lukea sen teoksesta Red Republic, johon en ole vielä nähnyt vastatun. Mielestäni ei myöskään kannata tarkastella lähemmin tri Wylien väittämää ja pidän pelkästään puhtaana olettamuksena, että niillä 1260 päivällä, joiden aikana Jumalan pyhät evankeliumin aikakautena kärsisivät vanhurskauden takia, on mitään tekemistä puolikkaana aikana koko ajanjakson kanssa, jota ne "seitsemän aikaa" symboloivat, jotka Nebukadnessarin oli kärsittävä kurituksena ylpeydestään ja jumalanpilkastaan "maailmanvallan" edustajana.*

* Kirjailija itse ei pidä Babylonian kuninkaan nöyryytystä seurakunnan nöyryytyksen esikuvana. Miten hän sitten voi esittää toisen tapauksen "seitsemän ajan" ja toisen tapauksen "seitsemän ajan" välillä olevan yhteyttä toisiinsa? Hän näyttää ajattelevan, että siihen riittää, jos hän löytää yhden yhtäläisyyden nöyryytetyn despootin Nebukadnessarin ja sen "maailmanvallan" välillä, joka painostaa seurakuntaa noiden kahden seitsemän ajan jakson aikana. Tuo asia on kummankin "hulluus". Voidaan kysyä, oliko "maailmanvalta" sitten täysissä järjissään ennenkuin nuo "seitsemän aikaa" alkoivat? Mutta tällainen näkemys on hylättävä: Nebukadnessarin kohdalla oli hulluus yksinkertaisesti koettelemus; toisessa tapauksessa oli kysymys synnistä. Tietääksemme ei Nebukadnessarin hulluus saanut häntä sortamaan yhtäkään yksilöä; "maailmanvallan" hulluudelle taas tuon teorian mukaan on nimenomaan tyypillistä pyhien sortaminen. Missä siis on pienintäkään vastaavuutta noissa kahdessa eri tapauksessa? Babylonian kuninkaan "seitsemän aikaa" olivat seitsemän nöyryytyksen, ja ainoastaan nöyryytyksen aikaa. Tuo kärsivä hallitsija ei voi olla kärsivän seurakunnan esikuva; ja vielä vähemmän voi hänen mitä syvimmän nöyryytyksensä "seitsemän aikaa", jolloin kaikki valta ja loisto oli otettu häneltä pois, olla "maailmanvallan" seitsemän ajan esikuva, kun tuo "maailmanvalta" oli keskittänyt itselleen kaiken loiston ja suuruuden maan päällä. Tämä on ratkaiseva vastaväite tuota teoriaa vastaan. Lukija tarkastelkoon sitten käsittelemästämme teoksesta ainoastaan yhtä lausetta ja verratkoon sitä historian tosiaioihin ja hän huomaa jälleen kerran, miten perustelematon tuo teoria on: "Kirjoittaja toteaa: 'Tästä seuraa kieltämättä, että samoin kuin seurakunta joutuu kärsimään epäjumalaapalvovan vallan tyranniaa koko noiden seitsemän ajan ajan, se joutuu kärsimään ensimmäisen puolikkaan ajasta pakanallista epäjumalanpalvelusta ja jälkimmäisen puolikkaan ajasta roomalaiskatolisen kirkon epäjumalanpalvelusta.'" Ensimmäinen puolikas ajasta, siis 1260 vuotta, jonka aikana seurakunta joutui kärsimään pakanuuden epäjumalanpalvelusta, päättyi teoksen mukaan täsmälleen vuonna 530 tai 532 j.Kr; kun Justinianus yhtäkkiä muutti koko tilanteen ja toi uuden sortajan näyttämölle. Mutta kysyn nyt, missä oli "maailmanvalta" ennen vuotta 530 harjoittaessaan epäjumalanpalvelusta pakanuuden hahmossa? Koska Gratianus ainakin poisti virallisesti epäjumalanpalveluksen noin vuonna 376 ja takavarikoi niistä saadut tulot, missä siis oli väitetty pakanavalta, joka harjoitti vainoa? Vuosien 376 ja 532 välillä on huomattava väliaika. Teorialle on välttämätöntä, että nimenomaan pakanauskonto vainoaa seurakuntaa aina vuoteen 532 saakka; mutta 156 vuoden aikana ei ollut mitään pakanallista "maailmanvaltaa", joka olisi vainonnut seurakuntaa. Salomo sanoo, etteivät ramman jalat ole yhtä pitkät; ja jos pakanuuden harjoittamasta 1260 ennustetun vainon vuodesta puuttuu jopa 156 vuotta, on ilmeistä, että teoria ontuu melkoisesti ainakin yhdeltä puolelta. Mutta kysynkin, käyvätkö tosiasiat yksiin teorian kanssa edes toisen 1260 vuoden jakson osalta, joka päättyi vuonna 1792 Ranskan vallankumouksen aikohin? Jos roomalaiskatolisen kirkon sorto päättyi silloin ja jos Vanhaikäinen alkoi silloin pedon lopullisen tuomitsemisen, Hän teki silloin myös jotain muuta. Se käy ilmi Danielin kirjan 7:21,22:sta: "se sarvi, jonka minä näin sotivan pyhiä vastaan ja voittavan heidät, siihen asti kunnes Vanhaikäinen tuli ja oikeus annettiin Korkeimman pyhille ja aika joutui ja pyhät saivat omaksensa valtakunnan." Tässä annetaan ymmärtää, että pienen sarven tuomio ja "valtakunnan antaminen pyhille" tapahtuu samoihin aikoihin. Tämän maailman valtakuntien hallinto on ollut kauan sellaisten maailmallisten ihmisten käsissä, jotka eivät ole tunteneet Jumalaa eivätkä totelleet Häntä; Mutta nyt, kun Hän, jolle valtakunta kuuluu, alkaa tuomita vihollisiaan, Hän siirtää samalla tämän maailman valtakuntien hallinnon niiltä, jotka ovat käyttäneet väärin valtaansa niiden käsiin, jotka pelkäävät Jumalaa ja käyttäytyvät julkisesti Hänen tahtonsa mukaisesti. Tämä on selvästikin tämän raamatunkohdan merkitys. Jos nyt oletetaan, että vuosi 1792 oli ennustettu ajankohta, jolloin Vanhaikäinen tulisi, siitä seuraa, että siitä alkaen on Jumalan Sanan periaatteiden täytynyt vallita Euroopan hallituksissa yhä enenevässä määrin ja Danielin ja Nehemian kaltaisten pyhien miesten on täytynyt päästä hallinnon korkeimmille paikoille. Mutta onko niin itse asiassa tapahtunut? Onko Euroopassa yhtäkään valtiota, joka toimisi Raamatun periaatteiden mukaisesti nykyään? Toimiiko itse Iso-Britanniakaan niin? Onhan kaikkien tiedossa, että jo kolme vuotta vanhurskaan hallinnon alettua tämän teorian mukaan alkoi se periaatteeton politiikka, joka jätti tuskin jälkeensä jälkeäkään "maan kuninkaiden Ruhtinaan" kunnioittamisesta tämän maan julkiseen allintoon. Vuonna 1793 sääsivät Pitt ja Ison-Britannian parlamentti lain, jonka nojalla perustettiin roomalaiskatolinen Maynoothin yliopisto, joka aloitti suunnan, joka vuosi toisensa jälkeen on nostanut Laittomuuden ihmisen sellaiseen valta-asemaan tässä maassa, että se uhkaa, ellei Jumala armossaan puutu asioiden kulkuun ihmeen kautta, viedä meidät nopeasti takaisin täydelliseen orjuuteen Antikristuksen alaisuudessa. Kuitenkin The Great Exodus -teoksen mukaan tilanteen pitäisi olla täysin päinvastainen.
Mutta kiinnitän lukijan huomion ainoastaan siihen, että edes hra Wylien oman teorian mukaan Kristuksen todistajat eivät ole voineet lopettaa todistustaan ennenkuin Säädös Tahrattomasta sikiämisestä syntyi. Tri Wylien teoria samoin kuin niiden teoria, joilla on sama näkemys, on, että "todistuksen päättyminen" tarkoittaa todistuksen "osatekijöiden päättymistä", johon sisältyy täydellinen todistus roomalaiskatolisen kirkon harhaoppeja vastaan. Tri Wylie itse myöntää, että "oppi 'Tahrattomasta sikiämisestä' [joka on esitetty vasta viime vuosina] julistaa Marian olevan todella 'jumaluus' ja asettaa hänet roomalaiskatolisen kirkon alttareille käytännöllisesti katsoen ylimmäksi palvonnan kohteeksi" (The Great Exodus). Tällaista ei ole KOSKAAN tehty aikaisemmin ja sentähden eivät roomalaiskatolisen kirkon harhaopit ja jumalanpilkka olleet täydelliset ennenkuin tuo säädös säädettiin, jos edes silloinkaan. Jos nyt roomalaiskatolisen kirkon turmelus ja jumalanpilkka eivät olleet "täydelliset" meidän päivinämme, ja jos ne ovat nousseet sellaiselle tasolle, ettei sellaista ole ennen nähty, niinkuin kaikki ihmiset vaistomaisesti kokevat ja ovat julistaneet, kun tuo säädös julkaistiin, miten todistajien todistus voisi olla "täydellinen" ennen Lutherin päiviä! En ole väittämässä, etteivätkö tuo periaate ja tuon säädöksen siemen olisi olleet toiminnassa jo kauan sitä ennen. Samaa voidaan sanoa kaikista roomalaiskatolisen kirkon tärkeimmistä harhaopeista, jotka sillä on ollut jo ennen Lutherin aikaa. Kaikki ne olivat olennaisilta osiltaan kehittyneet mitä suurimmassa mitassa, lähes Gregorius Suuren ajoilta, joka kehotti kantamaan Neitsyen kuvaa kulkueiden kärjessä, kun pyydettiin Kaikkein Korkeinta poistamaan rutto Roomasta, kun se sai aikaan sellaista vahinkoa kaupungissa. Mutta se ei todista millään tavoin, että nuo harhat olisivat saavuttaneet "täydellisyyden" tai että Kristuksen todistajat olisivat voineet silloin "lopettaa todistuksensa" esittäessään "täydellisen todistuksensa" roomalaiskatolisen kirkon harhaoppeja ja turmelusta vastaan. Asetan tämän käsityksen asiasta jokaisen intelligentin lukijan tarkasteltavaksi rukouksessa. Jos meillä ei ole "ymmärrystä ajoista", on turha odottaa, että me "tietäisimme, mitä Israelin on tehtävä". Jos me sanomme "rauha ja turvallisuus vallitsevat", kun onnettomuudet ovat käsillä tai aliarvioimme noiden onnettomuuksien luonnetta, emme voi olla valmiit tuohon suureen taisteluun, kun suuri taistelu on tulossa.

Koko Raamatusta ei löydy riviä tai kirjaintakaan, joka tukisi ajatusta, että Mariaa pitäisi palvoa, että hän on "syntisten turva", että hän oli "tahraton", että hän sovitti synnin seisoessaan ristin juurella tai kun Simeonin sanojen mukaan "miekka lävisti myös hänen oman sielunsa"; tai että hänet hänen kuolemansa jälkeen olisi herätetty kuolleista ja kohotettu taivaaseen. Mutta babylonialaisessa järjestelmässä esiintyy tämä kaikki; ja kaikki tämä on nyt otettu mukaan roomalaiskatoliseen järjestelmään. "Marian pyhä sydän" esitetään miekan lävistämänä sen merkkinä, kuten tuo luopiokirkko opettaa, että hänen ristiinnaulitsemisen aikana kärsimänsä tuska on yhtä todellinen sovitus kuin Kristuksen kärsimä kuolema;—sillä voimme lukea roomalaiskatolisen kirkon "Pyhän sydämen veljeskunnan" jumalanpalveluskirjan palvontaopetusta koskevasta kohdasta näin Jumalaa pilkkaavia sanoja kuin nämä, että "Maria korjasi Eevan syyllisyyden samoin kuin meidän Herramme korjasi Aatamin syyllisyyden"; ja eräs toinen—professori Oswald of Paderbon—väittää, että Maria ei ollut ihmisolento niinkuin me, että hän on "Nainen, niinkuin Kristus on Mies", että "Maria on myös läsnä eukaristiassa ja että on kiistatonta, että tämä kirkon ehtoollisopin mukainen Marian läsnäolo eukaristiassa on todellinen ja tosi eikä vain pelkkä ajatus tai kuvaannollista"; ja lisäksi voimme lukea paavin tahratonta sikiämistä koskevasta julistuksesta, että tästä samasta madonnasta, joka siksi "lävistettiin miekalla", nousi kuolleista ja otettiin ylös taivaisiin, sentähden tuli Taivaan Kuningatar. Jos kaikki tämä on näin, voiko kukaan olla näkemättä, että juuri tässä luopiokirkossa esiintyy se, mikä täysin vastaa kristikunnan keskuksessa valmistettua "pedon kuvaa, joka sai kuolinhaavan, mutta parani"?

* Memoir of Rev. Godfrey Massy. Pancarpium Marianum -nimisen teoksen kirjoittajan Paradisus sponsi et sponsoessa on seuraavat sanat, jotka on osoitettu Neitsyelle ja sisältyvät ristiinnaulitsemista esittävään kohokuvaan, jossa Maria on ristin juurella rinta miekan lävistämänä, "Sinun rakas poikasi uhrasi lihansa; sinä sielusi— niin, sekä ruumiisi että sielusi." Tässä ei ainoastaan aseteta Neitsyt Marian uhria samalle tasolle Herran Jeesuksen uhrin kanssa, vaan siitä tehdään jopa suurempi uhri. Vuonna 1617 tämä oli ainoastaan jersuiittojen oppi; nyt on syytä uskoa, että se on roomalaiskatolisuuden yleinen opetus.
Jos tutkimme asiaa Raamatusta, huomaamme, että se tapahtuisi jonkin luopiokristillisyyden julkisen, yleisen määräyksen perusteella; (jae 14) "se yllyttää maan päällä asuvaiset tekemään sen pedon kuvan, jossa oli miekanhaava ja joka virkosi"; ja he tekivät sen. Tässä on nyt tärkeä asia, joka tulisi huomata, että tätä ei koskaan tehty eikä sitä olisi koskaan voitu tehdä ennenkuin vasta kahdeksan vuotta sitten; siitä yksinkertaisesta syystä, että Rooman Madonnan ei oltu koskaan aikaisemmin tunnustettu omaavan kaikkia niitä ominaisuuksia, jotka kuuluivat Babylonian "pedon KUVALLE". Siihen saakka sitä ei oltu tunnustettu edes Roomassa, vaikka tuo paha hapatus oli jo kauan ollut toiminnassa eikä niin vahvana, että Maria olisi ollut todella tahraton ja olisi siten vastannut täydellisesti babylonialaista Kuvaa. Se, mitä ei oltu koskaan ennen tehty, tehtiin kuitenkin joulukuussa 1854. Silloin kokoontuivat piispat kaikkialta kristikunnasta ja edustajat kaikilta maan kulmilta Roomassa; ja ainoastaan neljän eriävän äänen kuuluessa määräsivät yhdessä, että Jumalan äitiä Mariaa, joka nousi kuolleista ja nousi taivaaseen, oli tästä alkaen palvottava Tahrattomana Neitsyenä, joka "oli siinnyt ja syntynyt synnittömästi". Tämä oli pedon Kuvan muodollista pystyttämistä, joka tapahtui "maassa asuvaisten" yhteisellä suostumuksella. Kun tämä peto nyt on pystytetty, sanotaan, että maasta nouseva peto saa Kuvan elämään ja puhumaan, mistä voimme päätellä, ettei sillä aluksi ole elämää eikä ääntä itsessään; mutta että siitä huolimatta maasta nousevan pedon avulla se saa sekä hengen että äänen ja siitä tulee roomalaiskatolisen kirkon papiston tehokas edusmies, kun se saa sen puhumaan täsmälleen, mitä se haluaa. Siitä alkaen, kun sen Kuva on pystytetty, sen ääni on kuultu kautta koko roomalaiskatolisen kirkon. Aikaisemmin esitettiin sen määräykset enemmän tai vähemmän Kristuksen nimessä. Nyt tehdään kaikki ensisijaisesti Tahrattoman neitsyen nimissä. Hänen äänensä kuuluu kaikkialla—hänen äänensä kuuluu ylimpänä. Mutta huomautettakoon, että kun tuo ääni kuuluu, se ei ole armon ja rakkauden ääni, se on julmuuden ja terrorin ääni. Ne määräykset, jotka tulevat tuon Kuvan nimissä, kuuluvat, ettei "kukaan saa ostaa tai myydä, paitsi se, (jae 17) jolla on pedon merkki tai nimi tai nimen luku". Niin pian kuin tuo kuva on pystytetty, me näemme nimenomaan näin tapahtuvan. Mikä olikaan määräys Itävallassa, joka niin nopeasti seurasi kuvan pystyttämistä kuin juuri tämä? Tuota määräystä ei ole vielä odottamattomien tapahtumien vuoksi pantu toimeen; mutta jos se olisi pantu toimeen, seuraukset olisivat juuri ne, jotka on ennustettu—ettei kukaan Itävallan alueella voisi "ostaa tai myydä" ilman tietynlaista merkkiä. Ja juuri se tosiasia, että sellainen suvaitsematon määräys annettiin niin pian Tahratonta Sikiämistä koskevan päätöksen jälkeen, osoittaa, mikä on tuon päätöksen luonnollinen seuraus. Ne tapahtumat, jotka pian sen jälkeen tapahtuivat Espanjassa, olivat sielläkin osoitus saman vainoavan hengen voimallisesta toiminnasta. Näyttää siltä, että muutamien viime vuosien aikana on hengellisen despotismin aalto saatu hallintaan; ja monet ovat vakuuttuneita siitä, ettei paavinvalta tai sen vallankäyttäjät enää pysty vainoon, vaan sen valta on vain väliaikaista ja näyttää horjuvan. Mutta laittomuuden salaisuus on hämmästyttävän elinvoimainen; eikä kukaan voi sanoa etukäteen, mitä kaikkea mahdottomalta tuntuvaa se kykeneekään saamaan aikaan tukahduttaessaan vapauden ja totuuden etenemistä, miten lupaavilta kaikki sitten näyttäisikään. Mitä Rooman valtioiden väliaikainen itsenäisyys sitten tuleekaan olemaan, ei se ole sittenkään niin itsestäänselvää kuin miltä monista näytti vielä jonkin aikaa sitten, kun ajateltiin, että paavinvallan hengellinen valta on karistettu ja että sen valta vainota on lopullisesti ohi. Epäilemättä tulevat vielä monet Jumalan rakkauden ja armon rajoittamina tottelemaan taivaallista ääntä ja pakenevamaan tuosta tuomitusta yhteisöstä ennenkuin Jumalan vihan maljat kaadetaan sen päälle. Mutta jos olen oikeassa tämän raamatunkohdan tulkinnassani, tulee entistä kovempia vainoja ja se suvaitsemattomuus, jota ilmeni välittömästi Kuvan pystyttämisen jälkeen Itävallassa ja Espanjassa, tulee vielä leviämään kaikkialle Eurooppaan; sillä Raamatussa ei sanota, että pedon Kuva ainoastaan määräisi, vaan myös "saisi aikaan, että ketkä vain eivät kumartaneet pedon kuvaa, ne tapettaisiin" (jae 15). Kun tämä tapahtuu, se on ilmeisesti se aika, jolloin jakeen 8 sanat täyttyvät, "Ja kaikki maan päällä asuvaiset kumartavat sitä, jokainen, jonka nimi ei ole kirjoitettu teurastetun Karitsan elämänkirjaan, hamasta maailman perustamisesta". Tästä on mahdotonta päästä sanomalla "Se viittaa pimeään keskiaikaan; se on toteutunut jo ennen Lutherin aikaa". Minä kysyn, olivatko ihmiset pystyttäneet pedon Kuvan jo ennen Lutherin aikaa? Selvästikään eivät. Tahratonta sikiämistä koskeva määräys annettiin vasta äskettäin. Profetia viittaa siis omaan aikaamme—aikaan, johon kirkko on nyt siirtymässä. Toisin sanoen todistajien tappamiseen, pyhien suureen koetuksen aikaan, JOKA ON TULOSSA. (Kts. alla olevaa huomautusta)